IX

KIRJEET

Seuraavana aamuna ovikello helisi kiivaasti jo seitsemän ajoissa. Laina oli parahiksi pukeutunut ja juoksi avaamaan. Neljä punakaartilaista miestä oli oven takana. Tyttö yritti pelästyä, mutta huomasi samassa Jannen, mielitiettynsä, ja suu meni leveään hymyyn.

— Haeppas pastori, — sanoi Janne reimasti. ‒ Näillä kavereilla olisi asiaa hänelle. — Kuules, ‒ hän kuiskutti syrjään, — ei sinun tarvitse sanoa, että minä olen täällä. Minä jään ulos vahtimaan.

— Tehkää hyvin ja tulkaa sisälle, — kehoitti Laina kohteliaasti.

Janne nyökytti toisille. — Menkää, menkää.

Kolme miestä astui Lainan ohjaamana saliin. Hän jätti heidät, mennen koputtamaan makuuhuoneen ovea.

— Siellä on punakaartin miehiä. He tahtovat pastoria.

Heljä valahti kalpeaksi. Hän ja Mikko katsoivat toisiinsa. Lapset nukkuivat. Viattomat pienet, eivät he arvanneet eilispäivän seurausten vakavuutta. Sillä se oli vanhemmille kohta selvänä, että isä vedettiin tilille pienen poikansa tähden.

— Jumalan nimeen, — kuiskasi Mikko Heljälle. — Ole rauhallinen. — Lainalle hän sanoi: ‒ Pukeudun heti. Pyydä heitä istumaan ja odottamaan.

Heljä suori tukkansa ja oli valmis yhtä nopeaan kuin miehensäkin. Yhdessä he astuivat saliin. Miehet olivat jääneet ovensuun puolelle. Kaksi oli keski-ikäistä, kolmas nuori, mutta nuori oli rohkein ja esiintyi johtajana.

— Täällä on kuultu, että pastorille tulee kirjeitä rintaman takaa, — alkoi hän, vastaamatta pastorin ja rouvan tervehdykseen. Toiset vähän nyykähyttivät päätään. He olivat puolittain hämillään, puolittain hävyttömän näköisiä.

Pastori odotti vaieten. Mies kysyi: — Missä pastorilla on ne kirjeet?

— Sellaisia, joista te puhutte, ei minulla ole, ‒ hän vastasi.

— Vai ei ole! Mutta on kai niitä saatu, vai kuinka?

Pastorin suun ympärillä oli tiukka piirre, hänen vastatessaan: — Yksityiskirjevaihtoni on yksityisasiani.

Nuori mies kiihtyi. — Vai niin. Jos ei tule selvää, niin minun on käsky vangita pastori ja viedä päämajaan.

— Ei ole tarvis, — ehätti Heljä väliin. Hän sai sekä viisauden että rohkeuden hengen. — Mieheni ei vastaa, koska hän ei tahdo puhua minun puolestani. Hän ei ole itse saanut ainoatakaan kirjettä rintaman takaa, mutta minä olen saanut yhden.

Pastori hätkähti, ja kaikkien miesten katseet kääntyivät Heljään. Mutta kallein oli vaaranalaisena, eikä hän tuntenut mitään pelkoa.

— Vai niin, — sanoi nuori mies, kun ei heti huomannut, mitä muutakaan sanoa.

— Veljeni on siellä, — jatkoi Heljä nopeasti, ‒ ja minun vanhempaani koti. Isäni ja äitini asuvat kaukana sotapaikoista, mutta tietysti minä kuitenkin olen heistä huolissani tällaisina aikoina. Veljeni sen hyvin ymmärtää ja tahtoi kertoa minulle, että he voivat hyvin.

— Jaa, — sanoi punakaartilainen, joka taas oli ennättänyt päästä tilanteen herraksi, — jaa, jaa, mutta milläs lailla nyt kirjeet kulkevat, kun tie on tukossa? Ehkä pastorska tietää senkin, kuka kirjeen toi?

— En, — hän vastasi yhtä nopeaan ja empimättä. — Eräänä aamuna noustessamme kirje oli postilaatikossamme. Joku tuntematon oli sen pannut.

— Onko se totta, pastori? — kysyi toinen vanhemmista miehistä kääntyen pastoriin, joka vaimonsa puhuessa seisoi vaiti, uuniin nojaten. Se ei ollut pelkuruutta eikä toimettomuutta. Miehet eivät tietäneet, että hänen sielunsa taisteli ja teki työtä rukouksessa.

— On, — kuului vastaus. — Voitte uskoa, että vaimoni huulilta ei lähde valhetta enempää kuin omiltanikaan.

— Hyvä on, tuokaa sitte kirje tänne, ‒ komensi nuori mies.

— Minulla ei sitä ole, — vastasi Heljä. ‒ Poltin sen.

Miehen muoto vääntyi ilkeäksi. — Mitäs niitä niin viattomia kirjeitä poltetaan? Sopiihan muittenkin saada tietää, mitä mammalle ja papalle kuuluu.

Pastorin silmät leimahtivat. Tuhoisa sana olisi voinut singota, mutta Heljä oli nopeampi.

— Itse sanoitte, että kirjeet ovat kielletyt, ‒ hän vastasi. — Tiesin sen enkä tahtonut, että se tuottaisi ikävyyksiä miehelleni, jos tultaisiin kotitarkastukselle. Koko vastuu on minun. Ja nyt olen kertonut kaikki.

Mitä siihen oli sanottava? Jos joku olisi pitänyt vangita, niin se olisi ollut pastorska, mutta eihän sellainen sentään sopinut.

— Niitä kirjeitä ei saa toiste tulla! — kivahti nuori mies, iskien nyrkkinsä kiikkutuolin käsipuuhun, purkaen padotun harminsa siihen. ‒ Ei saa, sanon minä. Ja jos tulee, niin ei saa polttaa. Pitää tuoda esikuntaan.

Pastori ja pastorinrouva vaikenivat. Miehet kääntyivät ja lähtivät hyvästittä. Laina saatteli alas portaita ja kuiskutteli Jannen kanssa, iloisena tilaisuudesta, mutta hyvillään siitäkin, ettei herrasväelle mitään tapahtunut.

Nyt vasta Heljän jännitys laukesi. Puhjeten nyyhkytyksiin hän kätki kasvonsa miehensä povelle. Mikko silitteli hänen hiuksiansa ja suuteli painunutta päätä.

— Rakas, uljas Heljä, — hän sanoi. — Sinä pelastit minut. Uskotko, kuinka vaikea minun oli pysyä vaiti? Sinä puhuit minun tähteni ja minä vaikenin sinun tähtesi.

Heljä hymyili kyynelissä.

Heillä oli onnellinen, valoisa päivä. He veivät lapset ulos jäälle, joka levisi liikkumattomana peilipintana, istuttivat heidät potkureihin ja työnsivät vinhaa vauhtia. Hei, se meni kuin tuulen siivillä. Auri ja Tarmo nauroivat riemusta. Sitte he vuorostaan tahtoivat työntää isää ja äitiä. Pieni alkuvauhti vain, ja tuuli lähti viemään. Siitäkös ilo ylinnä!

Punaposkisina ja virkistyneinä he palasivat kaikki. Lyhyiksi tuokioiksi he olivat unohtaneet punakaartilaiset, sodan, uhkaavan vankilan, niukat leipäannokset ja koko ahdistetun, epävarman olotilansa. Jumala oli lähettänyt heille lohdutusta lapsimielisyyden lahjan avulla, joka osaa nauttia ja kiittää olevasta hetkestä, muistamatta entisiä ja kysymättä tulevia.

Seuraavinakin päivinä Mikko oli reipas ja rauhallinen, mutta Heljä alkoi kulkea levottomissa mietteissä. Entä jos taas tulisi kirje Ollilta? Mitä tehdä silloin? Polttaa — ja kysyttäessä kenties väittää, ettei ollutkaan tullut? Ei, ei. "Vaimoni huulilta ei lähde valhetta enempää kuin omiltanikaan", oli Mikko vakuuttanut. Hän ei ollut tätä luottamusta pettävä. Kuinka hän olisi voinutkaan, omantuntonsa tähden, Jumalansa tähden?

— Minun täytyy kirjoittaa Ollille, — tuli Heljän päätökseksi. — Jos on olemassa salainen kirjeitten tulotie, on tietysti menotie myöskin. Siitä otan selvän.

Mutta sekin huoletti häntä. Tietäminen oli vaarallista, ei pelkästään oman perheen turvallisuuden, vaan itse asian tähden. Sotasalaisuudet olivat niitä varten, jotka isänmaan kohtalosta heittivät arpaa, ei yksityisten hyväksi.

Hän kysyi arasti neiti Jokelalta, yhteiskoulun opettajattarelta, joka johti salaista kutomatyötä valkosoturien lämmikkeiksi.

Neiti Jokela nauroi: — Voi sinua, Heljä lapsukainen. Eiväthän ne asiat ole yhden ja kahden tietona. Miksi et sinä voisi kirjoittaa veljellesi yhtä hyvin kuin kaikki muutkin omaisillensa? Postiasemia on kuusitoista: Sianpää I, Sianpää II, Sianpää III, kuuteentoista asti. Tuo kirje minulle, kyllä minä toimitan menemään. Puhutaan siitä enemmän huomenna, minun syntymäpäivilläni. Tervetuloa, sinä ja kirje!

Heljä tuli kotiin jännittyneessä innossa. Mikko oli kansliassa. Hän istuutui heti kirjoituspöydän ääreen, otti laatikosta paperiarkin, ja kynä alkoi lentää riviltä riville. Oli paljon patoutunutta hänen mielessänsä. Ajatuksissaan hän jo monen monta kertaa oli tämän kirjeen kirjoittanut.

"Olli, rakas veljeni!

Kiitos kirjeestäsi, joka tuli kuin pääskynen ilmojen tietä, emme tiedä miten. Iloitsen siitä, että onnellisesti pääsit perille ja nyt saat seisoa rintamassa Suomen vapauden puolesta. En ole enää huolehtinut hengestäsi. Se on Jumalan kädessä. Minua lohduttaa tieto, että isä ja äiti hyväksyvät tekosi. Muuta ei minun tarvitsekaan tietää. Sodalta he ovat turvassa rintaman tuolla puolen. Kirjoita heille, että eivät meidän kohtalostamme murehtisi. Jumala on pitänyt meistä huolen.

Nyt kuitenkin pyydän, että et kirjoittaisi uudelleen. Rakas kirjeesi saattoi meidät vaaraan, josta Jumala pelasti. Olin sen polttanut. Saimme käskyn, että ensi kerralla on kirje tuotava esikuntaan. Sitä luonnollisesti emme tee. Mutta jos punakaartilaiset kysyvät meiltä ja me sanomme totuuden, niin Mikko vangitaan. Isänmaan tähden ja Jumalan nimen tähden on oltava alttiit vankeuteen ja kuolemaan, sen minä kyllä käsitän; mutta tässähän ei ole kysymys muusta kuin meidän yksityisestä kieltäytymisestämme.

Tätä sanoakseni olen kirjoittanut. Vielä minulla on toinenkin pakottava syy. Näemme vihan vallan kauheana ympärillämme. Se myrkyttää ihmiset, pienet lapsetkin. Olen ikävöinyt saada sanotuksi sinulle: Älä vihaa ketään, vaikka mitä kauheita kokisit ja näkisit! Tietysti on oikein olla peloton ja uljas ja täyttää velvollisuutensa, vaikka se vaikeaakin on. Mikko sanoo usein, että esivallalla on raskas velvollisuus, ja sinä olet esivallan palvelija. Pyssyn täytyy tehdä tehtävänsä, mutta kuitenkin voi sydän olla rakkauden täyttämä. Olli, rakasta vihollistakin! Hän on meidän veljemme, saman Isän lapsi.

Jää Jumalan huomaan. Olen totuttautunut -siihen mahdollisuuteen, että kenties emme tapaa toisiamme enää täällä. Tapahtukoon Jumalan tahto, kunhan vaan pidät huolta siitä, että et jää pois suuresta kohtaamisen päivästä Isän kirkkaudessa.

Rakkaimmat terveisemme!

Heljä-siskosi."

Mikon tultua kansliasta hän näytti kirjeen, ja Mikko hyväksyi sen. Heljä ei uskaltanut panna sitä pöytälaatikkoon, vaan piti taskussansa, kunnes saapuisi odotettu toisen päivän ilta. Jospa vaan ei mitään tapahtuisi sillä välin! Heljä vavahti ovikellon soidessa, kun joku tuli asialle, ja säikkyi yölläkin unesta hereille.

Vihdoin saapui odotettu hetki onnellisesti. Siivitetyin askelin hän riensi neiti Jokelan luo. Nyt hän oli kuuleva paljon ja monenlaisia tärkeitä asioita, se oli varma. Eihän voitu kokoontua, puhumatta siitä, mikä oli kaikkien sydämellä. Hän ei viikkoihin ollut ottanut osaa mihinkään kutsuihin, ei muihin kuin hengellisiin kokouksiin. Eipä juuri ollut nimi- ja syntymäpäiviä vietettykään tuttavapiirissä. Ei ollut sokeria, ei leipää. Miten siis kutsua vieraita?

— Voi sinä herttainen Vilma, joka keräsit meidät taas kerran kokoon! — huudahti maisteri neiti Pohjonen, syleillen neiti Jokelaa. — On kuin saisi hengähtää ja hetkeksi pääsisi painajaisesta. Pidetään nyt kerrankin vähän lystiä.

Vilma Jokela katsahti sivusilmällä Heljään. Mitähän hän ajatteli? No, ajatelkoon mitä tahansa.

Hän otti kiittäen vastaan pienen annansilmäkukkasen, jonka neiti Pohjonen ojensi, ja kääntyi sitte Heljää kättelemään. — Tervetultua, tervetultua.

— Mistä sinä olet saanut vehnäjauhoja? -kysyi nimismies Bangin rouva jo ovella, nähdessään pöydällä rinkilän.

— Salaisuus, sotasalaisuus… Kuiskaanko, ettette halkea uteliaisuudesta? Niin, katsokaas, kauppias Grönbergin on onnistunut piilottaa muutama säkki, ja kiltti Adele lahjoitti minulle…

— Ai, ai, entä jos joku punainen saisi vihiä. Onko sinulla taattu piika? Kuka leipoi sinulle?

— Vai piika? Sellaista minä en tarvitse, ettekö vielä tiedä sen vertaa? Itse olen leiponut. Jos punikki nuuskaisisi sisään, sanoisin näin: "Vaskuu, olkaa hyvä, yksi kuppi kahvia ja pullaa, saako luvan olla?"

Vilma ja Maikki Pohjonen ja nimismiehen rouva nauroivat heleästi yhteen ääneen.

Heljä ei voinut yhtyä toisten leikinlaskuun. Kirje, kirje, se oli hänen ainoa ajatuksensa. Ehkä olikin paras puhua siitä, ennenkuin saapui useampia.

— Vilma, saanko hetkiseksi pyytää sinua… Anteeksi, Maikki, anteeksi, Naimi…

— Ah, niin, — sanoi Vilma Jokela vapaasti ja ääneensä. — Siitä kirjeestäkö? Ei se mitään, Maikki ja Naimi ovat yhtä hyvin perillä asioista kuin minäkin. Onko se mukanasi? Sinulla on hyvä onni, saat sen ensi yönä matkaan ihan suoraan rintamalle. Varvikon nuorempi poika lähtee puoliyön aikaan, ja Antti Vaski Laitakylästä. He vievät muitakin papereita saapasvarsissansa.

— Martti Varvikko? — ihmetteli nimismiehen rouva. — Ja Kauko on jo sodassa. Kas kun Elina laskee. Hän oli kovasti vastaan, kun Kauko pyrki lähtemään, mutta poika piti päänsä. Taisi karata. Ja tämä Martti kun vasta on koululainen.

Siinä hän tulikin, rouva Elina Varvikko, touhuisana, hengästyneenä, silmien ympärykset punaisilla renkailla.

— Niin, itkenyt minä olen, sen te kyllä näette, mutta minkä niille nuorille voi, kun eivät pysy, vaikka kuinka pitelisi. Martti sanoo, että hävettää kulkea kaupungin kaduilla jouten, kun isänmaa tarvitsee. Miksi he sulkivat koulun? Niinkuin ei isänmaa tarvitsisi poikia muuhunkin kuin sotaan. "Mene Vaskelle setäsi luo maantöihin", sanoin hänelle. "Sieltä on lähtenyt miehiä punakaartiin, kyllä siellä tarvitaan." Ja entäs kun nyt lähtee omakin poika, Antti. Se on vallan nurinkurista, sen minä sanon. Ei sillä tavalla tilaa hoideta. Mutta tehköön Antti mitä tahtoo, ei se minuun kuulu, kunhan vaan Martti olisi jäänyt. Lapsi hän on vielä, eikä mikään sotamies.

— Niin, olisihan teiltä yksi poika riittänyt, ‒ myönteli nimismiehen rouva, kun toisen puhetulva vähän taukosi. — Jumalan kiitos, minun Kaarloni on vasta kolmentoista.

— Onko tuo nyt puhetta! — huudahti Maikki Pohjonen. — Ei teistä äideistä ole mihinkään.

— Tietysti Heljäkin ajattelee, että on erinomaista, kun Tarmo on vasta viiden vuoden vanha — vai kuinka se olikaan, täyttikö hän jo kuusi? — Vilma Jokela ivaili, koettaen näyttää viatonta naamaa.

— Olen iloinen siitä, että ainoa rakas veljeni taistelee isänmaan puolesta, — vastasi Heljä hiljaisesti.

Syntyi hiukan tympeä äänettömyys. Rouva Varvikolla oli terävä lause huulilla, mutta hän pidätti sen.

Taas tuli uusia vieraita, monta samalla kertaa: opettaja Kaarion rouva naapurista, pari nuorta neitosta, postinhoitajan leski ja "kiltti Adele", joka vehnäjauhojensa tähden heti joutui kuin pörriäisparven ahdistettavaksi. Syntymäpäivän viettäjä sai kukkasia, otti esiin maljakon toisensa perästä, kiitteli, tervehti ja kehoitti tyytymään "hyvän sovun" sijanantoon. Tuota pikaa joutui kiiltävä kahvipannu pöydälle. Kuppien kilinä sekaantui puheen sorinaan. Ihana rinkeli ja maukkaat pikkuleivät sulivat makeisiin suihin. Oli todellinen nautinto kokoontua syntymäpäiväpöydän ympärille näin nälkätalvena. Kuka semmoistakaan ennen olisi arvannut, kun vehnäleipä oli jokapäiväistä hyvyyttä?

— Tuossa on äiti, joka ei valita poikiensa tähden, — sanoi Vilma Jokela syrjästä Maikki Pohjoselle, nyökäten päällään lehtorinrouva Airamoa kohti. Hän oli keski-ikäinen, miellyttävän näköinen nainen, joka paraikaa keskusteli Heljän kanssa.

— Sanotaan Jaakon kaatuneen. Lieneekö totta?

— Niinkö sinä olet kuullut? Minulle Adele Grönberg kertoi, että hän on kamalalla tavalla murhattu partioretkellä. Mutta toiset taas uskovat hänen elävän. Anni Airamo tietää kaikki huhut, mutta on noin tyyni. Hän on sankari naiseksi, muuta en osaa sanoa. Häpeisivät, Elina ja Naimi.

Heljä oli noussut rouva Airamon viereltä ja tuli Vilma Jokelan luo.

— Olen neuvotellut Annin kanssa ja päättänyt jäljentää kirjeeni. Saanko tehdä sen tuolla keittiössäsi, Vilma? Pyydän kumpaakin lähtijää ottamaan mukaansa saman kirjeen. Toivottavasti ainakin jompikumpi pääsee perille.

— Mitä joutavia? Niin, tietysti — tee minun puolestani, mitä haluat, mutta yhdessähän he lähtevät ja yhdessä saapuvat valkoisten puolelle.

— Mitä ihmeen tärkeitä asioita se Heljä kirjoittelee? — uteli rouva Grönberg, Vilman saattaessa Heljää keittiöön ja varustaessa hänelle kirjoitustarpeita. Heljä ei vastannut, mutta heti Vilman palattua saliin alkoi vilkas kysely ja supatus.

Puolen tunnin kuluttua Heljä kutsui rouva Airamoa keittiöön ja ojensi hänelle molemmat kirjeet. Tuntui turvalliselta jättää ne näihin käsiin. Lehtorin huvila oli aivan kaupungin ulkosyrjässä. Antti Vaski oli hänen keskimmäisen poikansa toveri ja hyvä ystävä. Oli sovittu, että nuorukainen Laitakylästä hiihtäisi heille, Martti Varvikko tapaisi hänet siellä ja he sitte yhdessä lähtisivät vaaralliselle, pitkälle hiihtomatkalleen.

— Autan toisia nuoria, kun kaikki kolme omaani ovat menneet, — sanoi Anni Airamo, lämmin väre äänessänsä. — Ole rauhassa kirjeistä, Heljä; annan ne heille ja varoitan kätkemään huolellisesti.

Kohta sen jälkeen Heljä jätti hyvästi, kiirehtien kotiinsa. Ei hänelle maittanut syntymäpäiväilo, mutta hänen sydämensä oli keveä ja kiitollinen kirjelähetyksen hyvästä onnistumisesta.