II

SAMMUNUT SÄHKÖ

Tuuli tohahti entistä voimakkaammin. Äkkiä sähkövalot sammuivat.

— Mitä nyt? — huudahti Heljä pelästyneenä.

— Myrsky vaan rikkoi johdon, — selitti Olli rauhallisin äänin, vaikka omituisesti säpsähti hänkin.

— On kai meillä vielä muutama kynttilä? ‒ kysyi Mikko.

Samassa palvelustyttö hapuili keittiöstä esiin. — Tuli pimeä! — kuului hänen hämmästynyt äänensä.

Kopeloitiin esille kynttilät. Niitä oli vain kaksi.

— Kas niin, Laina, korjaa teekannut ja lautaset pois. Ei ole mitään hätää. Emmehän nyt enää kauvan tarvitsekaan valoa. Sinä saat toisen kynttilän, me pidämme toisen.

— Huomenna johto kyllä ajoissa korjataan.

— En ymmärrä, mikä minuun tuli, — sanoi Heljä naurahtaen. — Säikähdin turhasta. Hermoni ovat omituisen kiihtyneet.

Nyt hän kumminkin toimi aivan tyynesti, kehoitti palvelustyttöä säästämään kynttiläänsä ja ehdotti, että he itse pitäisivät jutteluhetkeä pimeässä. Eihän tietänyt, saisiko mistään uusia kynttilöitä, ja aina oli edes jokunen hyvä olemassa.

— Sen parempi, sammutetaan, — sanoi Olli. Huone muuttui uudelleen pilkkosen pimeäksi.

Heljä pujahutti hiljaa kätensä miehensä käteen.

— Niin, minulla olisi kertomista teille, ‒ alkoi Olli. — Mutta kunniasanallanne, vaietkaa siitä!

— Riippuu asianhaaroista, — vastasi Mikko.

— No niin, niin, minä tunnen asianhaarat, ‒ virkkoi Olli hiukan hermostuneesti.

— Puhu, Olli rakas, — pyysi Heljä jännittyneenä.

— Te tiedätte, että olen syksystä asti kuulunut suojeluskuntaan. Nyt olen sen päällikkö.

— Sinä! — huudahtivat Mikko ja Heljä yhtaikaa.

— Minut valittiin, kun kauppias Grönberg ei tehnyt mitään — vai sanotaanko sitäkin tekemiseksi, että hankitaan joku entinen vääpeli ja vähän marssitetaan miehiä klubilla? Miksikä en olisi ruvennut? Olenko muka liian nuori? Nuoret ovat ennenkin jotain saaneet aikaan, kun vanhat ovat torkkuneet. Ja täällä he torkkuvat kaikki järjestään tai pelkäävät nahkaansa. Minäpä en pelkää.

— Eihän sinulla muuta asettakaan ole kuin haulikkosi, — virkkoi Heljä. — Ja vieraskin olet, vain lukemassa täällä meillä. Mitä isä ja äiti sanoisivat? Ja entä jos taas saat reput, kun puuhaat niin paljon?

Olli punastui ja puraisi huultaan, mutta sitä ei pimeässä kukaan nähnyt.

— En sekaannu tähän, ennenkuin olet kaiken kertonut, — sanoi Mikko vakavana. — Asut kattomme alla ja kuulut meihin. Täysi suoruus on velvollisuutesi, olisi ollut jo ennemminkin. Sitä enemmän, kun kotimme on pappila, rauhan maja.

— Nyt ei yksikään koti jää rauhan majaksi, keskeytti Olli kiihkeästi. Hän jo sai syrjäytetyksi oman äskeisen vastenmielisen tutkintomuistonsa, tuiki vähäpätöisen. — Sitäpä ette tiedäkään. Pohjanmaalla kansa on nousemassa. Kohta tulee suurlakko, toisenlainen kuin viime marraskuussa. Ei kulje junat, ei posti. Suljetaan koulut ja virastot, alkaa sota! Ryssät ulos maasta!

— Tuo nyt on mielikuvitusta. Kuule, Olli, suurisuiset toverit uskottelevat sinulle turhia, ja sinä uskot!

— Pyysit meitä pitämään salaisuutesi, ‒ sanoi Mikko. — Jos on totta, mitä kerrot, tietää sen kohta koko maa.

— Mutta täällä eivät tiedä vielä. Suojeluskunnan on yllätettävä ryssät. Kerrotaan, että punainen työväki aikoisi yhtyä heihin. Jo sen marraskuussa arvasi! Muistan sitä suutari Mähösen lausumaa runoa, jossa kehuttiin, että "Idän" veljen poskilla on uuden aamun rusko. Juuri kaunista!

— Mitä suojeluskunta siis aikoo tehdä ‒ sinun johdollasi ja vastuullasi? — kysyi Mikko, yhä vakavampana.

— En sano, ellette lupaa olla vaiti.

— Olli kulta, milloin me olemme turhia lörpötelleet? — Heljän ääni oli pyytävä ja huolestunut. — Kenelle puhuisit, ellet meille?

— Olkoon menneeksi. Sanoit oikein, Heljä, että meiltä puuttuu aseita. Revolverin olen kyllä ostanut. Mutta me tarvitsemme kiväärejä, me niinkuin työväki, joka on saanut ryssiltä. Tiedämme, missä ryssäin asevarasto on. Yöllä hiivimme sinne, tapamme vartijat ja ryöstämme aseet…

— Olli! — huudahti Heljä kauhistuneena. ‒ Oletko ihan mieletön?

Mikko oli vaiti. Tuntui kuin kaamean tulevaisuusnäytelmän esirippu olisi äkkiä kohotettu hänen silmäinsä edessä. Oliko tuo vain poikamaista hurjuutta? Eikö ollut siinä takana aavistamattomia asioita? Kuin salamoina hänen ajatuksensa risteilivät, ja hänen sielunsa sisimmässä hetkeksi kaikki myllertyi ja järkkyi. Siksi hän ei saanut sanaa huuliltansa. Hän vain odotti jatkoa.

— Päinvastoin, — vastasi Olli sisarellensa. ‒ Silloinhan me mielettömiä olisimme, jos kädet ristissä odottaisimme, että meidän päällemme karataan. Joka ennättää ja yllättää, hän on voiton puolella heti alusta.

— Kuka meidän päällemme karkaisi? Eiväthän venäläiset sotamiehet tähänkään asti ole täällä ketään hätyyttäneet, ja punaiset työmiehet eivät ole niin pahoja kuin sinä luulet. Tuokin meidän halonhakkaajamme, Janne… Kuinka voisit uskoa, että hän tekisi kellekään pahaa? Ja murha — ajattele, Olli, onhan ryssäkin ihminen! Murhaisitte vartijan, joka vain täyttää velvollisuutensa, kun vartioi aseita! Eikä se edes onnistuisi. Joutuisitte kiinni ja teidät murhattaisiin… Olli, sinä et saa tuumia noin vääriä ja kauheita asioita!

Heljän käsi irtautui hänen miehensä kädestä ja etsi kiihkeästi Ollin käsiä. Hän tapasi ne, sai kiinni ja puristi hätäännyksissään.

— Olli, ethän tarkoita totta? Mutta Olli tempaisihe irti ja nousi.

— Totta tarkoitan. Jos kuolen, olen valmis. Isänmaa saakoon minun henkeni. Kertoihan Mikko ihastuneena tuosta papista, Pattesonista, joka kuoli villien ihmissyöjien käsissä. Olisiko minun uhrini sen huonompi?

— Mutta eihän hän ketään murhannut! Hän julisti rauhaa ja rakkautta. Hän pelasti ihmissieluja…

— Minäkin pelastan tämän kaupungin.

— Mikko, sano jotakin! — pyysi Heljä tuskassansa. — Auta minua, minä en osaa häntä vakuuttaa. Hän haaveilee ja on poissa suunniltaan!

— Pimeydessä kerrotaan pimeyden töistä, ‒ sanoi Mikko, ja hänen äänensä oli synkän vakava. Hän oli nyt saanut ajatuksensa selvitetyksi niiden sekaisista kierteistä. — Olli, oikeammin olisit tehnyt, jos kanssamme olisit neuvotellut alusta pitäen. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Onnettomuus on torjuttavissa vielä.

— Mitä sinä tarkoitat? Minä en peräydy, emmekä me kukaan. Päätös on varma.

— Tänä yönäkö sen pitäisi tapahtua?

— Aikaa teidän ei tarvitse tietää. Eikä tovereitani. Mutta minä sanon sinulle, Mikko: se ei ole oleva pimeyden työ, vaan isänmaan valkeuden ja vapauden sankariteko. Enkä minä siitä ole kertonut neuvotellakseni. Sanoinhan, että se on varma ja päätetty asia.

— Miksi siis kerroit?

— Koska ajattelin… ajattelin… Niin, sehän oli kyllä turhaa, kun te ette kumpikaan näy minua ymmärtävän. — Hän vaikeni hetkeksi, ja toiset odottivat. — Niin, siksi… Heljä, olisin sinua kiittänyt ja lähettänyt terveiset vanhemmille, kaiken varalta… Ja pyytänyt, että sinä, Mikko, siunaisit minua…

Hänen äänensä heltyi ja pehmeni. Heljä alkoi nyyhkyttää. Mutta Mikko lausui:

— Murhaan en sinua voi siunata. Sotaan kyllä, jos esivalta kutsuisi. Mutta siitähän ei nyt ole kysymystä, vain omavaltaisesta uhkateosta. Ei, Olli, minun täytyy kieltää sinua —

— Sinä et voi kieltää etkä estää, jos omatuntoni ja isänmaani käskee! Et ole minun kieltäjäni! — Nuorukainen muuttui taas terhakaksi ja varmaksi.

— Me olemme nyt vastuussa sinusta. Kaikkein paras on, että matkustat huomenna kotiin, jos on pelko junaliikenteen lakkaamisesta lähipäivinä. Isäsi on itsenäinen maanviljelijä, isänmaanystävä ja viisas mies. Hän määrätköön sinusta. Sinähän olet vielä alaikäinen. Ei hän kiellä, jos isänmaa sinua todella tarvitsee, ja jos sota tulee, olet yhtä tarpeellinen siellä kuin täällä.

— Minähän olen suojeluskunnan päällikkö, etkö kuullut?

— Kuulin. Mutta hanke on liian hataralla pohjalla, jos se on sinun varassasi — kaksikymmenvuotiaan tilapäisen vieraan. Uskaltakoot kypsyneet miehet asettua etupäähän, jos katsovat asiaa oikeaksi.

— Uskalla sitte itse! — kivahti Olli.

Mikko raapaisi tulta, sytytti kynttilän ja seisoi suorana, Ollin kanssa silmätysten.

— Uskallan antaa henkeni, jos Jumalani sitä kysyy minulta palveluksessaan ja hänen todistuksensa tähden isänmaassa tai kaukana pakanamailla. Mutta sentähden en ole papinvalaa tehnyt, että tappaisin veljen, jonka sielun tähden Kristus kuoli. Enkä myöskään voi sallia, että kukaan perheväestäni tekee sen ilman esivallan käskyä.

— Entäs tapatko, jos hallitus käskee? Onko se jumalisempaa?

— Hillitse kielesi, Olli! Minä olen vihitty toisenlaiseen tehtävään enkä sitä vaihda. Esivalta ei koskaan ole käskevä minua tarttumaan aseeseen.

Heljä alkoi pyydellä: — Mikko ja Olli, älkää enää väitelkö. Mikko rakas, pidä iltarukous, se rauhoittaa ja poistaa pimeät henget. Tätä minun omituinen levottomuuteni onkin tietänyt. Mutta mitään näin kauheata en olisi osannut aavistaa…

Kutsuttiin Laina keittiöstä. Laulettiin virsi ‒ rakkauden virsi, jonka Heljä valitsi.

"Rakkaus, mä itseni sulle annan ijäksi."

Olli ei laulanut. Eihän hän laulaja ollutkaan. Mitä hän mietti, sitä sisar turhaan olisi halunnut tietää.

— Tuntuu niin oudolta, kun ei sähkö pala, ‒ sanoi palvelustyttö. — Oikein vähän kammottaa. Taitaa olla koko kaupunginosa pimeänä. Nyt sopisi kaikkien pahantekijäin olla liikkeellä, ellei olisi liian julma ilma.

Hän niiasi hyvää yötä, antoi kynttilänsä rouvalle ja meni. Mutta äkillinen kaamea ajatus välähti Heljän mieleen. Hätäisesti hän kysyi veljeltään. — Olli, myrskykö särki johdot? Vai ‒ teittekö te sen?

— Olipa se kysymys! — Olli naurahti, mutta nauru oli hermostunutta ja väkinäistä. — Minähän olen istunut kanssanne koko illan. En tiedä mistään.

— Hyvää yötä!

— Hyvää yötä!

‒ Muista, Olli, — sanoi Mikko painokkaasti.—

Sinulla ei ole oikeutta siihen, mistä olen kieltänyt sinua. Ei itsesi, ei vanhempaisi ja sisaresi, ei minun virkani ja tehtäväni tähden, — hän lisäsi hiljemmin, katsoen nuorukaista syvälle silmiin.

— Jos on totta, että pitkällinen lakko on tulossa, niin mieti, Olli, kiireistä kotimatkaa, ‒ pyysi Heljä.