XII

TULISIA HIILIÄ

Palattuansa pappilasta Heljä tapasi pappilan keittiössä ajuri Luoposen vaimon, Valingon pikku pojan kummin, joka päivitteli ja jutteli Lainan kanssa. Oli odotettu pastoria. Vieraita oli ollut, kahvit oli keitetty, lopulta juotukin, mutta pappia vaan ei kuulunut. Valinko suuttui ja lapsen äiti itki — sehän oli niin heikko, se pieni Otto Kullervo — nimen piti näet olla Otto Kullervo — niin, ja sitte Valinko lähti ulos ja lupasi tuoda papin, vaikka niskasta raastaen — se Valinko näet puhui niin karkeasti aina kun hän suuttui —

Siihen hän oli ennättänyt, kun Heljä astui sisään. Keskeyttäen kaikki selvittelyt Luoposka kavahti seisomaan ja kysyä töksähytti: — Onko se totta, että pastori on vankina? Valinko oli kuullut sitä kaartin miehiltä. Minä tulin tietämään lapsen tähden… kas kun on semmoinen hätä Amalialla…

— Kai se totta on, — tokaisi Laina väliin. ‒ Sitähän varten pastorska tietenkin on tänään paistellut ja kantanut ruokia ja tavaroita. Kas, piialle ei sopinut kertoa mitään. — Laina heitti niskojansa. — Nythän tuo kuultiin.

— Vaikene, Laina, — sai Heljä sanotuksi. ‒ Omille lapsillenikaan en ole puhunut siitä, mitä on tapahtunut. Se oli kylläkin varomatonta. Ette kai vielä ole ennättänyt heitä pelotella?

— Vastahan minä tähän tulin, — toimitti Luoposka. — Ei täällä ole lapsia näkynyt. Tiedustaisin vaan, milloinka pastori tulee kotiin. Joko tänä iltana vai kenties huomenna?

— En tiedä, — vastasi Heljä.

Tietysti huomenna! Se oli ollut hänestä ainoa mahdollinen ajatus hänen ensi käynnillänsä vankilassa. Toinen käynti oli masentanut hänen toiveensa. Ei hän enää uskaltanut liian valoisia kuvitella.

Luoposka olisi ollut kovin utelias kuulemaan enemmän, mutta Heljä ojensi hänelle kätensä hyvästiksi. — Koettakoon Valinko jouduttaa pastorin vapauttamista, — hän sanoi. — Terveisiä pikku pojan äidille. — Sitte hän meni lastensa luo.

Kaksi paria pieniä käsivarsia ojentui häntä vastaan. Tarmokin oli merkillisen hellä ja herkkä. He olivat kaivanneet äitiä. Ja missä isä viipyikään? Aavisteleva ahdistus kuvastui lasten olennossa.

Heljä sulki heidät syliinsä ja suuteli heitä. Hän oli viivytellyt isän vankeuden ilmoittamista — kunnes muka kaikki olisi ohi ja hän palajaisi. Ei äiti hädässään muistanut, että pienessä kaupungissa uutiset kulona kulkevat. Mutta Jumala oli lapsia varjellut. Hän oli siitä syvästi kiitollinen. Nyt kuitenkaan ei enää ollut mahdollista vaieta. Ja pakko antoi päättäväisyyttä ja voimaa.

— Pikku rakkaat, nyt te ette saa ollenkaan säikähtää, kun kerron teille jotakin merkillistä. Ettepä arvaa, missä isä on? Tiedättekö, hän on ollut oikein uljas, juuri sellainen kuin tuleekin. Muistatteko, kuka on Voikko? Hän on punakaartin päällikkö, ja Salama on toinen. He käskivät, että isä olisi kertonut heille, kuka poika on äsken lähtenyt valkoiseksi sotamieheksi, mutta ei isä tahtonut, vaikka hän tietää. Ei sellaista saa ilmoittaa näille punaisille, jotka sotivat eri puolella. Vain omaiset itse voivat sen kertoa, jos pitävät oikeana tehdä niin. Olemmehan mekin sanoneet, että Olli eno on mennyt sotamieheksi, kun he ovat kysyneet meiltä. Niin, isä ei vastannut, ja sentähden Voikko ei ole laskenut häntä kotiin raatihuoneelta. Hän on siellä alakerrassa, mutta minä olen vienyt hänelle pehmeän patjan ja hyvää ruokaa, eikä hänellä ole hätää, kun Jumala siunaa ja suojelee häntä. Eikö niin, kultaseni? Auri, oma Päivänkukka, kas niin, älä nyt ala itkeä… Sanoinhan minä, että te ette saa ensinkään säikähtää…

— Enkä minä säikähdäkään! — huudahti Tarmo, heilauttaen pikku nyrkkiänsä. — En, äiti. Minä tahdon mennä isän luo.

— Voimmeko me mennä? — kysyi Auri silmiänsä pyyhkien.

— Katsotaan, kenties. Kun minä vien aamiaista, kysyn, saatteko te tulla.

Heljän mieleen johtui, että viatonten lapsukaisten näkeminen voisi hellyttää niitä, jotka olivat isän vanginneet. Ehkä he olisivat välikappaleina vapauden oven avautumiseen.

Hän hellitteli ja lohdutteli ja rohkaisi pientensä mieltä. Kaikki oli käynyt helpommin kuin hän arvasikaan. Olisi tuntunut melkein hyvältä, ellei Lainan käytös olisi painostanut tuskallisesti.

Heljä tunnusti itsellensä, että hän oli menetellyt taitamattomasti. Ehkä luottamus olisi koskettanut Lainan sydämen parhaita kieliä. Hän oli nähnyt emäntänsä oudosti puuhailevan, kokoavan tavaroita, varustavan syömistä ja ajavan pois Airamon rouvan kanssa. — Mitä lienee lahtarien hommia? — hän oli ajatellut katkerana. Mutta ne koskivatkin omaa isäntää, eikä hänelle sanottu mitään.

Hiljentäen sydämensä, kohottaen katseensa Jumalan puoleen Heljä meni keittiöön.

— Laina, anna anteeksi, että en luottanut sinuun, — hän sanoi, käyden suoraan asiaan. -Minä pelkäsin, että et osaisi olla vaiti ja pelästyttäisit lapset. Nyt olen kertonut heille kaiken. Parempi olisi ollut tehdä se heti, mutta tuntui niin vaikealta, ja minä toivoin, että he hyvin pian saisivat isänsä takaisin.

Hän oli liikuttava siinä seisoessansa, silmissä suuret, kirkkaat kyyneleet, jotka väkisin pusertuivat esiin. Laina hämmästyi ja nolostui eikä puhunut sanaakaan. Heljä hiipi keittiöstä pois. Oi, kun voisi täyttää juovan sydänten väliltä! Oi, kun osaisi kaikessa käyttäytyä nuhteettomana Jumalan lapsena!

Tuli ilta. Auri ja Tarmo nukkuivat lasten onnellista unta. Heljä istui miehensä työpöydän ääressä pää käden varassa. Huone oli pimeä, vain makuuhuoneen avoimesta ovesta kajasti valo ja taivaalta tähtien tuike.

— Kuinka hän sanoikaan, minun rakkaani? "Heljä, älä pelkää mitään. Jumala on ilmoittanut minulle, että olen nyt turvassa. Olen toteuttava kutsumukseni lähetystyöhön…"

Ne sanat olivat kaivertuneet Heljän mieleen. Mikko ei ollut niitä selittänyt, mutta juuri salaperäisyydellään ne olivat vaikuttaneet. Silläkin hetkellä hän oli niitä ajatellut, kun miliisipäällikkö oli soittanut Mikon vangitsemisesta. Ne olivat auttaneet pysymään verrattain tyynenä, niin että Anni Airamokin oli hänen reippauttansa kiittänyt. Mutta nyt hänessä heräsi harras halu kuulla enemmän tästä asiasta. Mikko vaelsi lähellä Jumalaa, Heljä häntä kunnioitti ja ihaili, ja joskus hengellisen haltioitumisen hetkinä puheessa ja rukouksessa hän tuntui kohoavan korkealle nuoren vaimonsa ulottuvilta. Mutta Heljä oli kuitenkin hänen vaimonsa ja uskonsisarensa. Olihan hänellä oikeus kysyä ja saada vastaus, sillä tällainen Jumalan ilmoitus kosketti läheltä heitä yhteisesti.

‒ Minä kysyn, kun hän palaa vankilasta.

Heti kysyn silloin…

Mitä ääntä? Kävikö joku ovessa?

Tämä aika oli todellakin hermoille käypä. Jokainen luonnollinen asia kasvoi mielikuvituksessa vaaralliseksi. Jokainen koputus tuntui uhkaukselta, jokainen ääni vihamieliseltä. Kauhea aika!

Jotakin erikoisempaa kai kuitenkin oli tekeillä, sillä Lainan hätäiset askeleet kuuluivat makuuhuoneesta. Heljä nousi ja meni vastaan.

— Siellä on taas Luoposka keittiössä. Hän sanoo, että Valingon lapsi kuolee. He pyytävät pastorskaa tulemaan sinne.

— Minua Valingolle? — ajatteli Heljä seuratessaan Lainaa keittiöön. — Missä tarkoituksessa?

Lääkitsemäänkö lasta ja hoitamaan henkiin? — —

Katkeruus värähti sydämessä. — Siihen papinväki kelpaisi, jos kykenisi. Suljetaan pappi vankilaan ja juljetaan hakea apua hänen vaimoltansa…

Luoposka toimitti läähättäen, että pitäisi pojan saada edes hätäkaste. Eivät he kukaan sellaiseen osanneet ryhtyä. Pastorska kai tiesi, kuinka oli tehtävä. Jos pastorska tulisi nyt heti, kiireesti.

Teki mieli vastata: — En tule. Vapauttakoot mieheni, niin ei hätäkastajaa tarvita, ja elleivät vapauta, kärsikööt seurauksista. En tule, en tahdo enkä voi.

Silloin Heljä kuuli Mestarinsa äänen: "Jos vihollisesi on nälkä, syötä häntä, ja jos hänen on jano, juota häntä. Kun tämän teet, niin kokoat tulisia hiiliä hänen päänsä päälle."

Oliko edes varma, että Valinko voi vaikuttaa Mikon vapauttamiseen? Ei ainakaan voinut hänen sairas vaimonsa eikä kuoleva lapsensa. Ja siellä oli kodissa jano, joka huusi sammuttamista, halu ja kaipaus viedä lapsi Herran Jeesuksen osallisuuteen. Voiko Herran palvelijatar kieltäytyä sellaisessa hädässä palvelemasta?

— Minä tulen, — vastasi Heljä hiljaa.

Heljä tuumi, mitähän Mikko olisi ajatellut, jos olisi nähnyt aran ja ujon vaimonsa kulkevan Luoposkan mukana iltapimeässä käsikirja kainalossa punakaartilaisen asuntoon lasta kastamaan. Vasta matkalla hän ennätti ruveta huolehtimaan itse juhlallisesta toimituksesta. Mutta mikä oli tehtävä, sen täytyi tapahtua. Kun oli alkanut karaista itseänsä, oli kestettävä loppuun asti. Tai oikeammin: kun oli lähtenyt Mestarin ääntä seuraamaan, ei ollut lupa kesken epäröidä.

Valinko ei ollut kotona, oli komennettu vahtiin. Hänen sisarensa, kuolemanpataljoonalainen, oli myös poissa. Huoneessa ei ollut muita kuin vaimo vuoteellansa ja kehdossa vahankeltainen, liikkumaton pienokainen.

— Siunatkoon, joko se kuoli? — huusi Luoposka.

— Mitä? — Sairas vaimo säikähti hänkin, yrittäen pystyyn.

— Älkää, älkää, — Heljä hellällä väkivallalla painoi hänet makaamaan. — Katsotaan. Ehkä pikkuinen hengittää.

Mutta lapsi ei hengittänyt enää. Oli liian myöhäistä.

Äiti puhkesi itkemään ja valittamaan, ja Luoposka säesti. — Voi meitä onnettomia, kun ei ennen haettu. Nyt meni lapsi helvettiin. Herra Jumala varjelkoon…

Heljällä oli täysi työ rauhoittaa ja lohduttaa. Hän puhui hyvästä Paimenesta, joka ottaa karitsat syliinsä. Hän kertaili Jeesuksen sanoja, että lasten on Jumalan valtakunta. — Ei pikku poika parka ollut syypää siihen, että hän kuoli kastamatta. Jeesus ei sentähden heitä häntä pimeyteen.

Se oli kuin taivaan enkelin puhetta hätääntyneelle äidille. Hän puristi heikoilla voimillansa Heljän käsiä ja siunasi häntä lohdutuksen sanoista.

— Minunhan se oli syyni, minun eikä lapsen, ‒ hän kuiskasi. — Jumala tuomitkoon minut, kun vain lapsi säästyy.

— Mitä se sinun syysi olisi ollut? — tokaisi Luoposka. Hän pelästyi tästä melkein enemmän kuin lapsen kohtalosta, sillä siinä tapauksessa syyllisyys sattui häneen itseensä yhtä hyvin ja enemmänkin. — Minkä me sille voimme, sinä ja minä, ettemme osanneet hätäkasteen sanoja? Minulla on suuriränttinen virsikirja, ei niitä siinä ole. Onkos sinulla kirjaa ollenkaan?

Vaimo painoi päänsä tyynyyn ja nyyhkytti. Kyllä hän ripille päästessään oli saanut virsikirjan, jossa oli kasteluvut ja kaikki muutkin tähdelliset asiat, mutta se oli unohtunut kotitorppaan. Valinko, sulhanen, ei tarvinnut Jumalaa, ei kirkkoa eikä kirjaa, ja niin ne olivat jääneet häneltäkin. Jumalan rangaistus oli nyt tullut, syy oli kokonaan hänen, hän oli varma siitä, vaikka Luoposka miten olisi puolustanut.

— Jumala etsii teitä nyt, — sanoi Heljä vakavasti. — Te olette tehnyt syntiä, kun hylkäsitte Jumalan, mutta hän antaa anteeksi Jeesuksen tähden ja armahtaa katuvaista. Mutta minä sanon teille, kenen syy oli, että lapsenne kuoli kastamatta: niiden, jotka vangitsivat pastorin, ja niiden kaikkien, jotka semmoisia tekoja kannattavat.

Tuli äänettömyys. Heljä meni kehdon luo, laski kätensä kuolleen lapsen otsalle ja rukoili Isä meidän. Sitte hän sanoi hyvästi ja lähti. Hän ei päässyt selville siitä, mitä lapsen äiti ja Luoposen vaimo ajattelivat hänen viimeisen lausumansa johdosta, sillä omituinen jäykkyys oli hänen sanojansa seurannut. Sairas ei enää itkenyt hänen lähtiessään, ja Luoposkan kerkeä kieli oli vaiti. Muistivatko vaimot, että he työtuvassa olivat sättineet porvareita ja tiukanneet lisää palkkaa, varustaneet kuolemanpataljoonan tyttöjä ja kannustaneet miehiä? Pistikö omaantuntoon? Sattuiko sana, niin että täytyi sen totuuteen alistua? Vai oliko taas levennyt juopa, joka tuntui menevän umpeen silloin, kun katuva nuori vaimo luopumustansa itki?

Olivatko Heljän tuliset hiilet sammuneet ristituulesta, vai virisikö liekki juuri siten?