I I

TARINA

Lumimyrsky riehui ulkona. Viuhui, vihelsi. Tuuli tuli suoraan mereltä päin, rajuin puuskauksin. Ryöpytti kinoksia oven eteen, ja nurkissa kävi ristipyörre. Hiutaleet tanssivat hurjassa leikissä.

Lapset, Auri Päivänkukka ja Tarmo, litistivät pienet pyöreät kasvonsa lasioven ruutua vastaan ja katselivat ulos hämärtyvään iltaan. Pikkukaupungin kappalaispappilan piha oli hiljainen ja autio. Mutta lasten silmissä siellä oli eloisaa ja hauskaa. Lumi piti iloa. Tyttö peräytyi ikkunasta, hyppäsi tasajalkaa ja taputti käsiänsä, ja poika huudahti: — Huomenna mennään kierimään sinne!

Nuori papinrouva astui huoneeseen ja sytytti pöytäsähkölampun, samalla kuin palvelustyttö toi sylyyksen puita pesään. Verhot vedettiin ikkunan ja porrasparvekkeelle vievän oven eteen. Lapset pyörähtivät äidin luo. Toisesta ovesta tuli isäkin.

Pastori Mikko Salmen kasvoilla oli kiinteä, vakava ilme ja tummissa silmissä kaukokatse, ikäänkuin sen, joka juuri on ajatuksinensa askartanut jossakin etäisyydessä, mistä vielä ei ole täysin päässyt palajamaan. Kaukana hän olikin kirjojensa parissa liikkunut, aina Etelämeren saarilla asti. Hän kirjoitti paraikaa tieteellistä tutkielmaa teologian kandidaatti-arvoa varten. Heti nähdessään perheensä hän kumminkin muuttui. Reippaalla otteella hän siirsi tuolin pöydän luo, jonka ääreen hänen vaimonsa oli asettunut käsitöineen. Samassa lapsetkin juoksivat yhteen joukkoon.

— Täälläpä on kodikasta, — hän sanoi syvään henkäisten. — Tulta uunissa ja lampussa. Sytytän vielä kattolampunkin. — Hän väänsi nappulaa. - Ja entäs, Heljä, jos saisimme teetä ja voileipiä?

— Ai! Hei! — huusivat lapset. — Ja satuja, isä, satuja!

Papinrouva nousi iloisena. — Sinulla siis on vapaa ilta? Kuinka hauskaa! Kun vaan kaikki ovat yhdessä kotona, ei ruma ilma ensinkään ole haitaksi.

— Eno ei ole kotona, — huomautti Auri.

— Niin, missähän Olli viipyy? — Heljä näytti vähän huolestuneelta. — Hän on nykyään paljon ulkona, vaikka pitäisi huolehtia luvuista. — Eikä puhu suoraan asioitansa, — hän ajatteli lisäksi, mutta ei sanonut ääneen lasten tähden. Hän lähti toimittamaan teetä.

Pastori veti lapset syliinsä, toisen toiselle, toisen toiselle polvelle.

— Katsokaahan, kuinka kaunista ja hauskaa meillä on täällä kotona, — hän sanoi. — Tässä tämä pyöreä pöytä ja sen päällä äidin ompelema liina, jossa ruusut kukkivat, vaikka on talvi. Kun me istumme sen ympärille noille suoraselkäisille tuoleille, silloin tiedämme saavamme jotakin hyvää — niinkuin nytkin kohta, kunhan äiti ehtii tuoda. Mutta muuten asetumme mukavasti näihin korituoleihin. Niin, teille ne kyllä ovat liian suuret, te hukutte niihin tai mahdutte molemmat samaan.

— Me menemme kiikkutuoliin! — huudahti Tarmo. — Siihenkin sopii kaksi.

— Mummon ja vaarin vanha, rakas tuoli, isän omasta entisestä kodista. Sentähden mummon kuva on seinässä sen yläpuolella. Vaarista ei ole niin suurta kuvaa. He ovat Jumalan luona nyt. Mutta onhan teillä toinen isoisä ja isoäiti, siellä maalla, äidin kotona.

He olivat nousseet ja seisoivat kaikki kolme kuvan ääressä, kun Heljä palasi keittiöstä antamasta ohjeita palvelustytölle.

— Mitä sinä kerrot? — hän kysyi.

— Sellaista, mitä lapset kyllä tietävät ennestäänkin. Tuossa suuressa tuolissahan minä olen kiikkunut pikku poikana, ja välistä vanhat muistot tulevat kuin tulva. Mutta meidänhän piti katsella huonetta joka puolelta. Jatkammeko yhdessä, Heljä?

— Miksi niin? Vai onko se satua lapsille? No hyvä, minä kerron kasveista. Tarmo, varo palmun jalustaa! Tiedättekö, lapset, missä palmut kasvavat oikein ulkona, niinkuin meillä kuuset ja koivut? Kaukana, kaukana etelämailla, siellä missä on jalopeuroja ja isoja käärmeitä ja mustia neekereitä, jotka eivät ole koskaan kuulleet Jeesuksesta mitään. Tämä kylmä, luminen Suomi on onnellisempi maa, eikö olekin?

— On, on, — vakuuttivat lapset.

He seisoivat vierekkäin, nuori Heljä, vaaleatukkainen, heleäposkinen, valoisa olento, ja pastori, pitkä, tumma, totinen, voimakaspiirteinen. Mikko Salmi katseli vaimoansa ja lapsiansa sanomattoman hellyyden silmillä. Niissä päilyi jotakin syvää, tuskallista.

Heljä ei sitä huomannut, hän puheli edelleen.

— Katsokaa noita kaktuksia. Minkä kukat ovat kauneimmat? Tämän — niin minustakin. Siinä on suuret piikit, älä koske, Päivänkukkani.

— Missä piikit ovat pistävimmät, siinä puhkeaa ihanimpia kukkasia, — sanoi pastori äänellä, joka sai Heljän kummastuneena katsahtamaan häneen.

Tee tuotiin sisälle, ja huoneen kierto keskeytyi. Tarjottimella oli kaksi lasia ja kolme kuppia sekä vadillinen houkuttelevan näköisiä voileipiä, munalla, punajuurilla ja hedelmäsoseella höystettyjä.

— Meidän on hyvä olla, kun saamme omavaraisviljaa, — sanoi Heljä. — Miltähän tuntuisi, jos täytyisi nähdä lapset nälässä?

— Äiti, anna minun voileipäni, jos jonkun on nälkä! — sanoi tyttönen, silmät hätäisesti tähdättyinä äitiin.

— Syö rauhassa, rakkaani, kyllä me koetamme antaa nälkäisille myös.

Joku avasi ja sulki sisäeteisen oven, kopisteli lunta jaloistaan, avasi oven taas ja kuului ravistelevan päällystakkia ja iskevän lakkia ulkoeteisen puulaatikon syrjään.

— Olli, parahiksi, — sanoi Heljä, juosten vastaan. Eteisestä ilmestyi nuorukainen, valkoverinen kuten Heljä, yhdennäköinen, mutta tanakampi ja karkeapiirteisempi. Lumipisaroita helmeili hänen hiuksissaan, kulmakarvoissaan ja viiksenaluissaan. Hän pyyhkieli niitä nenäliinallansa ja nauroi.

— Koiran ilma! Ei ota talttuaksensa ollenkaan.

— Missä olet ollut? Kerro! Nuorukainen katseli äkkiä ympärilleen. Lapset istuivat pöydän ääressä ja palvelustyttö toi juuri teekannut.

— Kas, ‒ sanoi hän, vastaamatta kysymykseen. — Saammeko teetä? Se tekee kerrassaan hyvää.

Tuli vähän hämillinen vaitiolo. He sijoittuivat pöydän ympärille. Heljä kaatoi teetä ja tarjosi voileipiä.

— Koiran ilma! — toisti Olli.

Silloin Heljä kesken huoltaan purskahti nauramaan. — Jo me kuulimme sen ja olemme itsekin ikkunasta nähneet.

— Kylläpä nuo lapset jaksavat syödä, ‒ jatkoi Olli, yhtyen nauruun. — Sen päälle uni maistuu.

— Ei vielä, — intti Tarmo. — Isän piti kertoa satuja.

— Johan te kuulitte: pöydästä ja kiikkutuolista, palmusta, kaktuksista —

— Ei se mitään satua ollut.

— Jotain oikeata satua, isä, hyvin jännittävää!

Heljän teki todellakin mieli viedä lapset suoraan aterialta makuuhuoneeseen, sillä hän huomasi, että Olli toivotteli heitä pois. Mutta isä oli jo ottanut molemmat polvillensa, niinkuin hänen kertoessaan oli tapana, huolimatta siitä, että he painoivat "kuin vähäläntäiset jauhosäkit", Ollin arvioinnin mukaan.

— Kuulkaa sitte toisetkin. Minä kerron, mitä äsken luin.

Oli poikanen, Coley Patteson oli hänen nimensä. Te lapset ette pysty lausumaan sitä, mutta ei se haittaa. Hän kävi koulua ja osasi läksynsä erinomaisesti; mutta hän osasi muuta myös: potkupalloa, uintia ja kaikenlaista hyvää ja hauskaa. Hän oli leikkien sankari, mutta hän oli sankari myös taistelussa pahaa vastaan. Hänen toveriseurastansa rumat laulut ja pahat puheet hävisivät. Se, joka on uskollinen vähässä, kypsyy enempään. Miehenä hänestä tuli Jumalan sankari. Hän oli nuori pappi, kun hän purjehti kauvas pois. Te lapset ette ymmärrä karttaa — ette tiedä, missä Etelämeren saaret ovat. Sinne hän lähti. Matkalla hän opetteli laivan ohjausta ja kaikkea mitä purjehdukseen kuuluu, niin että hän perillä voi ruveta "Etelänristi" nimisen laivan kapteeniksi ja sillä purjehtia saarelta toiselle.

— Isäkin on pappi ja osaa purjehtia, ‒ keskeytti Tarmo vilkkaasti.

— Oliko siellä Etelämerellä vaarallista? -kysyi Auri huolestuneen näköisenä.

— Voi sinua, pikku Päivänkukka, — isä taputti tyttöä. — Sinä muistelet, miten äiti joskus on levoton, kun minä purjehdin kovassa tuulessa saaristoon sairaitten luo tai raamatunselityksille. Coley Pattesonin retket olivat paljon vaarallisempia. Meressä oli salakareja, ja rannoilla kävi ankara tyrsky, niin että laivasta ei ollut helppo päästä maihin. Silloin hän hyppäsi kuohujen keskelle ja ui rantaan, vaikka ei koskaan voinut tietää, missä haikalat väijyivät.

— Olipa se mies, — sanoi Olli. Mutta kuunnellessaan hän aina välimmiten liikehti kärsimättömästi.

— Hänen vaimonansa ei olisi ollut erikoisen hauska olla, — sanoi Heljä hymyillen.

Mikko Salmi kohotti äkkiä katseensa ja loi sen vaimoonsa syvänä, tutkimattomana. Heljän huulilta kuoli leikkisä hymy. Mikko kertoi edelleen, silmät taas lapsiin kiinnitettyinä.

— Haikalat olivat vähemmän vaarallisia kuin ihmiset. He olivat hurjia raakalaisia, jotka tappoivat vihollisiansa, keittivät ja söivät suuhunsa.

— Onko se totta? — keskeytti taas pieni Auri värisevin huulin.

— On, on, kerro pian enemmän, isä! — intoili Tarmo.

— Eikö se ole noitasatu? — tiedusteli Auri yhä hätääntyneenä, toivoen myöntävää vastausta.

— Lapsi pelkää, Mikko, — huomautti Heljä. ‒ Älä kerro liian julmia asioita!

— Kyllä se on täyttä totta, — vastasi isä hellästi Aurille. — Katso, lapsi, he eivät tunteneet Jeesusta; sentähden he olivat niin hirmuisia. Coley Patteson meni heidän luoksensa juuri auttamaan heitä toisenlaisiksi ihmisiksi. Hän rakasti Jeesusta ja hänen tähtensä noita kurjia raakalaisia. Monet heistä huomasivatkin, että hän ei ollut vihamies, vaan ystävä. Hän sai opettaa heitä, he kuuntelivat, hämmästyivät ja avasivat sydämensä Jeesuksen rakkaudelle. Mutta oli niitäkin, jotka eivät häneen luottaneet, koska heillä oli huono kokemus valkoihoisista. Voitonhimoiset, sydämettömät kauppiaat olivat silloin tällöin saapuneet näille rannoille ja murhanneet saarelaisia tai ryöstäneet orjiksi. Nyt epäiltiin Coley Pattesonia heidän liittolaiseksensa. Se vei hänet suuriin vaaroihin.

— Mutta hän pelastui! — vakuutti Tarmo voitonriemuisesti. — Sankarit aina lopuksi pelastuvat.

— Monta kertaa hän todellakin pelastui Jumalan ihmeen kautta. Niinpä alkuasukkaat kerrankin olivat vanginneet hänet ja varmasti päättäneet surmata kostoksi erään heikäläisen murhasta ‒ vaikka Patteson ei koko tapauksesta mitään tietänyt. Hän käsitti, että puolustautuminen ei tullut kysymykseen, ja pyysi vain saada rukoilla ennen kuolemaansa. Niin hän laskeutui polvilleen, uskoen henkensä Jumalan käsiin. Ihmissyöjät katselivat hänen kirkkaita kasvojansa ja sanoivat toisillensa: "Tuo mies ei ole murhaajan näköinen." Kun hän oli lopettanut rukouksensa, saattoivat he hänet kohteliaasti rantaan ja jättivät hyvästi.

— Se on todella kuin satua, — sanoi Olli. -Tulisimmepa me vain täällä yhtä somasti toimeen ryssien ja huligaanien kanssa kuin hän ihmissyöjien! Vieläkö juttusi kauvan kestää? Ilta kuluu myöhään.

— Ei kauvan. — Ja pastori jatkoi:

— Tuli kerran päivä, jona hän kanootissa lähti laivastansa Nukapusaaren rantaan. Kun kanootti palasi, näytti se tyhjältä — mutta hänen ruumiinsa lepäsikin sen pohjalla mattoon käärittynä. Siihen oli pistetty viisi haavaa, verikostoksi viidestä murhatusta saarelaisesta, joita hän ei koskaan ollut nähnyt eikä tuntenut. Rauhaisa hymy oli hyytynyt huulille. Hän kuoli Jeesuksen sankarina, syyttömänä veritodistajana, oman kansansa nimikristittyjen pahuuden vuoksi, niitten taitamattomien ihmisten kätten kautta, joita hän rakasti kuolemaan asti.

Pastori oli puhunut kuin unohtaen, ketkä lähinnä kuuntelivat. Hänen ajatuksensa kulkivat kaukana. Vasta hän havahtui, kun huomasi pikku tyttönsä nyyhkyttävän sylissänsä.

— Päivänkukka, rakas pieni, kerroinko liian raskaan tarinan? Älä itke, sehän on kumminkin niin ihana. Menkää nyt, lapset, riisuutumaan. Äiti ja minä tulemme sitte suutelemaan ja siunaamaan teitä.

Tarmo totteli, hypäten alas isän polvelta. Hän oli vähän pettynyt kertomuksen lopusta. Mutta Auri piti kiihkeästi kiinni toisella kädellä isästä, ojentaen äidille toisen.

— En voi mennä yksin, — hän nyyhki. Isän piti kantaa hänet sylissänsä ja äidin tulla mukana riisumaan. Vasta oma iltarukous rauhoitti hänet, ja Herran siunaus, jonka isä lausui lasten vuoteitten yli.