XVIII

HÄLYYTYSTÄ

Joukko pikkukaupungin herroja oli koossa asianajaja Vuoren luona. He olivat vakavia ja huolestuneita. Kuului hälyyttäviä huhuja, joiden johdosta täytyi neuvotella.

Suurin piirtein, koko isänmaan kannalta katsottuna, oli tilanne kyllä toivorikas, jopa ihastuttava, riemukas. Tiedettiin, että vapaus ja laillisuus oli voittava. Kaikki suuret kaupungit oli valkoinen armeija jo valloittanut. Pääkaupunki oli saksalaisten avulla pelastettu. Voittoisat sotajoukot lähenivät tätäkin ahdistettua paikkakuntaa. Oli vain viikkojen, ehkäpä päivien kysymys, milloin sota oli loppuva.

Niin oli laita. Mutta likeinen hätä pimensi suuret, valoisat näköalat. Mitä enemmän ratkaisu läheni, sitä uhkaavampana punainen valta puristi niitä, jotka vielä olivat sen ulottuvilla.

Kotitarkastuksia ja takavarikkoja tapahtui niin usein, että niitä tuskin enää pahoin pelästyttiin. Selvää tietenkin oli, ettei kukaan mielellään omaisuuttansa kadottanut. Punakaarti tarvitsi lihaa: haettiin pari lehmää likimmästä kartanosta. Agronoomin pojalla oli hyvä ratsuhevonen ja kaunis satula: Salama oli ne huomannut ja lähetti jonkun alipäälliköistänsä ottamaan ne "armeijan tarpeisiin". Kaupunkia pitemmälle ei niitä kuitenkaan viety. Hevosesta tuli Salaman virkaratsu. Kaartin sairaanhoitajattaret jäivät ilman sovittua palkkaa, kun rahastot liiaksi hupenivat: heille takavarikoitiin sen sijaan kaupoista kankaita. Niitä saivat punakaartilaiset muutenkin, sekä miehet että naiset. Jokisen Mantalla oli nähty uusi kaunis keltainen sänkypeite ja hienoja pitsilakanoita. Huhuttiin, että ne olivat peräisin naapuripitäjästä, jonne eräs puna-armeijan osasto oli tehnyt partioretken. Siellä oli morsian, jonka kapiot olivat valmiina odottaneet valkosotilassulhasen paluuta kotiin.

Niin, oli katkeraa ja harmillista, kun tavarat anastettiin, mutta eihän sellainen vahinko kuitenkaan ollut verrattavissa vankeusuhkaan. Yhä tiheämmin alkoi jälleen kuulua, että se ja se isäntä maalla oli raahattu pois kodistaan, tai joku virkamies kaupungissa vangittiin odottamatta. Yleensä heitä ei nyt viety kaupungin miliisivankilaan, vaan kuljetettiin heti toiselle paikkakunnalle. Illalla oli jokaisen ajatus: saanko perheineni rauhassa nukkua aamuun asti? Aamulla ihmiset kyselivät toisiltansa: kuinkahan tämäkin päivä kulunee? Elämä tuntui sietämättömältä alituisessa jännityksessänsä.

Puhelimet oli jo aikoja riistetty asunnoista. Joku harva oli vahingossa jäänyt. Niillä kuunneltiin. Äsken oli kuultu kamalia asioita. Sehän se olikin tuonut herrat kokoon.

Voikko oli sanonut Salamalle: "Me olemme myydyt. Kohta lahtarit voivat olla täällä. Mutta halvasta hinnasta he eivät saa tätä kaupunkia. Kuuluisaksi se vielä on tuleva meidän kauttamme. Ymmärrätkö?" Ja Salama oli vastannut: "Ymmärrän. Kaikkihan on sovittu ja järjestetty siltä varalta."

— Mitä hän saattoi tarkoittaa?

— Luultavasti he ovat miinoittaneet raatihuoneen ja räjähdyttävät sen ilmaan. Onneton, joka silloin on vankina. Ja puolet kaupunkia menee samalla.

— Me asumme hyvin lähellä raatihuonetta, ‒ hätäili nimismies Kalle Bang.

— Asuu niitä toisia vielä lähempänäkin, ‒ huomautti apteekkari terävästi.

— En minä usko räjähdyksiin, he ovat semmoiseen tekoon liian pelkureita ja pikkumaisia, -arveli maisteri Sovio. — Pikemminkin he tekevät totta siitä toisesta uhkauksesta, jonka veli Vuori sattui kuulemaan.

— Panevat toimeen pakko-oton punakaartiin?

— Niin, eivätkö he ole puhuneet siitä?

— Ovat, totisesti. Silloin me olemme helisemässä.

— Tai he kulkevat talo talolta murhaamassa ja sytyttävät lopuksi koko kaupungin tuleen.

— Oho, veli Grönberg! Se on sentään liikaa. Oletko äskettäin käynyt elävissä kuvissa?

— Niin, mutta nyt on kysymys, mitä meidän on tehtävä. Eikö pastorilla ole hyvää neuvoa?

Puhuja, muuan opettaja, kääntyi Mikko Salmen puoleen, joka kutsusta myös oli saapunut Vuoren luo ja tähän asti vaiti, tarkkaavaisena oli kuunnellut toisten tietoja ja arveluita.

— Ei ole minun ymmärtääkseni nyt enää muuta jäljellä kuin tehdä sielunsa tilit Jumalan kanssa, järjestää kotoiset asiansa ja sitte rukoilla armahdusta kaupungille ja odottaa, — hän vastasi vakavasti.

Toiset tunsivat väristystä sydänjuurissaan, sillä heidän täytyi myöntää, että pastori oli oikeassa. Mutta toiset hermostuivat, ja kauppias Grönberg suuttui. Järjestää kotoiset asiansa! Häneenkö piikki oli tähdätty? Olihan yleisesti tunnettua, että hän eli epäsovussa vaimonsa kanssa.

— Emme me tarvitse jumalisia puheenparsia, emme sitä varten ole kokoontuneet. Pastori voi saarnata kirkossa.

— Hiljaa, hiljaa, Grönberg. Keksi parempi neuvo, jos tiedät.

— On kaksinkertainen vartijaketju kaupungin ympärillä. Ulospääsy on nyttemmin mahdoton.

— Olisi pitänyt lähteä paljon ennen, — sanoi maisteri Sovio. — Minä olen ollut niinkuin se mies raamatun vertauksessa, joka ei lähtenyt häihin, koska hän oli emännän nainut. Minulla on nuorikko, joka odottaa ensimmäistä lasta, tehän sen kyllä tiedätte. En hennonut erota hänestä. Nyt ehkä on erottava häpeällä ja väkivaltaisesti.

— Mitenkä häpeällä?

— Eikö ole häpeä, että meidät raastetaan punakaartiin tai murhataan tänne kuin teuraslampaat? Rintamalla nyt olisi miesten paikka. Kasvojani kuumottaa, kun näen meitä näin monta täällä yhdessä. Eikä tässä ole kuin pienoinen osa kaikista tämän kaupungin laillismielisistä miehistä.

— Eihän jokainen voi lähteä sotaan. Sinä olet nuori ja intoilet turhia. Sydämetön olisit ollut, jos olisit vaimosi jättänyt.

— Miten täältä olisit päässytkään?

— Lehtori Airamo pääsi hyvin poikiensa perässä, vieläpä rouvakin mukana. Siellä he tekevät hyötyä kansliassa ja talouspuolella, vaikka eivät sodikaan. Mitä me täällä olemme tehneet? Elää kituuttaneet ja hoitaneet omaa itseämme.

— Nyt sinä, veli Sovio, saarnaat vuorostasi, ‒ sanoi Mikko Salmi hymähtäen. — Ehkä tämä puhe tehoaa paremmin kuin minun äskeiseni. Ainakin yhteen kuulijaan, joka tässä istuu. Sinä olet hyvin oikeassa, salli minun tunnustaa se sinulle. Ei silti, että missään tapauksessa olisin pitänyt oikeutenani jättää paikkaani, en edes ruvetakseni sotilaspapiksi. Eikä minun asiani olisi ollut ketään liehtoa aseisiin, sillä minä olen rauhan sanansaattaja. Mutta olisin voinut tukea lähtijöitä, jos ajoissa olisin tilanteen ymmärtänyt.

— Se on hyvä, että pastori huomaa, — sanoi Grönberg kirpeästi, malttamatta luopua sopivasta koston tilaisuudesta. — Tiedetään kyllä, että pastori vastusti lankonsa lähtöä rintamalle. Olli Lehto, kas hän oli oiva nuorukainen.

— En vastustanut hänen lähtöänsä, — vastasi pastori rauhallisesti. — Käsitin sen suorastaan tarpeelliseksi, en isänmaan tähden, vaan hänen itsensä tähden. Nyt vaimoni ja minä yhdessä iloitsemme siitä, että Jumala on kääntänyt tämän asian parhaaksi kaikin puolin. Siellä missä hän on, siellä olisi monen muunkin paikka, sellaisen joka nyt on jouten.

— Pastori kieräilee. Olli Lehto oli itse kertonut tovereilleen, että te vastustitte suojeluskuntaa.

— Sitä hän ei ole kertonut siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se ole totta. Mutta hänen kypsymättömiä hankkeitansa vastustin, enkä kadu sitä tänäkään hetkenä. Vastatkaa te minulle, millä puolustatte sitä, että niin tärkeän asian johto jätettiin kaksikymmenvuotiaalle, vieläpä vieraalle? Missä te miehet olitte silloin? Ja missä te olette olleet, kun koululaiset ovat rintamalle hiihtäneet? Sota ei ole lapsia varten, se on omantuntoni vakaumus — mutta hätä ei ole lakia lukenut. Lapset ovat nuorten mukana lähteneet, mutta te olette jääneet. Nyt niitetään sitä, mitä on kylvetty. Minun suuri vikani on ollut, etten ole aikaa ymmärtänyt. Te ymmärsitte, mutta ette ole tehneet mitään.

Mikko oli kiihtynyt puhuessansa. Sovio sanoi: ‒ Kaikki on totta, mitä puhut. — Mutta enimmät toisista vihastuivat.

— Pastori ei unohda virkaansa edes seurassa. Me emme tosiaankaan tahdo saarnoja. Mitä te luulette niiden hyödyttävän tällä hetkellä?

— Meillä on kaikilla syy nöyrtyä Jumalan eteen, tunnustaa syntimme ja pyytää armoa.

Vuori kääntyi apteekkarin ja nimismiehen puoleen, niinkuin ei olisi kuullutkaan pastorin puheita.

— Niin, miten meidän on siis meneteltävä, jos julistetaan pakko-otto punakaartiin? Olisi hyvä jo ennakolta neuvotella yhteisestä menetelmästä.

— Voiko olla muuta kuin yksi mahdollisuus? Tietysti emme ilmoittaudu itse. Annamme väkisin viedä ja koetamme karata rintamalta.

— Eikö sentään ole turha ärsyttää heitä? ‒ empi nimismies. — Luvataan hyvällä mennä. Siten voitamme aikaa. Ehkä valkoiset ehtivät sillävälin ja pelastavat meidät.

— Minä ainakin yritän piilottautua, — julisti kauppias Grönberg. — Minulla on paikka katsottuna valmiiksi.

— Se on vaarallista, — sanoi Vuori. -Parempi olisi olla sairastuvinaan ja mennä sairaalaan. Veli Grönberg, anna sinä panna jalkasi lastoihin. Minä käsken piirtämään naarmun umpisuoleni kohdalle. Ei minun kannata vielä antaa päivieni katketa. Karhut hyökkäisivät vaimoni ja lapsijoukkoni niskaan.

— Minä lähden nyt kotiin, kun olen asiat kuullut ja sanottavani sanonut, — virkkoi pastori.

Kukaan ei pidättänyt. Mikko Salmi lähti.

Hänen mielensä oli kuohuksissa. Sentähden hän meni valleille kävelemään, kunnes tyyntyisi. Ei niin, että hän erikoisemmin olisi välittänyt kauppias Grönbergin pistopuheista tai toistenkaan loukkaantumisesta. Hän oli tottunut puhumaan suoraan ja kärsimään seuraukset. Mutta häntä ahdisti suuri vaiva. Kaikki tuntui tympeältä ja matalalta. Tämän kaupungin porvarillisen väen olisi pitänyt olla totuuden, oikeuden, vanhurskauden edustajana ympäristössänsä. Mutta enimmät ajattelivat vain omaa pientä henkeänsä ja sen säilyttämistä keinoilla millä tahansa. Millähän silmällä taivaan Jumala katsoi tänne alas? Kannattiko hänen armahtaa kääpiökansaa, joka ei jaksanut kasvaa ylöspäin maan mullasta?

Mikko pysähtyi vallin reunalle. Pieni kaupunki levisi hänen ympärillään niin kodikkaan ja rauhaisan näköisenä, kuin ei sodasta olisi ollut tietoa lähimaillakaan. Vedet olivat auenneet, lumet sulaneet. Joku valkoinen täplä vielä hohti pohjoisissa notkoissa. Kevään henkäys lehahteli ilmassa. Hän otti lakin päästänsä ja antoi tuulen viillyttävänä puhaltaa hiuksiinsa.

Alhaalla tiellä poikanen ajoi paria lehmää. Toisaalla lönkytti hevonen, vetäen heinäkuormaa. Ei näkynyt mukana pistinmiehiä. Nuo siis kulkivat omilla rauhallisilla asioillansa.

Muutamat lapset olivat asettuneet leikkimään vallin hietaonkaloon, johon päivä paistoi täydeltä terältä. He kaivoivat maata, tekivät käsiensä varassa uuneja ja leipoivat korvattomilla kupeilla leipiä. Siitäkin leikistä oli sota kaukana. Herttainen rauhan tuntu sulki pienokaiset syleilyynsä.

Silloin Mikko muisti, mitä Jumala sanoi Joonalle Niniven kaupungista: "Enkö säälisi paikkaa, jossa on paljo lapsia, jotka eivät tiedä erottaa oikeaa kättä vasemmasta, ja lisäksi vielä karjaa?"

Hän ajatteli omia armaita pienokaisiansa, ja sydän ailahti lämpimästi. Hän muisti seurakuntaa, joka kokoontui kirkkoon, ja kuoroa, joka lauloi rohkeutta ja rauhaa levottomiin ihmismieliin. Hän kulki ajatusvierailulla niissä monissa kodeissa, joihin oli jäänyt tyhjä sija pojan hiihdettyä pois vaarojen teille isänmaan pelastuksen tähden. Hän kuuli ompelukoneitten surinaa ja sukkapuikkojen kilkettä. Kauvempana hän näki niitä, jotka henkensä kaupoilla kuljettivat eteenpäin rakkauden antimia ja tärkeitä viestejä. Oli vielä uljuuttakin ja uhrautuvaisuutta myös rintaman tällä puolen! — Sitte hänen ajatuksensa siirtyi takaisin niitten luo, jotka hänen jälkeensä jäivät asioitsija Vuoren kamariin. Nuoren maisteri Sovion murheelliset kasvot katsoivat häneen taukoamatta. Asioitsija Vuoren suuri perhe huusi hänen myötätuntoansa; ja olipa perhe suuri tai pieni, rakas oli omansa kullekin.

Eihän ollut ihme, että ihmiset kammosivat kuolemaa. Sitä enemmän, kun se uhkasi tulla järjettömänä, summittaisena, väkivaltaisena. Mitä oli punaisillakaan enää hyötyä pakko-otostansa, kun kuitenkin tiesivät asiansa menetetyksi? Se ei voinut merkitä muuta kuin häviävän viimeistä kiusantekoa ja vahingoittamisraivoa. Kukapa olisi ilman muuta tahtonut sen uhriksi alistua? Kuka etenkään silloin, kun ijankaikkisuus outona kauhistutti haudan varjoihin astujaa?

Mikko nuhteli itseänsä äskeisestä synkästä, masentuneesta ja tuomitsevasta mielialastansa. Jumala näki syvemmälle ja kauvemmas kuin hän. Isän sydän varmaan oli pakahtua säälistä ja laupeudesta hätääntyneitä lapsiraukkojansa kohtaan.

Eikä yksin näitä, joita valkoisiksi sanottiin, vaan myös noita toisia, veren värillä merkittyjä. Sillä varmasti oli heidänkin joukossansa "lapsia, jotka eivät tietäneet erottaa oikeaa vasemmasta". Mikosta tuntui, että tässä kaupungissa kaikkein suurin osa heistä oli sitä lajia. Hekin kärsivät, pelkäsivät ja taistelivat omien kotiensa ja oman onnensa ja henkensä puolesta, osaamatta arvioida tiensä vääryyttä ja laittomuutta.

Hiljaisella mielellä hän kapusi alas vallilta ja kulki kotiin. Hän oli yhä ajatuksissansa eikä huomannut Lainaa ja Jannea, jotka vetäytyivät pihaportin suojaan.

— Mitä me tässä turhia piilottelemme? ‒ sanoi Janne. — Kohtahan haemme kuulutuksen.

Tyttö punasteli onnellisena.

— Sota loppuu juuri pian, — jatkoi Janne. ‒ Voikko ja Salama ovat siitä nykyään puhuneet joka päivä. Mutta älä säikähdä, vaikka sitä ennen saat vähän paukutustakin kuulla. Joku lahtarisakki on tulossa tännepäin. Miten lienevät päässeet lävitse. Siinä on täytynyt olla oman puolen miehiä, jotka tuntevat tiet ja oikopolut. Ehkä on pappilan nuori herrakin joukossa. Kyllä he joutuvat kuin sudet satimeen. Me annamme heille niin että roikaa.

— Ethän vaan mene niin likelle, että he ampuvat sinut?

— En, en. Meidän esikuntalaisten ei tarvitse tapella, me vaan johdamme asioita. Eivätkä he ketään ammu. Pelästyvät ja pakenevat, kun näkevät, että täällä ollaan varuillaan. Mutta me emme päästä pakoon, otamme vangiksi ja näytämme huutia.

— Pastorska tulee kovasti surulliseksi, jos Olli herra ammutaan.

— Ehkä minä voin toimittaa, että hänet armahdetaan. Minulla on paljo valtaa, katsos, kun minä olen esikunnan miehiä. Olihan hän koko reilu poika. Ja sitte pastorska laittaa sinulle iloiset häät, kun hänen on hyvä mieli.

— Voi voi Janne, kuinka sinä olet hyvä. Kuules, nyt pastorska huutelee minua. Taitaa tulla päivällisen aika. Hyvästi nyt.

— Hyvästi. Ja muista, ettet pelkää, kun paukahtaa!