III

ISÄNMAAN TÄHDEN

Olli istui huoneessansa eteisen takana. Pieni lepattava kynttilä paloi pöydällä.

Hän oli ollut varma mielessään, aivan varma. Miksi hän nyt antoi sisaren ja langon puheitten vaikuttaa itseensä? Miksi hän epäröitsi?

Syksyllä hänen oli ollut määrä suorittaa lääketieteelliset alkututkinnot. Tähän oli mahdollisuus, vaikka yliopistoa ei varsinaisesti avattu vaikean elintarvetilanteen tähden. Helsingissä hänen ei tarvinnut yhtämittaisesti oleskella, ja hän oli mielellänsä noudattanut sisaren ja langon kutsua asettua heidän pikku pappilaansa lukemaan. Vaikka tosin täältäkään ei matka Helsinkiin ollut lyhyt, olihan kuitenkin vain kolmannes siitä kuin kaukaa kotoa Kajaanin kulmilta.

Valitettavasti hän sai reput fysiikassa, viimeisessä tutkinnossa, vähän ennen joulua. Juuri kun luuli määrään pääsevänsä! Ja nyt oli sentähden suoritettava kaikkityyni uudestaan, kasvitiede, eläintiede ja kemia, joissa jo kerran oli hyväksytty, puhumattakaan tuosta onnettomasta fysiikasta. Pisti sisua äsken, sisaren virkkaessa: "Entäpä jos taas saat reput, kun puuhaat niin paljon?" Sillä Ollin täytyi tunnustaa itsellensä, että juuri se, mitä sisar "liiaksi puuhaksi" nimitti, oli hänen fysiikkansa ajanut karille. Hän oli kyllä liittynyt suojeluskuntaan jo syksymmällä, Mikon ja Heljän tieten, mutta vasta marraskuun lakon jälkeen asia sai vauhtia. Silloin se valtasi hänet, niin että lukuharrastus jäi syrjään. Mutta niihin aikoihin ei kuitenkaan vielä ollut suuria suunnitelmia eikä mitään salattavaa omaisten kesken. Mikko oli ollut sitä mieltä, että Olli täytti soveliasta kansalaisvelvollisuutta, ja Heljä ymmärsi suojeluskunnat tarpeellisiksi siltä varalta, että venäläiset ryhtyisivät vallattomuuksilla häiritsemään rauhallisia ihmisiä. Sekin oli selvää, ettei toiminta oikeutuksestaan huolimatta voinut olla julkista — juuri venäläisen sotaväen tähden.

Monta kertaa Olli kuuli pahoiteltavan sitä, että kaupungin sosialistinen työväki ei suojeluskuntaan yhtynyt. Eikä kuulunut yhtyneen muuallakaan. Se oli katkera pettymys hänellekin, intomieliselle nuorukaiselle, joka lapsesta asti oli omaan kansaansa juurtunut. Hän näki siinä epäluulon kuilun, joka erotti työläiset "herrain puuhista", ja hän syytti sydämessään herrojen epäkansallisuutta ja itsekkyyttä, joka sellaista pahaa oli saanut aikaan. Nythän juuri olisi tarvittu yhteistä rintamaa! Hän koetti lapsellisella, avomielisellä innostuksella vakuuttaa ja selvitellä, missä vain pääsi puheisiin työmiesten kanssa. Janne Tuomelaiselle, pappilan puunhakkaajalle, hän piti kokonaisia luentoja.

Marraskuun lakko aukaisi hänen silmänsä ja murskasi hänen nuorekkaat unelmansa. Ei kannattanut enää pieksää kieltä. Työmiehet ojensivat kättä ryssille. Se olisi masentanut maan tasalle, ellei se samalla olisi kuohuttanut mieltä raivoon. Täytyikö nyt suojeluskunnan salata luvallista isänmaallista toimintaansa omilta veljiltäkin, saman kansan lapsilta? Täytyi, koska ne liehistelivät vihollista. Eikä toivotusta yhteistoiminnasta voinut tulla mitään. Sitä tarmokkaammin piti tarttua toimeen niiden, joille isänmaan asia oli hengen ja elämän arvoinen.

Kuinka hän olisi jaksanut keskittää ajatuksiansa kurjaan fysiikkaan, kun suurempaa ja tärkeämpää oli kysymyksessä? Koettihan hän rehellisesti, mutta nurin meni kuitenkin. Oli noloa matkustaa jouluksi kotiin, tuloksena kokosyksyn työstä — plus miinus yhtäkuin nolla.

Herttainen äiti siellä Korpimäessä syötteli kinkulla ja leivoksilla ja rohkaisi uuteen alkuun. Isä sitävastoin rypisti otsaansa ja pani tilille. Hän ei tyytynyt Ollin isänmaallisiin puolusteluihin. "Parhaiten olisit isänmaatasi palvellut, kun nyt olisit irti tutkinnosta. Keväällä tässä ehkä kylläkin miehiä tarvitaan."

Niin oli isä sanonut. Ja nyt tarvittiin!

Taas hänen sisunsa nousi. Ehkäpä isä ei ensinkään olisi vastaan, jos tietäisi, mitä hän oli tehnyt ja tekemässä. Hänpä oli oiva ja rehti Suomen mies, semmoinen, josta pojan kannatti ylpeillä. Saakoon hänkin ylpeillä pojastansa!

Mutta Mikko ja Heljä — ja tämä pappila, "rauhan maja"?

Oh, olipa jumalisuutta heilläkin, kotona Korpimäessä. Joka pyhä käytiin kirkossa, ja isän pöydällä oli vanha, jykevä perheraamattu. Äidin hurskaus suuntautui sydämelliseen hyväntekeväisyyteen, ja siinä oli samaa sisäisyysjuurta, joka Heljässä oli puhjennut kukkaan. Tätä kaikkea Olli kyllä kunnioitti ja ymmärsi. Sitävastoin Mikko lankoa hän ei jaksanut ymmärtää. Hänessä oli jotakin — niin, ehkäpä täytyi sanoa: jotakin enemmän… Mutta se "enemmän" ei pelkästään herättänyt ihailua, se myös ahdisti, ärsytti, nosti nuoren miehen takajaloilleen. "Rauhan maja"… Mikä oikeus Mikolla nytkin oli vedota asemansa erikoisuuteen? Ja tuo pitkä juttu raakalaissaarien lempeästä marttyyrista… Ei, ei, ase kädessä Olli tahtoi taistella! Hän ei toden tottakaan ollut lankonsa määrättävissä, eikä se ollut riittävä syy estämään verileikistä, että hän sattui asumaan pappilassa.

Siis tänä yönä kello yksi! — —

Tuuli kohahti, jokin ovi ulvahti. Uunissa vinkui ja humisi. Olli nousi tarkastamaan peltiä, huomasi sen jääneen raolleen ja sulki sen. Hän meni ikkunan luo. Ulkona oli sysipimeä.

Mikä oivallinen yö asevaltauksen toimeenpanemiseksi! Luontoko oli auttanut sammuttamalla sähköt? Vai oliko todella joku suojeluskuntalaisista keksinyt sen? Olli oli rehellisesti vastannut, ettei hän sitä tietänyt, mutta miksikä ei olettamus olisi voinut olla oikea?

Niin — tietysti! Olipa todella lapsellista, ettei niin yksinkertainen ajatus ollut johtunut hänen omaan päähänsä, kun toimenpiteistä neuvoteltiin.

Entä olikohan kaikki muu kunnossa? Olli kertasi tarve-esineet ajatuksissansa. Tiirikka ja meisseli lukkojen avaamiseksi — oh, kylläpä olikin kehno ovirytö ja huonot lukot niin tärkeässä paikassa! — liinat, joilla oli tukittava vartijain suut, köysiä, pari kirvestä…

Kammotti…

Ei ole helppo ihanteellisen nuorukaisen hankita surmatöitä, aivan kuin joku elävienkuvien tai rikosromaanien sankari. Ampuminen vielä olisi tuntunut siistiltä ja sotaiselta, mutta tukehuttaminen, sitominen, kirveeniskut…

"En voi siunata sinua murhaan", oli Mikko sanonut.

Olli käveli edestakaisin lattialla. Kynttilä yhä paloi pöydällä. Hän oli unohtanut, että sitä olisi pitänyt säästää. Edes pientä valontuiketta hän tarvitsi. Se tuntui turvallisemmalta.

Murha, murha…

Mikä nyt sitte oli ero sodan ja murhan välillä jos kumpikin tapahtui isänmaan tähden? Voihan kumpaisessakin ampua tai käyttää muuta tuhoamiskeinoa.

Sekö ratkaisi, että toinen tapahtui esivallan käskystä, toinen omasta aloitteesta? Jotakin sellaista Mikko vihjaili. Mutta eivätkö suojeluskunnat toimineet hallituksen luvalla? Ja eikö sota juuri ollut tulossa? Hänellä, Ollilla, oli päällikön oikeus. Hänen täytyi harkita ja kantaa vastuu. Totta kyllä, se oli painavaa ja pelottavaa, mutta väärää ei. Miten hän olisi voinut saada esivallan luvan tai käskyn? Kuka uskoi kirjeen haltuun tällaisia salaisuuksia? Ja kelle voi kirjoittaa? Kuka tunsi jokaisen pikkukaupungin olot ja mahdollisuudet? Sitäpaitsi ei ollut aikaa. Nopea toiminta oli ainoa pelastus.

Ei, ei, nämä olivat joutavia arveluita. Kaikki johtui siitä, että Mikko ei ymmärtänyt tilannetta. Hänellä ja Heljällä ei ollut aavistustakaan siitä, että he kaikki istuivat ruutitynnyrin päällä. Heistä oli paha, että Olli ei ollut kertonut mitään puuhistaan viime aikoina. Niin, ehkä he kyllä olisivat häntä ymmärtäneetkin paremmin, jos hän olisi sen tehnyt. Mutta hän itse oli vaatinut tovereilta vaitiololupauksen, jota oli oikeus rikkoa vain äärimmäisissä tapauksissa. Tänä iltana hän oli puhunut. Nyt oli äärimmäinen hetki. Kunpa ei vaan siitäkin olisi ollut pelkkää vahinkoa!

Pois nyt epäröinti! — Olli katsoi kelloa. Se läheni vasta yhtätoista. Miten saisikaan nämä yön hetket kulumaan? Hän ei uskaltanut heittäytyä vuoteellensa: entä jos uni pettäisi kaikesta huolimatta. Ja sitäpaitsi — ehkä nämä tunnit olivat hänen viimeisensä. Kuka tiesi? Ainahan on epäonnistuminen mahdollinen parhaitenkin harkitessa. Ja onnistuessakin voi mennä uhriksi jonkun henki.

Hän olisi tahtonut rukoilla tai lukea pientä taskuraamattua, jonka Heljä oli antanut hänelle joululahjaksi. Mutta ei se käynyt. Ei hän kyennyt hiljentymään, ei tekemään tiliä sielunsa suhteesta Jumalaan. Äidin oli aina ollut tapana sanoa: "Me saamme heittäytyä Jumalan armon varaan." Niin oli Ollinkin tehtävä nyt, kävi kuinka kävi.

Äiti, isä, rakas koti siellä kaukana Korpimäessä…

Nyt Olli tiesi, mitä tehdä viimeisinä tunteinansa. Hän tempasi laatikostansa paperiarkin ja istuutui kirjoittamaan. Hyvä, että oli aikaa vielä!

Hän tahtoi kirjoittaa niin paljon, paljon kaunista ja lämmintä, sellaista, mitä kotolaiset eivät aavistaneet hänessä olevankaan huolettoman, hilpeän ja arkisen pinnan alla. Siitä, miten isän jalo kylvö oli juurtunut ja äidin rakkaus sitä kastellut ja kasvattanut, ja miten nyt oli nuori elämä valmis murrettavaksi isänmaan alttarille, jos niin oli tarvis… Anteeksikin hän tahtoi pyytää, jos ymmärtämättömyydessä tai velvollisuuden pakosta teki heidän tahtoansa vastaan. He varmaan eivät tuomitsisi, saadessaan kirjeen sitte vasta, joskus, kun kaikki oli ohitse… He ihailisivat, riemuitsivat läpi kyynelten.

Hän kumartui kiihkeästi pöytänsä ylitse, ja kynä alkoi rapista paperilla.