X
Reading edition
KAAPPAUS
Auri Päivänkukka juoksi sisälle, silmät kauhusta pyöreinä.
— Äiti, joku on tapettu, joku poika!
— Mitä? — Heljä säpsähti ompelutyöstänsä.
— Niin, Laina kertoi. Hän sanoi, että se oli oikein. Eihän ollut, äiti?
Heljä punehtui harmista. Tämä meni jo liian pitkälle. Laina, entinen kiltti, ystävällinen Laina — kuinka hän voi tuolla tavalla puhua, lisäksi säikyttäen lasta?
— Odota, Päivänkukka, — sanoi hän, rauhoittavasti hyväillen pienokaista, — älä ole peloissasi ja pahoillasi. Lainalle on ehkä kerrottu asia väärin. Minä menen ottamaan selvää. Ei, älä huoli tulla mukaan, jää sinä tänne. Katsele kuvaraamattua. Minä palaan kohta.
Laina seisoi keittiön porstuassa, pitäen ovea auki. Emäntänsä tullessa hän vetäytyi takaisin. Mies saapasteli alas portaita. Janne tietenkin, kukas muu.
Heljä tarttui heti asiaan, kiihtyneenä lapsensa tähden.
— Miksi Laina pelottelee Auria? Ei lapsille saa kertoa julmista asioista. Etkö ymmärrä, että sellainen pikku raukka voi ihan sairastua säikähdyksestä? Kuka sinulle on murhasta puhunut?
— Sama se kuka. Niin, eihän minun olisi tarvinnut sitä Aurille sanoa, kyllä se muualtakin olisi tietoon tullut. Eikä se mikään murha ollut, tottakai sodassa ammutaan.
— Kuka on ammuttu? — Heljä alkoi jännittyä.
— Kauppias Varvikon nuori herra. Eikö pastorska tiedä, että hän oli lähdössä lahtarikaartiin? Kyllä kai pastorska sen tietää…
— Laina! — huudahti Heljä punoittavin poskin. — Sinulla ei ole oikeutta puhua minulle noin. En tahdo kuulla "lahtari" sanaa. Martti Varvikko murhattu? Ei, se ei voi olla totta.
— Mutta kun on sentään. Sopii kysyä muilta, jos ei minua uskota.
— Laina, eikö sinulla ole sydäntä ollenkaan? Ajattele rouva Varvikkoa, Martti herran äitiä. Huhu voisi joutua hänenkin korviinsa.
— Mitäs herrat menevät ja äidit laskevat heitä pahaa tekemään? Tämäkin kuului hiihtäneen pommi taskussa ja revolveri povella, vaikka on vasta koulupoika. Olisi kyllä murhannut meikäläisiä, jos ei olisi tavoitettu. Toinen oli samassa matkassa, mutta pääsi pakoon. Joko pastorska nyt uskoo, että minä tiedän? Ja voin minä silti senkin sanoa, kuka kertoi. Jannehan tuossa äsken kävi, entinen puunhakkaaja. Hän on nyt esikunnassa ja tietää asiat hyvin.
Puhuessaan Laina näki Heljän punaisten poskien vaalenemistaan vaalenevan. Hän oli puolittain hyvillänsä, kun huomasi saaneensa pastorskan vakuutetuksi ja nolatuksi, mutta samalla häntä rupesi säälittämään.
Heljä ei sanonut mitään, hän poistui huoneeseensa. Ensimmäiseksi hän kohtasi Aurin kysyvät, huolestuneet silmät, jotka kohosivat kuvaraamatusta.
— Niin, lapseni, — koetti hän hilliytyen sanoa, — ehkä on totta, että joku tämän kaupungin pojista on kaatunut sodassa. Mutta emme huoli vielä puhua mitään. Ei pidä kertoa epävarmoista asioista. Katso, tulee suru siihen kotiin, josta joku on kuollut, vaikka se olisikin tapahtunut isänmaan tähden.
— Miksi ihmiset isänmaan tähden tappavat toisiansa? — kysyi pikku tyttö itku kurkussa.
— Niin, miksi? — huokasi Heljä.
Äkkiä tyttönen huudahti: — Äiti, mennään pois! Mennään siihen maahan, josta sinä olet kertonut. Kiltit mustat pakanat eivät tapa meitä. Täällä joku voi tappaa isän.
— Auri, oma Päivänkukka, mitä sinä puhutkaan! — Heljä järkytettynä painoi lapsen rintaansa vasten.
Miten kauhea oli tilanne, sen hän vaistomaisesti tunsi sinä hetkenä täydemmin kuin vielä kertaakaan siihen asti. Lapsi, joka oli pelännyt ja itkenyt kuvausta lähetyssaarnaaja-marttyyrista, hän pyysi nyt pakanoitten luo turvaan oman isänmaansa ihmisiltä — ehkä isän omilta seurakuntalaisilta — oman isän, aseettoman, kaikkia rakastavan ja palvelevan isän hengen tähden!
Hän oli merkillinen lapsi, pieni Auri Päivänkukka. Mikä hänelle toi sellaisia mielikuvia? Kuinka hän joutuikaan ajattelemaan ja puhumaan jotakin niin julmaa ja mahdotonta — että joku voisi isän surmata?
— Kyllä, Auri, me lähdemme niin pian kuin voimme, — vastasi Heljä varmasti. — Emme huoli mennä neekerien luo, siellä on hyvin kuuma eikä ole koulua Tarmolle ja sinulle. Lähdemme Kiinaan, suurella laivalla monen meren yli. Kiinalaisetkin tahtovat kuulla Jeesuksesta, ja me kerromme heille.
— Koska, äiti? Lähdemmekö pian? — Hän odotti vastausta kiihkeänä, innokkaana.
— Rakkaani, ei pääse matkustamaan, ennenkuin sota on loppunut.
— Oi — mitä siitä sitte onkaan hyötyä? - Syvä pettymys kuvastui lapsen ilmehikkäillä kasvoilla.
— Kiinalaiset tarvitsevat Jeesusta silloin yhtä paljon kuin nyt. Emmehän lähde itsemme tähden, vaan heidän tähtensä. Kas niin, Auri, mene nyt leikkimään pihalle Tarmon kanssa. Meillä ei ole hätää, kun Jumala on turvanamme. Eihän isä ole sotamies, ei hänelle kukaan tee pahaa.
Tyttönen viivytteli ja poistui väkinäisesti, kun äiti hoputti kiirehtimään. Vasta yksin jäätyänsä Heljä voi antaa vallan levottomille, huolentäysille tunteillensa.
Martti Varvikko murhattu! Hän ei olisi tahtonut uskoa, mutta hänen täytyi. Tietysti hän syvästi sääli nuorukaisen omaisia, varsinkin äitiä, joka vastahakoisesti oli poikansa laskenut lähtemään eikä nyt edes saanut sitä lohdutusta, että Martti olisi ennättänyt taistelurintamalle. Turhaan hänen nuori elämänsä uhrattiin sen parhaassa kukoistuksessa. Ainakin näennäisesti turhaan.
Mutta nämä ajatukset eivät päässeet etualalle. Heljää hävetti, että niin oli laita. Hän ei voinut sille mitään. Hänen sydämensä jähmettyi, kun hän ajatteli, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kuin nuorukainen hengetönnä kaatui hangelle.
Murhamiehet tulevat, alkaen tehdä ruumiintarkastusta. Riisutaan kaatuneen takki, tarkastetaan taskut, otetaan rahat. Liivistä irroitetaan kello. Vedetään jaloista saappaat, ja silloin ‒ mitä sieltä putookaan? Valkeita liuskoja ja suljettuja kuoria, kallisarvoisempia kuin setelit ja ja kultaesineet — ja joukossa yksi, hänelle tärkein ja kohtalokkain… Ollille menevä kirje!
Antti Vaski oli päässyt pakenemaan, siltä kuulosti kertomus. Olli oli saapa kirjeen kaksoiskappaleen, ellei mitään uutta yllätystä tapahtunut. Mutta toinen kappale oli nyt kaiken todennäköisyyden mukaan punaisten käsissä. Mitä siitä oli seuraava hänelle ja Mikolle?
Mikko Salmi tuli juuri kansliasta. Hänenkin mielensä oli tavallista vakavampi. Oli ilmoitettu, että eräs hänen viimeisistä rippikoululaisistaan, Aaro Vitikka, oli kaatunut punaisella rintamalla, ja ruumista odotettiin tuotavaksi kaupunkiin.. Poika oli ollut hänelle rakas. Hän päätti heti käydä vanhempien luona. Ruumiinsiunauksessa hän tällä kertaa halusi puhua omastakin puolestansa eikä vain käsikirjan sanoilla. Hän kysyi itseltänsä, mitä tulisi ja voisi sanoa.
Toinenkin tehtävä toi kysymyksiä mieleen.. Pastoria oli pyydetty kastamaan erään punakaartilaisen lasta, työmies Valingon, joka hyvin räikeällä tavalla oli esiintynyt jo syksyllä marraskuun lakon aikana. Vaimo oli rettelöinnyt työtuvassa, ja miehen sisar, joka heidän luonansa asui, kuului kaartin kuolemanpataljoonaan. Käynti ja pyhä toimitus tässä kodissa tuotti vastuun, joka raskaana painoi tunnollisen sielunhoitajan mieltä. Lapsi kuului olevan heikko, kenties kuolemaisillaan, koskapa kummi, joka toi pyynnön, kertoi, ettei uskallettu jättää kastetta sunnuntaiksi eikä kuljettaa lasta pappilaan. Kuitenkin oli aikeessa oikeat ristiäiset vierainensa.
Heljän hätääntynyt kertomus toi nyt huolen aihetta lisää. Mikko oli selvillä siitä, että tilanne oli varsin uhkaava, mutta hän koetti parhaansa mukaan lohduttaa ja rauhoittaa Heljää.
— Emme ole tehneet mitään pahaa, emme edes mitään "vahingollista" heidän kannaltansa. Kirjeesi on heille kaunis todistus rehellisen ja rakastavan Jumalan lapsen mielialasta. Mielipiteemme he tietävät entuudesta. Niitä emme ole salanneet emmekä salaa vastakaan, eivätkä he tietysti voi edellyttääkään muuta kuin että olemme laillisen hallituksen kannattajia.
Niin, olihan se totta. Heljä alkoi todellakin tyyntyä Mikon todisteluista.
— Jos Jumala ei ole meitä vastaan, ketä me silloin pelkäisimme? — jatkoi Mikko.
Heljän mieleen välähti lähetyssaarnaaja Patteson. Ei toki Jumala ollut häntäkään vastaan, mutta hänenkin täytyi kuolla. No niin, se tapahtui raakalaismaassa. Ei suinkaan ollut mahdollista, että aseettoman miehen olisi syytä henkensä tähden pelätä punakaartilaisia.
Silloin hän muisti lapsen huudahduksen: "Äiti, mennään pois! Täällä joku voi tappaa isän."
Hänen levottomuutensa yltyi taas. Hän vakuutti itsellensä, että se oli liioiteltua, mutta ei päässyt siitä irtikään. Olisiko hänen pitänyt varoittaa Mikkoa? Miksi? Mitä käytännöllistä toimenpidettä varten? Sitä hän ei todellakaan tietänyt. Eikä hän saanut kerrotuksi oman sydämensä salaisia, aavistelevia huolia.
Heljä ei arvannut, että Mikko omalta kohdaltansa ajatteli samantapaisia ajatuksia. Hänkin kyseli itseltään, oliko hän sanonut vaimollensa kaikki mitä piti. Tosin hän oli sanonut totuuden vakaumuksensa mukaan, mutta totuudella oli toinenkin puoli. Heitä ei kylläkään Jumalan kädestä voitu riistää, mutta ei Jumala koskaan ollut luvannut ruusuista tietä seuraajillensa.
Mitä oli Heljä sanova silloin — silloin kuin oli kerran tuleva näyn toteutuminen, salaperäinen suuri päivä, marttyyrikruunun hetki?
Tuli taas mieli oudon juhlalliseksi tätä ajatellessa. Juhlalliseksi ja kuitenkin turvalliseksi. Ei hiuskarvakaan ollut hänen päästänsä putoava taivaallisen Isän tahdotta. Ei mitään ratkaisevaa, voinut tapahtua, ennenkuin aika oli tullut.
Hänessä virisi voittoisaksi samantapainen uskonrohkeus kuin muhamettilaisessa, joka väistämättömän kohtalon vakuutuksessa vaaroja halveksii. Äskeisestä heikkoudesta hän syytti itseänsä. Olihan hän määrätty Herran todistajaksi, nyt täällä ja vastedes pakanamailla.. Hänestä tuntui, että hän oli palovakuutettu surmaa vastaan — ei tietenkään kärsimystä, mutta sehän oli eri asia.
Hän ei vielä tahtonut murtaa pyhän salaisuutensa sinettiä. Jotakin hän kuitenkin oli oikeutettu sanomaan Heljän lohdutukseksi:
— Älä pelkää mitään. Jumala on ilmoittanut minulle, että olen nyt turvassa. Olen toteuttava kutsumukseni lähetystyöhön.
Niin hän lähti ulos Vitikalle.
Nuorukaisen äiti oli kotona pienempien lastensa kanssa. Hän hyrähti kovaan itkuun, nähdessänsä pastorin.
— Se tästä tuli, se tuli.
Sitte hän alkoi itkun keskeyttämänä kertoa:
— En minä olisi päästänyt poikaa, mutta ukko antoi luvan. Niin minä sanoin Aarolle, että jo piirsit nimesi pirun kirjaan. Juuri ripillä käynyt poika! Mutta isäkin vaan penäsi minua, että mitä joutavia. Siellä muka pojasta mies tulee. Siinä nyt meni mieheksitulemiset ja muut. Voi voi tätä elämää sentään…
— Minkätähden Aaro tahtoi mennä? — kysyi pastori.
— No kuka ne tietää. Toiset yllyttivät, ja nuori veri vetää. Ja lehdissä lukee, että nyt on köyhälistön vapaustaistelu. En minä lehtiä ymmärrä, eikä taida ukkokaan oikein niitten perillä olla, mutta Aarohan aina on ollut kova lukija ja kulkenut nuorten liitossa. Luuli hyvää tekevänsä, vaivainen. Rakas lapsi hän aina olikin, siivo ja ahkera. Voi kun pitikin mennä…
— Eksytetty lapsi parka, — sanoi pastori hiljaa. — Jättäkää Herran huomaan, muuta en voi sanoa. Jeesus on armahtaja.
Hän lähti ulos ja kulki katua mietteissänsä.
Täällä oli saanut lohduttaa, mutta arkun ääressä, ellei ennen, hän tahtoi sinkahuttaa salamoita viettelijöille. Niitten uhri oli hänen rippikoululapsensa.
Nyt oli edessä toinen tehtävä, Valingon lapsen kaste. Pastori kääntyi kulmasta, suunnaten kulkunsa alakaupunkiin päin.
— Jaha, pastori, tässähän tavataankin, - kuului samassa ääni hänen korviinsa. Hän havahtui katsomaan ympärillensä ja näki kolmen punakaartilaisen tulevan torin poikki suoraan häntä kohti.
Mikko Salmi pysähtyi.
— Meillä on käsky viedä pastori esikuntaan, ‒ sanoi pisin joukosta.
Mikko ei säpsähtänyt eikä hätäillyt. Hän oli tätä odottanut. — Heljä! — tuli vain hänen mieleensä.
— Mistä syystä? — kysyi hän, vaikka hyvin arvasi.
— Sen saatte siellä kuulla.
— Ei ole tarvis viedä minua, menen vapaaehtoisesti.
— Saatetaan sentään, — virnisti johtaja. Sen jälkeen Mikko asteli sanaa virkkamatta kahden pistinniekan välissä, kolmannen seuratessa.
Noustiin portaita toiseen kerrokseen, kaupunginvaltuuston istuntosaliin, jossa nyt oli punakaartin esikunnan kanslia. Pastori ei ollut näitä portaita kulkenut sen jälkeen kuin valtuusto oli pantu viralta. Hän totesi vastenmielisyydellä, että astimet olivat niljakkaat ja likaiset. Ovi avattiin, ja hän astui saliin. Lattialle oli syljeskelty, ja pitkällä vihreäverkaisella pöydällä oli suuri epäjärjestys: papereita huiskin haiskin, tuhkaa ja paperossinpätkiä, pullokaljaa… Ei hän mahtanut olla kovin hermostuksissa, koskapa hän selkeästi tajusi tämän kaiken, ennenkuin nosti katseensa yli pöydän, joutuen silmäkkäin päällikköjen kanssa, Santeri Voikon ja Antto Salaman.
Kyllä hän heidät tunsi ennestään. Salama, lyhyt, vanttera mies, nahkuri ammatiltaan, oli raaka ja töykeä, tunnettu suunsoittaja ja riitapukari, ainakin kahdesti sakotettu tappelusta ja juopumuksesta. Hän seisoi leveänä ja mahtavana, kuin tyydytettynä tietoisuudesta: kas niin, kyllä sinä mustatakki olet minun nimeni kohdalle kirjoihisi riimustellut yhtä ja toista, mutta nyt minä olen sinun tuomarisi!
Santeri Voikko, laiha mies, oli huomattavasti pyöristynyt. Vähillä hän oli taitanutkin ennen olla nälkäisine joukkoineen. Hän ei tosin ollut naimisissa, mutta oli kivulloisen leskiäitinsä ja nuorempien sisarustensa elättäjä. He olivat aina olleet surkeita ja saamattomia. Santeri mieluummin lueskeli ja aprikoitsi kuin hoiti kauppojansa, ja ihmiset pitivät häntä hiukan löylynlyömänä. Nyt hänen viisautensa oli äkkiä älytty, ja hän oli Salaman rinnalla koko kaartin käskijä. Voikko oli sielu, Salama käsi — niin kuului joku tietoniekka selittäneen.
Pastori oli tyynellä päännyökkäyksellä tervehtinyt Salamaa ja kääntyi nyt samoin Voikkoon. Mutta hänen katseensa kohdatessaan rohkea ja rauhaisa mies tunsi sydämensä värähtävän. Ei oman kohtalon pelosta, vaan sisäisestä kammosta. Silmä oli kuin kyyn, vihreä, vetävä ja julma. Mikko Salmi ei saanut tervehdityksi. Hän kääntyi uudestaan Salaman puoleen ja kysyi: — Miksi minua on kutsuttu tänne?
— Tunteeko pastori tätä? — kuului vastakysymys. Salama heitti pöydälle hänen eteensä Heljän kirjeen Ollille.
Pastori oli jälleen täysin henkensä herra. Hän vastasi ilman vähintäkään hämmästyksen, merkkiä: — Sen on vaimoni kirjoittanut veljellensä. Nähtävästi se on matkalla kaapattu viejältä. Sääli, että sen niin kävi. Voitte huoletta lukea sen, ei siinä ole salaisuuksia.
Salama äimistyi ensi tuokiossa moisesta levollisuudesta, mutta Voikon vihreät silmät ilmaisivat, että käärme sähähti. Hän sieppasi pöydältä paperin, jonka hän nähtävästi jo oli moneen kertaan lukenut, sillä suoraan ja painokkaasti hän alkoi siitä sanella otteita: — "Iloitsen siitä, että onnellisesti pääsit perille ja nyt saat seisoa rintamassa… Pyssyn täytyy tehdä tehtävänsä, mutta kuitenkin voi sydän olla rakkautta täynnä…" Ha ha ha!
Sitä naurua oli kamala kuulla. Taas pastoria puistatti, mutta hän vastasi hillitysti: — Olette itse sotajoukon päällikkö ja ymmärrätte siis, että velvollisuuden uskollinen täyttäminen on sotilaan hyve. Mutta tunnetteko te rakkautta vihollista kohtaan ja kehoitatteko miehiänne siihen? Niin on minun vaimoni kristittynä tehnyt, eikä siinä pitäisi olla moittimista.
— Se on moitittavaa, että pitää yhtä lahtarien kanssa, — tiuskasi Salama, joka taas sai sanat suuhunsa. — Lähettelette kirjeitä lahtarikaartiin menijöitten mukana. Varvikon poika on ruumiina — syyttäköön itseänsä — mutta kuka hänen toverinsa oli? Pastori sanoo vaan. Kyllä te tiedätte.
— Mahdollisesti tiedän, mahdollisesti en. Missään tapauksessa en vastaa kysymykseenne. Sitäkö varten minut kutsuttiin tänne? Ellei ole muuta, minä lähden työhöni. — Hän katsoi kelloansa. — On kastettava lapsi, ja minua odotetaan.
— Seis! — Voikko viittasi pistinmiehille. - Lapsi joutaa odottamaan kastettansa. Minä julistan pastorin vangituksi. Miehet, viekää pastori alas!
Ylväänä Mikko Salmi suoristautui. — Niinkuin tahdotte. Olkaa hyvä ja toimittakaa sana Valingolle — hänhän on omia miehiänne. Lapsi on heikko. Jos hän kuolee kastamatta, tulee se teidän tunnollenne.
Kääntyessään hän huomasi huoneen etäisimmässä nurkassa miehen, joka istui kuin piilottelija. Kun pastorin katse sattui häneen, loi hän silmänsä seinään päin. Janne, puunhakkaaja se oli. Niin, niin, tämähän myös oli esikuntalainen. Pastoria säälitti, jopa hymyilytti. Teki mieli huutaa: ‒ Päivää, Janne! — No, olkoon olojansa. Hyvä, kun edes osasi nolostua.
Pastori marssi ulos samaa tahtia vartijainsa kanssa, eellimmäisenä. Kierrettiin talo ja astuttiin toiselta puolelta miliisivankilaan. Kaartilaiset jättivät pastorin miliisipäällikön huostaan. Puhelimitse oli jo annettu käsky ja selitys yläkerrasta. Raskas ovi sulkeutui hänen jälkeensä.