VI

LÄHTÖ

Lunta ei tullut enää yhtä sakeasti kuin varhemmin eikä yhtä pehmeinä ja märkinä hiutaleina. Tuulen lennättämänä se iski vasten kasvoja kuin neulan terin. Viiman vihainen viuhunta soi ympäri korvien.

Kadut olivat täydellisesti autiot. Silloin ‒ äkkiä — mitä se oli?

Tummia varjoja vilahti yössä — tuolla poikkikadun kohdalla. Kauvempaa kuului laukaus ‒ toinen, kolmas…

— Tulinko myöhään? Vain muutamia hetkiä liian myöhään! Jotakin on tapahtunut.

Nuo tummat varjot hajaantuivat. Niitä katosi syrjäkaduille ja pihoihin. Joku juoksujalassa tuli häntä kohti: kääntyi äkkiä, sujahti lähimmästä portista tietymättömiin.

Mikko Salmi käveli kiivaammin. Häntä ei ensinkään pelottanut, eikä hän kysynyt seurauksia. Aina hän oli tottunut kulkemaan velvollisuuden tietä suoraan.

Mutta viimeisessä kulmauksessa kohtasi este.

— Stoi! — kuului huuto.

Esiin hyökkäsi muutama pistinniekka, suomalaisia miehiä.

— Mitä tahdotte? — Ja aseet ojennettiin kohti. Pastori pysähtyi, vastaten rauhallisesti: —

Ettekö tunne, että olen kaupungin pappi? Kuulin ammuttavan ja riensin katsomaan, mitä on tekeillä.

— Tästä ei pääse. — Miehet olivat koko lailla talttuneet. Yksi vain tokaisi: — Mitä pappi yöllä kuljeskelee? — Ja toinen lisäsi epäluuloisena: ‒ Samaa lahtarisakkia! — Mutta aseet he kumminkin laskivat alas.

— Tahdotteko sanoa minulle, mitä on tapahtunut? — kysyi Mikko hievahtamatta.

Yksi oli suulas ja alkoi selittää, että suojeluskunta oli yrittänyt varastaa aseita ja teurastaa vahdin kuin sian, mutta siitäpä ei mitään tullut. Pääsivät lurjukset pimeässä karkuun, mutta kyllä vielä joutuvat kiinni. Heitä jo haetaan. Ja sitte, perhanat — lyijyä kalloon —

— Veljet veljiä vastaan, — sanoi pastori surullisesti. — Muistakaa, miehet, mitä sanoi hän, joka on Rauhan Päämies: "Jotka miekkaan tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat." Hyvää yötä!

Hän kääntyi pois ja lähti kotiinsa kulkemaan.

Pikku pappila oli aivan pimeä. Ei valon pilkettäkään, ei kynttilän tuiketta ikkunoista.

Kuinka Ollin oli käynyt?

Hän kiersi avainta ulkolukossa, astui ylös portaita, hapuili käsillään sisäoven avainreikää, löysi, avasi ja pääsi eteiseen. Vielä märät päällysvaatteet yllänsä hän suorinta tietä astui Ollin huoneeseen.

Sekä Olli että Heljä olivat siellä, kiireisinä puuhaellen lähes loppuunpalaneen kynttilän valossa, jonka suojaksi oli pantu varjostin. Molemmat säpsähtivät, kääntyen vaatekaapin luota. Sitte ilosta huudahtaen Heljä riensi Mikkoa vastaan.

— Siinäpä sinä olet! Jumalan kiitos! — Sitte huolestuneena: — Mutta Olli — ajatteles — hänen täytyy paeta vielä tänä yönä. Minä autan häntä varustautumaan.

— Hukkaan meni kaikki! — pääsi katkerasti nuorukaisen huulilta. — Joku varmaankin oli kavaltanut. Vartija istui ja torkkui, tekounta kai. Pääsimme aivan lähelle, kun samassa laukaus pamahti jostakin; mies kavahti pystyyn, toisia ilmestyi kuin maasta nousten, uusia laukauksia kuului — ei ollut meillä muuta neuvoa kuin kapsahtaa kannoillemme ja livistää niin nopeaan kuin pääsimme. Ja nyt on meno eteenpäin, niin pitkälle kuin tietä riittää. Jos todella on kielitelty, ei ainakaan minun pääni paljoa maksa.

Koko ajan hän puhuessaan pukeutui, muutti alusvaatteita ja veti urheilupaidan liiviensä päälle, napitti takkinsa kaulaan asti ja silmäili välillä, mitä Heljä pakkasi hänen selkäreppuunsa.

— Mihin siis aiot nyt? — kysyi Mikko, hänkin lumisten vaatteittensa riisumishommissa.

— Rintamalle, jos semmoinen jo on olemassa. Muuten jatkan matkaa kotiin asti. Ensin hiihdän. Tottapa sitte saan hevoskyydin jostakin ja lopulta junaankin pääsen. Rahaa minulla on, isähän lähetti äskettäin. On taskuasekin. Se hyvä.

— Ota tämäkin taskuase, — sanoi Heljä hiljaa, ojentaen pientä raamattua. Iloksensa hän oli sen huomannut veljensä pöydällä.

Vaieten Olli otti sen vastaan ja pani povitaskuunsa. Katse, joka sisaren silmiä kohtasi, oli lämmin ja puhuva.

— Nyt vielä muutama voileipä. Odota. ‒ Heljä oli jo menossa.

— Eipä taida olla aikaa. Ei, Heljä, — Olli huusi hänen jälkeensä, — tuo vain kaakku semmoisenaan.

Langokset jäivät hetkeksi kahden.

— En tiedä, huomaatko, että kohtaloosi nyt sisältyy sekä Jumalan armo että kuritus, — sanoi Mikko vakavasti. — Mieti sitä pakotielläsi. Ja nyt — Jumalan siunaus olkoon kanssasi!

Heljä palasi tuoden leivän. Olli kiitti ja kätteli heitä kumpaakin.

— Isänmaan tähden minä yritin, — hän sanoi. — Yritän vieläkin, annan vaikka henkeni.

Koira haukahti kadulla kuuluvasti. Toinen koira vastasi likeltä. Taas haukahdus — ja taas. Huoneessaolijat säpsähtivät välittömästi.

— Pihan kautta, Olli, — sanoi Mikko. ‒ Parvekkeen ovesta!

— Joudu, joudu!

Ei tarvinnut kehoittaa.

— Nyt Jumalan huomaan!

Hän sieppasi suksensa eteisen nurkasta, painoi lakin korvillensa, harppasi läpi pimeän ruokasalin, avasi oven äänettömästi, viipotti vielä kädellään ja hävisi ulos yöhön ja tuiskuun.

— Tässä ilmassa! — huokasi Heljä.

— Tule, järjestetään nopeasti Ollin huone, ‒ sanoi Mikko. — Kas näin. Vaatteet kaappiin. Kynttilä sammuksiin. Nyt me molemmat omaan huoneeseemme. Riisuudu, Heljä, se on välttämätöntä.

Koirien haukunta oli kiihtynyt. Sitte ne alkoivat ulvoa.

— En voi riisuutua, hakemaan Ollia! Huh, ulvonta —

— Se ei merkitse mitään, koska ei merkinnyt. Ne haukkuvat ja ulvovat keskenään. Mutta silti kyllä voidaan tulla.

Mikko kiitti Jumalaa sydämessänsä siitä, että hän äsken oli tavannut pistinmiehet. Siten hänelle oli auennut Ollin vaaran todellisuus. Eihän ollut väärin auttaa häntä pakenemaan. Sen hän oli velkaa pojan vanhemmille, jopa pojalle itselleenkin, hänen haltuunsa uskotulle, joka harhaanjohtuneessa innostuksessaan oli pannut henkensä kuolemalle alttiiksi. Jääköön Jumalan armon haltuun! Olihan hän varjeltunut julmasta rikoksesta, vaikka vasten omaa tahtoansa.

Hän vaati Heljän heittämään pukimensa ja käymään vuoteeseen. Itse hän teki samoin. Sängyn lämpö raukaisi hermojännityksestä uupunutta nuorta naista. Kuin pieni lintu pesään hän piankin nukahti, pää painuneena puolison käsivarrelle. Mutta Mikko valvoi silmää sulkematta.

— Joku on kavaltanut suojeluskunnan, — hän toisti mielessään Ollin sanoja. — On kerrottu, mitä se aikoi tehdä tänä yönä. Tiedetään, että Olli on ollut johtaja. Kuinka he eivät jo ole täällä pappilassa Ollia hakemassa?

Joka hetki hän odotti. Mutta yö vaikeni ympärillä.

Se vaikeni, mutta ajatukset eivät vaienneet.

Tapahtuiko ulkona suuressa maailmassa paraikaa jotakin tavatonta, josta täkäläiset yritteet olivat vain heikkoa kajastusta, lapsellista myrskyä vesilasissa? Mitä tapahtui? Kunpa olisi päässyt tunkeutumaan pimeyden ja äänettömyyden läpi. Oliko sota syttymässä, ehkä jo syttynytkin? Kenen ja keitä vastaan?

Vieläkö lehdet tulevat, vieläkö junat kulkevat huomenna?

Käsityksin, rinnatusten virkamiehet, talonpojat ja työmiehet ajamassa venäläisiä Suomen rajan yli — se olisi ollut taistelun, kärsimysten ja hengenhukan arvoinen elämys. "Ryssät ulos maasta." Niinhän kyllä Olli olikin määritellyt sen sodan tarkoituksen, josta hän puhui. Mutta jos jotakin oli tapahtumassa, ei ollut tätä, ei sillä tavalla. Veljet aseissa veljiä vastaan, suomalaisilla työläisillä ryssien pistimet käsissä! Nyt yöllä hän omin silmin oli nähnyt sen kaamean todellisuuden.

Ei kyennyt pääsemään selville. Täytyi odottaa. Jos olisi päivä jo valjennut, olisi heti pitänyt lähteä tapaamaan kaupungin herroja, niitä jotka olivat suojeluskunnan asioitten perillä ja ehkä tiesivät varmentaa Ollin kertomat hälyyttävät uutiset. Mikko tunsi nyt puutteeksi, että hän niin täydesti oli pysytellyt ajan maallisista kysymyksistä erillään. Jokaisen vapaahetken, jonka kutsumustyö jätti hänelle, hän oli käyttänyt tieteelliseen kirjoitukseensa tai viettänyt kotona vaimonsa ja lastensa kanssa. Milloin he seurusteluun ottivat osaa, käänsi hän aina keskustelun niihin, jotka ylhäällä ovat. Hän tahtoi niin, se oli hänen palava pyrkimyksensä. Ihmiset saivat tietää, että jos kutsuivat pappiansa nimi- ja syntymäpäiville, he samalla mukautuivat siihen, että Jumalan sana tuli myötä.

Kaikki olivat vaistomaisesti tunteneet, että hän oli väkivaltaa ja aseita vastaan, eivätkä sentähden omasta alotteestaan mitään kertoneet hänelle. Kuitenkin, jos esivalta on sodan takana… Itse hän oli Ollille vakuuttanut, että silloin oli tilanne oleva toinen.

Oli miten oli, pian sen täytyi selviytyä. Kaikissa tapauksissa hän omasta kohdastaan oli taistelun ulkopuolella, yhäkin rauhan lähetti metelöivässä maailmassa, Herran viestin julistaja yhtähyvin puolelle kuin toisellekin, suojeluskuntalaisille ja niille, jotka venäläisten pistimiin olivat tarttuneet.

Hänen oli tärkeä säilyttää se asia selvänä kaikkien silmissä. Siksi hän oli jouduttanut Heljää makuulle. Ei saanut näyttää siltä, että pappilassa oli valvottu Ollin hankkeisiin osallisina. Tämä ei ollut petosta ketään kohtaan, se oli täysi totuus. Jos Olli olisi ollut täällä, olisi hän sen voinut todistaa kenelle tahansa. Tulkoon sota tai ei — rauhan majana oli sittekin pappila säilytettävä.

Kuinka suloisesti Heljä nukkui, mielenliikutuksesta väsyneenä! Lasten tasainen hengitys kuului tuolta vierestä. Rauhaa Jumalan siipien suojassa… Ehkä ei tullakaan Ollia etsimään. Ei kukaan ole kavaltanut. Yöllinen yhteentörmäys on ollut sattuma tai paremminkin Jumalan johdatus, pojille varjelus pahasta. Ehkä niin.

Vai ovatko venäläiset ja työläiset niin järjestymättömiä ja saamattomia, että aikeet jäävät pelkkiin puheisiin?

Ei tiedä. — —

Oli outoa näiden ajatusten keskeltä kääntää mielensä omaan suureen kutsumukseen pois isänmaasta, kauvas merten taakse. Miksi olikin hänelle sallittu näin paljon yhtaikaa? Sitä tuskin voi kantaa ja hallita. Vai oliko niin, että nuo vastakohtaiset asiat pitivät toisensa tarpeellisessa tasapainossa? Isänmaan kysymykset, sen hätä ja tarve painoivat kuin lasta äidin rinnoille, kiinnittivät kotoiseen turpeeseen, estivät hätäilemästä lähdön suhteen, pidättivät valmistuksessa ja täyttivät odotusajan rikkaaksi arvokkaista ja vaativista tehtävistä. Se toinen, kaukainen kutsumus, se taas esti tänne vajoamasta, takertumasta kuin verkkoon näihin kaikkiin ajallisuuden lankoihin, jotka pyrkivät joka puolelta väkevästi kietomaan ajatuksia ja sydäntä. Jumala näki, mitä he tarvitsivat, ennen kaikkea hän, sananjulistaja.

Eikö nyt voisi tälle päänalaiselle nukkua?

Miksi uni yhä pakeni?

Kaukaa siinsi läpi kaikkikietovan talman jotakin hohtavaa, ihanaa — vai kaameaako ja värisyttävää? Se puhui vielä voimakkaammin kuin ajan humina ympärillä.

Kruunu…

Hän tuijotti sitä ajatuksissaan.

Kun aamu valkeni, he nousivat. Yö oli kulunut loppuun ilman uusia tapahtumia. Ei kukaan ollut tullut Ollia kysymään. Ei kukaan häirinnyt pappilan hiljaista syrjäisrauhaa.

Pienessä kaupungissa kaikki tuntuivat kääriytyneen lepoon. Nukuttiin myöhään. Enimmät asukkaat eivät olleet tietäneet yöllisestä välikohtauksesta mitään. Mutta oli monta, joille se oli voimakas hereille-ravistus, molemmilla vastapuolilla. Ratkaiseva päivä ei kuitenkaan ollut käsissä. Ei vielä tänään.

Mikko ja Heljä saivat jäädä keskenänsä ja Jumalan edessä puhumaan oman sydämensä ja kodin asioista, samalla kuin he tunsivat, että kohtalokas aika oli vetämässä heitä mukanansa suureen pyörteeseen.

Mutta ulkoa lumiselta pihalta kaikuivat lasten iloiset, heleät äänet.

— Auri, näin minä hyppään, hei! — Ja poika tupsahti syvälle pehmeään, nuoskaan lumeen. -Kuule, pyydetäänpä isää hiihtämään, niin mekin pääsemme. Tiedätkö, että Olli eno on lähtenyt hiihtoretkelle?

— Ei isä jouda hiihtämään, — selitti tyttö viisaasti. — Minä pyöritän palloa. Pieni pallo kasvaa suureksi, näin suureksi… Nyt minä puristan ja taputan sitä, että siitä tulee kova kivi linnaan. Olli eno tekee meille linnan, kun hän palaa.

Auri Päivänkukka taputti ja kieritti lumipalloa, mutta kohta ei jaksanut enää yksin.

— Pannaan se menemään mäkeä alas. ‒ Tarmo tuli avuksi. — Kas noin. Se on Pattesonin vene, sen papin, josta isä kertoi… Taikka eipä, se on vihollisjoukko, ihmissyöjät. Ne ajavat takaa ja —

— Ei, ei! — huusi Auri Päivänkukka. - Pallo ei saa tehdä pahaa. Tarmo, ei saa!

Pallo pysähtyi pappilan portaitten eteen, suurena ja uhkaavana. Auri Päivänkukka syöksyi sen luo ja tahtoi hajoittaa sen. Hän pelkäsi omaa leikkikaluansa. Mutta lumi oli pakkautunut kiinteästi kokoon, ja pallo oli kova lapsen hennoille kätösille.

Parvekkeen ovi aukeni, ja äiti kutsui aamiaiselle.

‒ Tallaa se rikki! — huudahti tyttö kiihkeästi veljellensä. Eilisen kertomuksen kauhunkuvat palasivat, kiihdyttäen tytön mielikuvitusta.

— Tulkaa nyt vaan, lapset, — sanoi Heljä, nähdessään Tarmon ja Aurin potkivan isoa lumipalloa. — Antakaa olla, aurinko sen sulattaa vedeksi.

Lapset katsoivat ylös ilmaan, noustessaan portaita äidin luo. Aurinkoa ei ollut missään. Öinen myrsky oli kyllä tauonnut, mutta paksu pilvivaippa verhosi taivaan.

— Missä aurinko on? — kysyi Auri Päivän, kukka.

— Ylhäällä Jumalan tallessa, — vastasi Heljä lapsellensa.