III XV

VALKOISELLA PUOLELLA

Kalpea nuorukainen lojui pitkällä sohvalla. Huone oli tilava ja hauska, kalusto vanhanaikainen, kotikutoiset verhot ikkunoissa, karvamatot lattialla ja iloinen räiskytuli leveässä uunissa. Pieni nakutus kuului ikkunan takaa. Nuorukainen kohotti päänsä. Kas, punatulkku vain. Ehkä jyvät ja murut olivat laudalta loppuneet. Ne olivat somia ja huvittavia, nuo äidin holhokit. Pitäisi mennä niitä ruokkimaan, mutta jalka on vielä kankea, niin että käveleminen vaivaa. Jospa kumminkin yrittäisi. Se on samalla terveellistä harjoitusta, sillä laiskuus on jo ajettava ruumiista ulos väkinäisten ponnistustenkin uhalla.

Sohvapöydällä oli kahvitarjotin mureine kotikorppuinensa. Hän otti yhden, musersi käsissään ja astua koikkelehti ikkunan luo, naurahtaen omille kömpelöille askelillensa. No, paremmin ja paremmin rupeaa käymään päivä päivältä, nyt kun haava on pian arpeutunut ja hieronta voi alkaa. Hän avasi ikkunan ja sirotti laudalle muruset, samalla kuin linnut pyrähtivät lehdettömään koivuun. Toisessa tuokiossa ne jo taas palasivat, iloisina sirkutellen. Nuorukainen seurasi niiden liikkeitä hyväntahtoisella mielenkiinnolla.

— Vieläkö tahdotte korppua lisää?

Hän kääntyi, pakotti itsensä taas kulkemaan yli lattian ja sitte takaisin uusine antimineen linnuille. Täytyi tarttua tuolin selustaan, sillä päätä huimasi, kun hän määräänsä pääsi.

— Olenpa minä yhä heikko. Menetin tavattoman paljon verta, siitä se tulee. Mutta pian kyllä toivun hyvässä hoidossa ja kaikkien Korpimäen herkkujen avulla. Täällä riittää sekä ihmisille että eläimille ravintoa ja muuta hyvyyttä.

Vaan samalla mieltä liikutti alakuloinen ajatus: Minulla on yltäkylläistä; mitä on Heljä siskolla ja lapsukaisilla? Täällä on hyvä olla, mutta millaista lienee punaisella puolella?

Kun hän näin ajatteli, täytyi hänen polkaista toista jalkaansa, ei sitä, joka oli kankea ja kykenemätön. Maa poltti jalkojen alla. Ah, kunpa jo pääsisi rintamalle takaisin! Oliko tämä miehen työtä, lintujen syötteleminen, kun isänmaa oli vaarassa ja hätääntyneet kaukaa huusivat hänenkin apuansa?

Ei auttanut, sohvalle oli pakko paneutua jälleen. Ponnistus oli jo näinkin ollut ylenmääräinen. Olli Lehto huokasi syvään. Ei hän olisi haavaansa napissut, olisi vain pitänyt sen kunnianansa ja ylpeytenänsä, jos sota jo olisi ollut lopussa. Nyt se sitävastoin oli este, harmi ja vastus. Sillä vielä oli punaisten voima murtamatta, vielä venäläisten pistimet uhkasivat, vielä tarvittiin nuorukaisten kaikki tarmo ja innostus isänmaan vapauttamiseksi.

Kärsimättömänä Olli kääntelehti sohvallansa, kun ovi aukeni ja pyylevä, pirteäkatseinen rouva kurkisti sisälle.

— Nyt minulla on hauskoja tuomisia, — hän sanoi iloisesti.

Olli kohottautui istualle. — Kirje!

— Niin, kirje, sinulle isältä. En avannut, kun osote ei ollut minulle. Joudu nyt, minä olen hyvin utelias.

Äiti istahti leveään tuoliin, silmät hartaasti kiintyneinä valkoiseen kuoreen.

— Heljän käsialaa! — huudahti Olli revittyänsä kuoren auki. — Molemmilta kirje, isältä ja Heljältä.

— Ah!

Äiti ei malttanut odottaa, että Olli olisi lukenut ensin tai edes ääneensä; hän nojautui hänen puoleensa ja ahmaisi rivit yhtaikaa. Ensimmäinen viesti tyttäreltä tuolta vaarojen ja hädän alueelta, punaisesta Suomesta, jota isä ja poika tuhansien muiden kanssa voimainsa ja verensä hinnalla olivat rientäneet pelastamaan! Mutta vielä kulki rintama kaukana Heljän kodin alueelta. Mitä hän kirjoitti? Kuinka oli hänen laitansa?

Se kirje luettiin ensin. Isän rivejä, muuten ylen kalliita, aluksi vain silmäiltiin siinä sivussa. Isä voi hyvin, hän jaksoi edelleen pysyä esikunnan työssä, tahtoi jaksaa loppuun asti, vaikka olikin huolenpitoa, kirjoittamista, yövalvontaa… Rakas oiva isä! Heljän kirje Ollille oli saapunut nuoren sotilastarjokkaan Antti Vasken mukana Mikkeliin ja sieltä Antrean esikuntaan. Nyt isä lähetti sen perille, tietysti ensin itse luettuansa sen. — Mitä nyt siis Heljä kirjoittaa? Kaikki hyvin vielä. — Helpotuksen huoahdus pääsi lukijoilta. Mutta jännitys on suuri. Nähtävästi verkon silmukat kiristyvät pienen pappilan ympärille. Mikkoa ja hänen perhettänsä pidetään silmällä. Hyvä, että Ollilla ei ole ollut tilaisuutta viime aikoina yrittää kirjeen kirjoittamista. Niin, ei kirjoiteta mitään, odotetaan mieluummin kärsivällisesti ja toimitaan, toimitaan voimaperäisesti kukin kohdaltansa…

— Mitä minä toimin? — kivahti Olli. — Sinä äiti, ompelet ja kudot niin ahkeraan, että joku toinen nääntyisi uuvuksiin, kun on samalla suuri maatalous hoidettavana. Minä vain vetelehdin. Voisit antaa minullekin sukkapuikot. Mutta se olisi joutavaa — sota loppuisi, ennenkuin saisin yhden parin syntymään. Ei, minä tiedän jo, mitä teen. Istun rekeen ja ajan asemalle. Sitte junalla esikuntaan. Autan isää ja hierotan välillä jalkaani, kunnes pääsen kuntoon. Sen minä teen. Kyllä tästä jo sen verran kykenen.

Äiti vähän hillitsi ja rauhoitti. — Ei vielä, edes muutama hoitopäivä lisää. — Mutta sitte he kääntyivät keskustelemaan Heljän kirjeestä.

— Minä luen sen uudestaan, — sanoi äiti. ‒ Luen ääneen. Kyllä se kannattaa.

Ensi lukemalta he olivat kiireissänsä vain etsineet uutisia. Nyt he hiljentyivät kuuntelemaan kirjoittajan sydämen ääntä.

— Hän on hurskas Jumalan lapsi, — sanoi äiti liikutettuna. — Melkein liian hyvä hän on elämään täällä maan päällä.

— Jumalisia te vanhemmatkin olette, ‒ mutisi Olli, — mutta ette te puhuisi ja kirjoittaisi noin.

Äidin iloiset silmät katsoivat sillä hetkellä hyvin totisena poikaan.

— Hän on päässyt meitä pitemmälle, — hän sanoi hiljaa.

Silloin Olli kuohahti vastarintaan.

— Niin ei saa sanoa! Me rakastamme yhtä paljon kuin hän, vaikka eri lailla. Isänmaata me rakastamme, oikeutta ja lakia ja kunnon kansaa. Huligaaneja ja ryssiä minä vihaan, ja sen tekin teette. Niin pitää ollakin. "Pyssyn täytyy tehdä tehtävänsä, mutta kuitenkin voi sydän olla rakkauden täyttämä…" muka! Se on pelkkää pötyä ja lörpötystä. Kun minä ammun, niin en rakasta punikkeja, vaan isänmaata ja sen onnea, ja se on ainakin yhtä hyvä. Sotaa käydään rakkaudesta — olkoon niin — mutta vihan voimalla!

Nuorukaisen posket hehkuivat. Äiti ei vastannut. Hän luki nyt isän kirjettä tarkempaan.

— Kuule! — hän huudahti. — Katso, mitä tässä on!

Jälkilisäyksenä isä kertoi, että Heljän kirjeen tuojan, ylioppilas Vasken toveri oli ammuttu matkalla valkoisten puolelle. Pojat olivat hiihtäneet kymmenen tuntia yhteen painoon, koettaen kiertää punaisten vartiopaikkoja, kun äkkiä pyssy pamahti, kuului pysähdyskäsky, ja useita punanauhaisia miehiä sukelsi esiin lumisesta metsästä. Henkensä edestä pojat ponnistivat, mutta laukaus kaatoi toisen, Martti Varvikko nimisen. Hänellä oli Heljän kirjeen jäljennös saappaassansa…

Olli huudahti. Hän oli liian hyvin kasvatettu kirotaksensa, ainakaan äidin kuullen, mutta mielentilaltaan hän olisi ollut tällä hetkellä varsin valmis syytämään tuhansia tulimmaisia. Hän sieppasi isän kirjeen ja luki sen alusta loppuun. Martti Varvikko oli nuoresta ijästään huolimatta ollut hänen suojeluskuntatoverinsa kuten vanhempikin veli, Kauko, joka taisteli Savon rintamalla. Sinnehän nämäkin olivat aikoneet. Vai oli nyt Martti, reipas, kelpo poika, vuodattanut verensä, yhteisen asian tähden. Kunnia hänen muistollensa! — Mutta punikit — nuo vihatut punikkijulmetut! Siinä taas uusi kallis lasku heidän tiliinsä. Ja millainen oli sisaren ja langon kohtalo tällä hetkellä? Olli tiesi, että ihmisiä oli vähemmästäkin vangittu, rääkätty ja tapettu. Nyt Heljän kirje oli heidän käsissänsä, eivätkä he hurskaita puheita ymmärtäneet, se oli varma, totesivat vain luvattoman yhteyden valkoisten kanssa ja Ollin oleskelun rintamalla.

Äiti ajatteli samantapaisia ajatuksia, vaikka hillitymmin, ei raivostuneena kuten Olli, vaan syvästi huolissaan.

— Emmekä mitään voi tehdä — emme mitään, — hän huokasi. — Vaikka kutoisin sormeni verille, ei niillä sukilla pelasteta Heljää ja Mikkoa.

— Äiti, nyt ei yhtäkään hoitopäivää lisäksi! -intoili Olli, pyrkien ylös. — Nyt minä lähden. Onhan lääkäreitä muuallakin kuin täällä. Heti päivällisen jälkeen minä lähden. Käske Aapelin valjastaa hevonen! Ehdin parahiksi iltapäiväjunaan.

Eivät auttaneet neuvot eivätkä pidättelyt. Nuorukaisen poskilla hehkui kuuma puna, ja innostus viritti voimaa. Äiti katsoi häntä silmiin ja tunsi, että oli oikein antaa myöten. Kesken äidillisen huolensa ja oikeutettujen, estelevien järkisyittensä hän oli ylpeä pojastansa, joka pysyi päätöksessään.

— Niin mene sitte Jumalan nimeen!

Äiti varusti parhaan päivällisensä ja pani herkullisimmat eväänsä. Mytyllinen valmiita vaatteita valkoisille sotureille nostettiin rekeen. Olli oli syvästi liikutettu lähteissänsä, vaikka hän pakottautui ulkonaisesti rauhalliseksi. Hän vaan sanoi äidille: — Kun palajan, tuon sinulle tuliaisia. Heljän minä tuon, ennen en tule kotiin.

Samoin ulkonaisesti tyynenä äiti vastasi: - Jumala sen tietää, tuotko hänet. Löytänet ainakin hänen pienet lapsensa ja saatat ne mummon luo.

Mutta sitte kumminkin itsehillintä petti viime hetkenä. He syleilivät toisiansa kyynelsilmin, tietäen, että nämä voivat yhtä hyvin olla jäähyväiset ainiaaksi.

Seuraavassa tuokiossa Olli jo irtautui, pyyhki silmien pisarat turkin hihaan ja purren hammastansa astui alas portaita kankeine jalkoineen. Käden huiskutus reestä — ja pian se katosi tienmutkaan, äidin jäädessä pihalle yksin.

— Osasinko tätä ajatella, kun hänelle kirjeen vein, — hän mietti kääntyessään menemään sisälle. — Kaikki on arvaamatonta. "Omistakaa, niinkuin ette omistaisikaan…"

Hän ojensi pientä pyylevää vartaloansa. ‒ Niin, juuri niin pitääkin olla. Nyt ei kelpaa hentomielisyys.

Pää pystyssä hän kulki läpi suurien, tyhjien huoneitten suoraan väen puolelle jakelemaan ohjeita ja tarkastamaan talon töitä. Huomiota, tarmoa ja ystävällisyyttä riitti joka taholle, aivan kuten muulloinkin. Vasta iltamyöhällä yksinäisessä makuuhuoneessansa hän unohtui istumaan, kädet ristissä suuren kirjan päällä, joka oli pöydällä avoimena.