XIX

KIRKOSSA

Mikko Salmi seisoi aamulla varhain kadunkulmassa tuijottaen ilmoitusta, joka oli naulattu pylvääseen:

"Tänään keskiviikkona, kello neljältä on suuri työväenkokous kaupungin kirkossa. Toveri Salenjus Helsingistä puhuu. Ynnä muita puhujia. Torvikunta soittaa. Kaikki saapukaa!"

Hillitty kumea jysähdys kuului hänen korviinsa. Hän kuulosteli. Toinen, kolmas, neljäs — monta perätysten. Jossakin taistellaan. Se ei voi olla varsin kaukana, jos ei vielä likelläkään.

Mitä merkitsi tuo ilmoitus? Oliko mahdollista, että Voikko röyhkeästi aikoi vallata häneltä ja seurakunnalta kirkon? Puoli viideltä oli pidettävä tavanmukainen iltahartauskokous. Nyt se aiottiin täten lopultakin estää, kun muut keinot eivät olleet tepsineet. Tai ehkä oli päätarkoitus näyttää valtaa ja häväistä Jumalan pyhäkköä.

Sitä ei ollut sallittava!

Palaamatta välillä kotiin Mikko meni suoraan suntion luo.

Vanha mies oli pelästyksissään ja hämmästyksissään. Hänkin oli jo lukenut ilmoituksen oman katunsa pylväästä.

— Te ette saa antaa avaimia, kun niitä tullaan hakemaan.

— Herra pastori, he tappavat minut, jos en anna.

— Pankaa vastuu minulle. Sanokaa, että pastori on kieltänyt.

— Ei se auta. He ottavat väkisin.

— Minä vien avaimet mukanani.

— Älkää, herra pastori. Kyllä he kuitenkin pääsevät sisälle, jos tahtovat. He murtavat lukot. Mitä se sen parempi on?

Mikko Salmen täytyi myöntää, että vanhus oli oikeassa. Hän mitteli silmillään raskaita avaimia, jotka riippuivat naulassa.

— Sanokaa siis, että pastori kielsi teitä luovuttamasta avaimia, ettekä te voi sitä tehdä. He näkevät, missä ne ovat. Jos he anastavat ne omin lupinsa, ette te ole siitä vastuussa.

Ukko huokasi helpotuksesta. Kamalaahan se oli ja jumalatonta, että kirkkoon tungettiin pitämään maallista työväenkokousta ja vietiin sinne kaiken maailman torvet ja musiikit, mutta eihän ylivoimaa vastaan mitään mahtanut. Ja hän päätteli mielessään, ettei ollut tarvis puhua mitään pastorin kiellosta. Ei ollut pakko itse antaa avaimia. Näyttää vaan seinään päin, ja sanoo: tuossa ne ovat.

Samalla matkalla pastori poikkesi parin kirkkoneuvoston jäsenen luo, pyysi heitä toimittamaan sanan toisille ja kutsui neuvottelukokouksen kiireisesti pappilaan.

Kirkkoneuvosto kokoontui. Jännittynyt Heljä pyysi saada olla mykkänä kuulijana mukana.

— Minun mielipiteeni on, — lausui pastori, ‒ että nopeasti kirjoitamme ja monistamme julistuksen, joka naulataan kaikkialle heidän ilmoituksensa viereen. Siinä panemme vastalauseemme kirkon häväisevää väärinkäyttöä vastaan ja Jumalan nimessä julistamme hänen vihansa ja rangaistuksensa niille, jotka sellaiseen ottavat osaa. Samanlaisen paperin kiinnitämme myös kirkon ovelle. Olemme silloin ainakin varoittaneet heitä. Se ei arvattavasti pysty johtajiin, mutta voi varjella yksinkertaisia ihmisiä seuraamasta villitsijöitä.

— Veli Salmi, sinun tuumasi ei kelpaa. Se ei ole käytännössä muuta kuin pelkkää ärsytystä. Paperit revitään pois sitä myöten kuin ne pannaan.

— Saamme turhia vihoja ilman mitään hyötyä.

— Ei, emme me laita vastalauseita. Pysymme hiljaa ja annamme tapahtua, mitä he tahtovat. Jos ei ensi sunnuntaina, niin ainakin seuraavana valkoiset sotilaat viettävät samassa kirkossa jumalanpalvelusta meidän kanssamme. Olettehan kuulleet tämänpäiväisen tykkien paukkeen. Se tietää meidän pelastustamme.

— Ei kirkko tule häväistyksi heidän julkeutensa kautta. Itsensä he häpäisevät, ja sille emme mitään voi.

Mikko ei saanut kannatusta ehdotuksellensa, mutta kukaan ei tuonut parempaakaan esille. Yleinen mielipide oli, että väkivaltaan täytyi alistua.

Hän istui hetken äänetönnä, murheellisena.

— Veljet, — hän sitte lausui, — varmaan te olette julistukseen nähden yhtä oikeassa kuin äsken vanha suntiomme kirkon avaimien suhteen. Minä olen harkinnut taitamattomasti.

— Olemme siis yksimieliset siitä, ettemme ryhdy mihinkään.

— Minä teen yksinäni sen, mikä on velvollisuuteni, — sanoi Mikko hiljaisella äänellä. Hänen olentonsa oli hyvin hillitty ja katse painunut maahan.

— Mitä tarkoitat?

Kaikki katsoivat häneen, Heljä kiihkeimmin, tuskin uskaltaen hengittää.

— He tulevat kirkkoon, ja minä sanon heille sanan Jumalalta siellä, missä paikkani on.

Kirkkoneuvoston jäsenet ympäröivät hänet pelästyneinä ja innokkaina. Heljä jäi heidän taaksensa. Hänen kasvonsa kalpenivat kuolonvalkeiksi.

— Salmi, sinä et saa olla mieletön!

— Se voi maksaa henkesi.

— Tämä tuumasi on hulluin kaikista. Sitä et saa panna toimeen.

Mikko kohotti katseensa heihin.

— Veljet, muistatteko tätä raamatunpaikkaa: "Pietari rupesi nuhtelemaan Jeesusta, sanoen: 'Ei ikinä, Herra, se ei saa tapahtua sinulle!' Mutta hän kääntyi ja sanoi Pietarille: 'Mene pois näkyvistäni, saatana; sinä olet minulle pahennus, sillä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten.'"

— Sinä et olekaan itse Herra, vaan erehtyvä ihminen, — rohkeni eräs joukosta huomauttaa.

— Olen Herrani halpa palvelija, jonka on seurattava hänen askeleitansa.

He puhuivat yhteen ääneen, koettaen vakuuttaa Mikkoa. Kun ei se onnistunut, ei heidän auttanut muuta kuin lähteä. Heljä oli poistunut huoneesta, ja he lähettivät terveisensä.

Oven sulkeuduttua heidän jälkeensä Mikko meni kiireisin askelin suoraan Heljän luo. Hän istui makuuhuoneessa pöytänsä ääressä liikkumattomana, pää käsien varassa.

— Heljä!

Mikko laski hellästi kätensä hänen olkapäällensä. Hän nosti päänsä. Silmät olivat kirkkaat, kyynelettömät, mutta niistä katsoi kuin hyytynyt tuska.

— Heljä, armaani, sinä uskollinen toverini Jumalan tiellä, mitä sinä sanot? Sanotko sinäkin: "Ei se saa tapahtua"?

— En uskalla sanoa mitään, — hän kuiskasi. ‒ En tiedä Jumalan tietä.

Mutta jos sen tietäisit, Heljä? Jos tietäisit, ja se veisi vaaraan ja kenties kuolemaan ‒ kieltäisitkö minua käymästä sitä?

— En, — hän vastasi varmasti.

Mutta samassa aukenivat kyynelten sulut. Rajut nyyhkytykset puistattivat häntä. Hän vaipui Mikon ojennettuihin käsivarsiin.

Mikko puristi hänet syliinsä.

— Oi armas, armas vaimoni… Kiitos, että olit se, joksi sinut tunsin aavistavassa sydämessäni ensi kohtaamisesta saakka. Kiitos kaikesta, mitä olet minulle ollut. Heljä, jos tämä on minun tieni pää, niin sen ehjän onnen olet minulle antanut, että loppuun saakka olemme yhdessä kulkeneet.

Hän puhui ja Heljä itki, kunnes myrsky vaimeni ja tuli pyhä tyven. Silloin he painuivat Herran eteen, ja heillä oli jälleen ijäisyyshetki, kuten sinä yönä, jona Heljä lähetyskutsumuksen edessä antoi tahtonsa taipua — nyt vain syvempi, valtavampi ja tuskassaan ja ihanuudessaan täyteläisempi, niinkuin heidän uhrinsakin tänä päivänä oli todellisempi ja likeisempi kuin silloin.

Kello läheni kolmea. Mikko meni pukeutumaan mustaan papinpukuunsa. Hän viipyi huoneessansa lukittujen ovien takana. Sitte hän tuli, syleili Heljää vielä kerran, etsi lapset, ja painoi heidät rintaansa vasten. Hänet valtasi liikutus; hän pani kätensä heidän päänsä päälle ja siunasi heitä. He katsoivat isää ihmeissänsä. Mikä hänen olikaan?

— Isä menee kirkkoon puhumaan punakaartilaisille, ‒ sanoi Heljä. Hän oli sinä hetkenä vahvin heistä.

Mutta heti Mikon lähdettyä hän kuumeisella kiireellä riensi ottamaan päällysvaatteensa. Mikko oli tahtonut mennä yksin, mutta hän oli seuraava häntä. Ei mikään mahti maailmassa olisi voinut häntä pidättää.

Hän olisi halunnut sanoa lapsille: — Rukoilkaa, ettei kukaan tee isälle pahaa! — Mutta hän ei saanut sitä huuliltansa. Hän sanoi vain: — Lapset, rukoilkaa, rukoilkaa, että Jumala olisi isän kanssa!

— Kyllä, äiti, — vastasi Auri Päivänkukka. Lapset jäivät katsomaan äidin jälkeen, ja heillä molemmilla oli värisyttävä tunne jostakin järkyttävän juhlallisesta.

* * * * *

Kirkko oli täynnä kansaa kuorista ovensuuhun asti ja parvia myöten. Etupenkissä istuivat Voikko, Salama, Salenjus ja muut puhujat, lakit päässä, veripunainen nauha lakin ympärillä. Kaksi kiväärimiestä seisoi vahtina pitkän käytävän kummallakin puolella, ovensuussa ja alttarin luona. Torvisoittokunta oli sijoitettu urkuparvelle. Se viritti Marseljeesin.

Sävelet vaikenivat. Salenjus nousi, ruvetaksensa menemään saarnatuoliin. Mutta ennenkuin hän ennätti paikkaansa pitemmälle, avautui sakastin ovi, ja tumma mies mustassa papinpuvussa, papinkauhtana harteillaan, astui vakavin askelin alttarille.

Kirkontäyteinen väki tyrmistyi. Voikko tuijotti pastoria kuin kuumenäkyä.

Mikko Salmi tunsi suuren rauhan piirittävän koko olemustansa, ja näkymätön voima kohotti hänen sieluansa kuin siivillä.

— Kokoontunut seurakunta! — kajahti hänen sointuisa, miehekäs äänensä. — Minulla on tuotavana teille viesti Jumalalta. Te olette tulleet tänne rikollisessa tarkoituksessa, mutta Jumalan rakkaus etsii teitä juuri nyt. Ennenkuin on myöhäistä —

— Alas! Ulos! — kiljaisi Salama, joka ennen Voikkoa pääsi tajuihinsa ja oli raivosta pakahtua. Hän kavahti pystyyn. Joka puolella noustiin, hälistiin ja huudettiin.

Pastori seisoi liikkumattomana. Salama aikoi rynnätä häntä kohti, mutta Voikon käsi tarttui häneen kuin rautapihdeillä puristaen.

— Istu, — hän kähisi hampaittensa välistä. Sitte hän kääntyi kiväärimiesten puoleen:

— Ampukaa! Tähdätkää sydämeen! Molemmat yhtaikaa!

Laukaukset pamahtivat. Pappi kaatui alttarin eteen.

Silloin kajahti sydäntävihlova huudahdus yli joukon melun. Nuori nainen syöksähti esiin sakastista ja heittäytyi yli maassa makaavan miehen.

Kauhu oli vallannut kansan. Naiset itkivät, miehet vaikenivat. Salamankin raivo oli jäähtynyt samassa kuin teko oli tehty. Kun hän näki Heljän, liikahti jotakin melkein säälin tapaista hänen sydämessänsä.

Vain Voikko molempien kiväärimiestensä kanssa astui empimättä suoraan alttarille. Heljä painoi päänsä miehensä sydämelle, kuunnellaksensa vieläkö se sykki, mutta äänettömyys vastasi, ja hänen vaaleat hiuksensa tahraantuivat kumpuavaan vereen.

Parahtaen hän kohotti tuskaiset silmänsä ja kohtasi Voikon ilkkuvan katseen.

— Te olette — te olette paha henki ihmishaamussa! — pääsi hänen huuliltansa.

— "Pyssyn täytyy tehdä tehtävänsä, mutta kuitenkin voi sydän olla rakkauden täyttämä…" Kuinka se olikaan? Eikö se niin ollut?

Heljä ei vastannut. Hän vaipui tainnoksiin miehensä ruumiin päälle.

Hän heräsi puolitajuntaan sakastissa, jonne hänet oli kannettu. Kauhun näyt ja tuskan tunteet uinuivat vielä. Hänen henkensä vaelsi kaukana, rauhan ja valkeuden mailla.

— Hänelle annettiin kruunu, kirkas ja ihmeellinen… Kuinka se niin kirkas oli? Se oli marttyyrikruunu…