XIII

SEURAKUNTA JA PAIMEN

Seuraavana aamuna Heljä lastensa kanssa lähti kori kädessä raatihuoneelle. Oli kaunis, aurinkoinen kevättalven päivä. Lumi kimalteli iloisesti, jääpuikot helisivät räystäissä, ja varpuset sirkuttivat vilkkaasti hyppien olkikuorman äärellä, jonka kaksi pistinniekkaa oli maalta takavarikoinut. Miehet olivat poikenneet hakemaan puodista tupakkaa, ja hevonen oli suitsista kiinnitetty rengaspuuhun.

Lehtorinrouva Airamo tuli juuri ulos samasta kaupasta ja riensi tervehtimään Heljää ja lapsia.

— Kuulin miesten puhuvan, että olivat vaatineet Korjon talosta hevosen ja olkia, — hän sanoi alakuloisesti. — Olihan yksi miehesi vankitovereista Korjon isäntä? Lienee hänenkin kotiväellänsä raskas oltava.

He kävelivät yhdessä eteenpäin.

— Olin illalla rukoushetken jälkeen Elina Varvikon luona, — jatkoi hän kertomista. — Hän on surusta aivan poissa suunniltaan. Kyllä on niin, että yksin Jumala auttaa kantamaan kuormia.

Anni puhui hiljaa, sillä Auri ja Tarmo kulkivat käsikkäin heidän edellänsä. Heljä katseli häneen kysyvästi.

— Miten on sinun kuormasi laita, ystävä? Muita muistat ja säälit ja lohdutat. Tiedätkö mitään omista pojistasi?

— En varmuudella. — Hän pudisti päätänsä. — Sanotaan, että Jaakko on kaatunut, mutta se voi yhtähyvin olla huhua. Viljosta ja Kalervosta en ole kuullut mitään moneen viikkoon. He ovat annetut isänmaalle ja Jumalalle; sen tiedon täytyy riittää. Heljä, minä olen onnellinen äiti, sillä sain antaa kaikki lapseni.

Liikutetuin mielin Heljä häntä hyvästeli raatihuoneen kulmalla.

— Jaksatko tulla illalla rukouskokoukseen? ‒ kysyi Anni.

— Koetan. Niin, eilen en sitä edes muistanut. Kiitos, se on vahvistava minua.

Pientä Auria pelotti, kun he astuivat sisään raatihuoneen vankilaovesta. Tarmokin painautui lähemmä äitiänsä. Tuollako isä oli, noiden ristikkojen takana? Sehän oli kauheata. Eivät he olleet sitä ymmärtäneet äidin eilisestä kertomuksesta. Isä oli siis vanki, ihan oikeassa putkassa, kuten juopuneet ja pahantekijät! Pikku sydämiä värisytti, ja kyyneleet väkisin pakkasivat esiin. Mutta kumpikaan ei hetkeäkään ajatellut: — Mennään pois! — Ei, ei, tuonne sisälle isän luo täytyi päästä.

Mutta vartija ilmoitti: — Pastori ei ole täällä, hän on töissä.

— Töissäkö? Missä?

— Halonhakkuussa talousrakennuksen pihalla. Sinne ei ole lupa viedä eri ruokia. Hän syö kaartilaisten kanssa.

Heljän sydän ahdistui kuin kovasta puserruksesta.

— Saammehan kuitenkin mennä häntä katsomaan?

— Kysykää siellä vartijoilta.

Heljä hetken katseli koriansa, johon taas oli pappilan parhaat antimet ladottu. Sitte hän kysyi: — Ovatko kaikki vangit siellä halkoja hakkaamassa?

— Ei muut kuin pastori ja yksi nuori mies.

— Saanko viedä nämä ruoat mieheni toisille vankitovereille?

— Antakaa tänne, minä vien.

Hän otti korin, ja Heljä poistui säikähtyneine pienokaisineen. Isännät todellakin saivat sen haltuunsa tervetulleeksi virkistykseksi, mutta ei ennen kuin juusto ja ohukaiset oli tullattu pois.

— Eikö Sutela määrännyt, että herkkuruokia ei saa tuoda? — muistutteli punakaartilainen mielessään, pistellessään ohukaisia poskeensa. ‒ Minä noudatan reklementtiä, ei siihen ole kellään sanottavaa.

Entisen venäläiskasarmin pihalla olevasta halkovajasta Heljä löysi miehensä ja lyseolaisen. Mikko hakkasi reippaasti, jotta pilkkeet pirahtelivat yltympäri. Nuori Syvänti pysähteli, kuivaten hikeä otsaltansa.

Auri ja Tarmo juoksivat huudahtaen isän luo, tarraten häneen kiinni. Vartija portilla ei ollut estänyt, ja täällä vajan suulla Heljäkin unohti kysyä lupaa. He ottivat luonnollisen oikeutensa. Kaksi pitkää pistinmiestä seisoi kyllä vajan sivulla, mutta tulijat tuskin huomasivat heitä. Valinko oli toinen.

— Isä, isä!

— Te rakkaat!

Liikutettuna isä suuteli lapsia ja tervehti Heljää.

— Ei hätää mitään, kultaseni. On terveellistä päästä liikuttamaan jäseniänsä. Ilmakin on näin keväinen ja kaunis.

— Entä ruoka? Me emme saaneet tuoda.

— Olemme syöneet aimo annoksen rasvaista kaalikeittoa. Se maistui hyvältä, eikö niin, Syvänti?

Nuorukainen huokasi: — Nälkä on hyvä höystäjä.

— Tämä hintelä poikanen väsyy, — sanoi Mikko isällisestä. — Lepää välillä, ei kukaan hoputa. Minä teen työtä sinunkin osasi täytteeksi.

Sitte taas hellä suudelma lapsille ja kädenpuristus Heljälle. — Jumala kanssanne, rakkaat. Olkaa reippaalla mielellä. Niin olen minäkin.

— Koska sinä tulet kotiin, isä? — pääsi tuskaisasti Aurin huulilta.

— Sitte kun Jumala niin tahtoo, Päivänkukka. Se, mitä hän tahtoo, on aina parasta.

He kääntyivät lähtemään. Silloin Heljän katse sattui Valinkoon. Miehen ilme oli yhtä epämääräinen kuin naisten eilen hänen kotonansa. Hän tervehti, mutta Heljä ei vaistonnut, oliko hän ystävä vai vihamies.

Raatihuoneen torilla Heljä näki Naimi Bangin, nimismiehen rouvan. Hän tuli vinosti yli toisaalta, samalla kuin Heljä ja lapset toisaalta, niin että tiet olisivat keskellä toria risteytyneet. Mutta Naimi rouva kiirehti ja kaartoi etäämpää, nyökäten hätäisesti päätänsä.

Heljän täytyi kääntyä vielä katsomaan hänen jälkeensä, yllätettynä ja kummastuneena. Mikä Naimin oli? Hänen käytöksestänsä ei voinut olla epäilystä; hän ei tahtonut Heljää tavata. Oliko hän loukkaantunut jostakin? Siihen ei Heljät mitään syytä ymmärtänyt. Eikä hänen olentonsa sitäpaitsi ollutkaan suuttuneen, vaan se ilmaisi selvää säikähdystä.

— Tietääkö Naimi jotakin, jota minä en tiedä? Luuleeko hän, että minä voisin kysyä, ja pelkää vastaamista?

Heljä tuli ajatelleeksi, että nimismies olisi voinut saada salaisia tietoja Ollista. Joku "Sianpään" posti oli kenties tullut. Voi hyvä Jumala, niinköhän olikin laita? Saiko hän nyt huolensa kukkuraksi senkin murheen, että Olli oli kaatunut tai murhattu tai vastustajain vankina? Hän muisti, miltä oli eilen tuntunut sanoma Martti Varvikon kuolemasta. Eipä tosiaan olisi ollut helppo saattaa sitä onnettomalle äidille.

Hänen ennestään kiihdytetty mielikuvituksensa loi räikeänvärisiä kauhunkuvia. Hajamielisesti hän vastaili lapsillensa. Hän teki nopean päätöksen ja poikkesi lähimmän tuttavan luo, jolla oli yhdenikäisiä lapsia. Opettaja Kaarion rouva oli herttainen nainen, hän osotti lämmintä myötätuntoa ja lupasi ilolla pitää lapset leikkimässä omiensa kanssa, niin kauvan kuin he vain viihtyivät. Hyvin hän käsitti, että pienokaiset tarvitsivat vaihtelua ja hiukan päivänpaistetta ulkoakin päin. Kotona isän tyhjä huone joka hetki tuskallisesti muistutti siitä väkivallasta, joka oli tapahtunut.

Heljä kiitti ja lähti. Suoraan nimismies Bangille hän tahtoi kiirehtiä. Oli tapahtunut mitä tahansa, totuus hänen täytyi saada tietää. Epävarmuus oli kaikkein vaikeinta.

Hän sai varmuuden. — Heljä, sinäkö se olet! ‒ Sitte hätäinen kurkistus ulos ikkunasta. — Ei, ei näy punakaartilaisia. Mutta jokainen ämmä ja lapsikin voi vakoilla. Eikö tämä ole aivan hirveätä? Teki niin mieleni jo torilla tiedustaa, mitä pastorille kuuluu, mutta siinähän on juuri raatihuone ja kaikki ikkunat… Kalle voi olla vaarassa, ymmärräthän. Tietysti nimismiehellä on vihollisia…

Heljän sydäntä kylmi. Kyllä, kyllä hän ymmärsi, vaikka hän tunsi itsensä typertyneeksi, ikäänkuin olisi saanut iskun kasvoihinsa.

— Tahdotko, että lähden pihatietä, jos pidät sen varmempana nimismiehen turvallisuudelle? ‒ hän kysyi värähtämättä.

— Niin, mitä itse arvelet? Ehkä se on parempi. Kuule, mutta kerro nyt ensin vähän, koska kerran olet täällä; minä olisin hyvin utelias tietämään, kuinka kaikki on käynyt. Meidän Miina on vanha, ei hän ole vaarallinen. Voin vaikkapa huomauttaa hänelle, ettei saa puhua sinun käynnistäsi… Kallen tähden, näetkö, sillä voitaisiin epäillä…

— Minä poistun heti, niin sinun ei tarvitse varoittaa Miinaa, — sanoi Heljä. Ei hän ollut vielä istuutunutkaan, ja niiltä jalkainsa sijoilta hän lähti — pihatietä Naimi Bangin ja hänen Kallensa turvallisuuden tähden.

— Mitähän Heljällä oikeastaan oli asiaa? ‒ ihmetteli nimismiehen rouva yksikseen, seisoen keskellä salinsa lattiaa. — Pahastuikohan hän, kun ei jäänyt?

Heljä kulki kadulla. Tuntui melkein kuin olisi ollut henkipatto tai spitaalitautinen. Hän houkka, joka heräsi nyt vasta käsittämään asemansa!

Hän muisti Anni Airamoa ja rouva Kaariota. Annia hän ei tietenkään voinut epäillä. Rouva Kaario oli vieraampi, mutta hänenkin käytöksensä oli ollut vilpittömän ystävällinen. Niin, kyllä. Mutta entäpä jos Naimi pohjalta oli oikeassa. Entäpä jos vangitun miehen vaimo todellakin saattoi nuo hyvät ihmiset vaaraan?

Heljä tunsi itsensä sanomattoman orvoksi ja yksinäiseksi. Mieluimmin hän olisi heti poikennut Kaariolle ja noutanut lapset kotiin, mutta hän ei hennonut; ne raukat olivat kai vasta päässeet leikkinsä alkuun. Kotona häntä odottivat vain Lainan epäystävälliset kasvot. Kuinka hän kärsi siitäkin, hän, joka aina ennen oli ollut mitä parhaassa suhteessa palvelijattariinsa! Mutta muutakaan valintaa ei ollut: katu tai kolkoksi muuttunut koti.

Silloin hän muisti rouva Varvikon, joka suri surmattua poikaansa. Siinä talossa hän varmaan olisi tervetullut vieras. Ehkä toinen murheellinen voi toista lohduttaa. Ainakaan ei Elina pelännyt häntä, sillä itse hän oli yhtä "vaarallinen".

Hän astui nyt reippaammin, ja jäykistynyt sydän rupesi sulamaan. Teki mieli itkeä. Hän ikävöi saada kietoa käsivartensa Elina Varvikon kaulaan ja siinä antaa kyyneleittensä vapaasti vuotaa.

Kaikkiin taloihin oli lyhyt matka pikkukaupungissa. Pari kadunkulmaa vain, niin hän oli Varvikon ovella. Hetkistä myöhemmin palvelustyttö saattoi hänet rouvan huoneeseen.

— Elina kulta! — hän huudahti.

Mutta ei tullut mitään käsien kiertymisestä kaulaan, ja kyyneleet jähmettyivät, ennenkuin ne poskille vuotivat.

Rouva Varvikko peräytyi pari askelta. Hän ei ollut murheellinen, vaan vihamielisen näköinen.

— Se oli sinunkin syysi, että hänet murhattiin, — hän huudahti. — Sinun ja Anni Airamon ja teidän kaikkien, jotka kirjeitä ja papereita lähettelitte. Ilman niitä ei kukaan olisi epäillyt Marttia.

Heljä pelästyi. Oliko tämä mahdollista? Ensinkö tutkimus, sitte tuomio? Eikö löytö ollutkaan tapahtunut ruumista ryöstettäessä, kuten hän oli kuvitellut?

— Mistä tiedät sen? — Heljä kysyi kuin hengenhädässä. — Sano, sano, onko lähempiä tietoja?

— Eikö se riitä, että hänet on tapettu ja raadeltu? Sinäkin ulkokullattu, ensin miehesi kanssa vastustit suojeluskuntaa ja estelit veljeäsi ‒ kyllä Kauko ja Martti siitä kertoivat — mutta nyt, kun Olli vasten tahtoasi on mennyt, et sääli toisia onnettomia. Oma suu lähinnä.

— Sinä et tiedä, mitä sanot, Elina. Surusi on liian suuri, — kuiskasi Heljä. Hän tuskin sai puhutuksi. Tuntui kuin toinen olisi kuristanut kurkusta.

— Tiedän, tiedän hyvinkin!

— Jos on niinkuin väität, niin anna anteeksi, ‒ huoahti Heljä, ja nyt kyynelet alkoivat tippua. ‒ En ole ymmärtänyt paremmin. Olen tahtonut noudattaa totuutta ja rakkautta. Olen vilpittömästi koettanut kulkea Jumalan tietä, niinkuin miehenikin, joka nyt siitä syystä istuu vankilassa. Elina Varvikko ei vastannut.

— Elina, Elina, jos se on totta, anna minulle anteeksi, — nyyhki Heljä.

Silloin rouva Varvikko heittäytyi suulleen leposohvalle, riisti hiuksiansa ja huusi: — En anna anteeksi, en kellekään! Minun poikani on murhattu, poikani, oma poikani! Raadeltu ja murhattu!

Hänen epätoivonsa oli hurja ja hillitön. Heljä ei tietänyt, oliko parempi jäädä vai lähteä. Hän pelkäsi Elinan menettävän järkensä. Mutta kenties hänen läsnäolonsa juuri kiihotti noin.

— Jumala meitä armahtakoon, Elina, — hän sanoi hiljaa. — Hyvästi nyt, sinä ehkä mieluummin tahdot olla yksin.

Sohvalta kuului vain voihkinaa ja vaikerrusta.

Kun Heljä saapui kotiin, oli hän kaikesta järkytyksestä niin uupunut, että hänen täytyi heittäytyä vuoteelle. Lainaa hän pyysi hakemaan lapset Kaariolta. Hänen mentyänsä vasta kyynelten sulut pääsivät täysin valloilleen. Heljä itki menehtyäksensä.

— Äiti, eikö Jumala enää auta? — kysyi Auri Päivänkukka välittömästi, oudostuneena äitinsä itkusta. — Äiti, äiti, jättääkö Jumala isän punakaartilaisille?

Heljä tunsi piston sydämessänsä. Hän nousi ja suuteli lasta, joka hänen huomaamattansa oli hiipinyt ovesta sisään. Kyyneleet vielä vuotivat vuolaina, mutta hän pyyhki niitä pois taukoamatta ja yritti hymyillä.

— Kyllä Jumala auttaa. Kiitos, Päivänkukka, että muistutit minua. Oma rakas tyttöni, ja sinä, reipas Tarmo, tule sinäkin tänne! Äidin ei pitäisi itkeä, se on tyhmästi tehty. Jumala auttaa aivan varmaan.

Lapset olivat liikuttavan helliä. Kilvan he koettivat ilahduttaa äitiä. Lainakin oli tavallista palvelevaisempi ja ystävällisempi.

Iltapäivällä Anni Airamo tuli noutamaan Heljää rukouskokoukseen. Hänelle Heljä uskalsi uskoutua. Hän kertoi kaikki aamupäivän kokemukset. Voiko hän tulla edes rukoilemaan toisten kanssa? Ehkä sielläkin oli niitä, jotka pelkäsivät häntä. Ja Anni, Anni — miten hän pani itsensä alttiiksi näin?

Silloin Anni Airamo helähti nauramaan, niin että mielen kevennys aivan tarttui Heljäänkin. Mitä turhia Heljä puhui? Hävetköön Naimi. Pelkuruus tekee ihmisestä narrin. Mitä Martti Varvikon kuolemaan tulee, oli varmaankin Heljän otaksuma oikeampi kuin Elinan. Jos nuorukaisia ensin olisi tutkittu, olisihan silloin papereita löydetty Antti Vaskeltakin ja hän olisi myös saanut tuomionsa. Epäilemättä Martti oli hiihdosta ammuttu, mutta Antti päässyt pakenemaan.

Heljä oli koko lailla tyynempi ja rohkaistuneempi, kun hän Annin kanssa lähti rukouskokoukseen, joka pidettiin kristillisen nuorisoyhdistyksen pienessä vuokrasalissa. Heti suuri rakkaus siellä kuin kietoi hänet syleilyynsä. Kaikki tahtoivat kätellä häntä ja kysyä pastorista. Ja kuoro lauloi kuin vartavasten hänelle:

"Mua muistat, Jeesus, aina, aina, käsiisi piirsit mun —"

Oi kuinka olikaan totta jokainen sana!

"Ei huolta, tuskaa elon tiellä, mi sulle outo ois, ei kyyneltä, jot' et sä tietäis ja pyyhkis pois.

Ja siksi nytkin luokses hiivin mä hiljaa itkien, ja kätes lasket pääni päälle sä siunaten.

Oi, kädet haavoitetut, rakkaat, ne rinnan rauhoittaa, ja sydämeni taistohonsa taas voimaa saa."

Puhe, maallikkomiehen pitämä, oli lyhyt ja lohdullinen. Rukoukset kohosivat hartaina, palavina, monta rukousta myös seurakunnan vangitun paimenen puolesta.

Ennen loppulaulua opettaja Kaario nousi seisomaan.

— Kun Pietari oli vankilassa, kerrotaan seurakunnan rukoilleen hänen puolestansa herkeämättä koko yön. Me olemme kuulleet, että pappimme on pantu pakkotyöhön, eikä hänen edes sallita enää saada ruokaa kotoansa. Ystävät, voimmeko me mennä huolettomina levolle? Ketkä tahtovat yhtyä kanssani jakamaan vartioihin ensi yön ja vuorollansa rukoillen valvomaan?

Monet nousivat seisomaan.

— Kun kokous on päättynyt, sovimme siis asiasta yksityiskohtaisesti.

Heljän sydän oli tulvillansa liikutusta ja kiitollisuutta. Hänen tuskansa pimeys oli hajonnut kuin usvat auringon tieltä. Pelastus ei ollut tullut vielä, mutta hän uskoi sen varmasti tulevan. Näin suurta uskoa ja rakkautta ei Jumala turhaan ollut sydämiin sytyttänyt. Hartaasti kiittäen hän puristi opettaja Kaarion kättä, kiitti toisiakin ja nousi lähtemään. Hän tahtoi koettaa vielä tavata miestänsä vankilassa. Tottahan hän jo oli palannut päivän työstä.

Raatihuoneen ovella hän kysyi Sutelaa. Vastattiin, että hän oli matkustanut yöjunalla Helsinkiin. Silloin Heljä rohkaisi mielensä ja sanoi vartijalle: — Pyydän päästä mieheni luo. Miliisipäällikkö lupasi minulle eilen, että saan käydä häntä tapaamassa.

Heljä pääsi esteettä. Ei tosin ollut kuin muutamia minuutteja aikaa, sillä koppien ovet oli kohta suljettava yöksi. He saivat syleillä toisiansa. Mikko voi vakuuttaa, ettei hän ollut liiaksi väsynyt, ja Heljä kertoi seurakuntalaisten terveiset. Kuullessaan yövartiosta Mikko pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastansa. — Sano heille, että se on liikaa. Ensi yönä he tekevät sen, mutta toiste se ei saa uudistua. Herra panee sen kirjaansa. Hän on kuuleva heitä. Heljä, joka tapauksessa minä tiedän, että vapauttamiseni on vain ajan kysymys. Jumala teitä kaikkia siunatkoon! Lepää yösi rauhassa, sinä tarvitset voimasi.

Heljän olisi tehnyt mieli kysyä hänen salaisuuttansa. Mikä ilmoitus hänelle antoi tuon horjumattoman varmuuden? Mutta se ei ollut mahdollista nyt, hänen täytyi vielä tyytyä odottamaan.

— Sitte kerrot minulle, kun palajat, — hän sanoi, suudellen miestänsä yöhyväisiksi.