XVII

VÄISTYMÄTTÄ

"Levähtäkää vähän" — se kehoitus ja lupaus tuli täydeksi todeksi Mikolle ja Heljälle. Melkein kuukauden aikana Mikon vapauttamisen jälkeen oli pikkukaupungissa verrattain rauhaisaa. Muutamat piirit seurustelivat paljon joutessansa ‒ virastotkaan eivät toimineet, kauppiailla oli tuskin mitään myymistä, kaupunkiin jääneet opettajat pitivät pitkää lupaa, ja nuorilla alkoi taas olla kotikutsuja ja keskinäistä ilonpitoa, kun vakavuus ja jännitys kävi liian kyllästyttäväksi. Ei tapahtunut mitään, ei kuulunut kuolonsanomiakaan, ja ulkomaailmaan nähden elettiin kuin pussissa. Suuri "maanalainen" postikin meni hukkaan, kun punaiset retkillänsä juuri osuivat taloon, johon säkki oli saapunut. Siellä emäntä sattui lämmittämään uunia, paistaakseen leipiä. Hän työnsi hädissään koko säkin tuleen.

Hengelliset kokoukset jatkuivat edelleen, ja niissä käytiin ehtymättömällä harrastuksella. Toisille nuo iltahetket olivat muodostuneet syväksi tarpeeksi, toisille pinnalliseksi tavaksi, jonka noudattaminen kuitenkin säännöllisesti kuului päivän ohjelmaan ja tuotti jonkinlaista hermorauhoitusta yöksi. Elämän suljetussa yksitoikkoisuudessa sellaisetkin tilaisuudet kelpasivat vaihteluksi, varsinkin kun eri henkilöt, maallikotkin, puhuivat, ja kuoro- tai yksinlaulu, toisinaan taas runolausunta tuotti lisää mielenkiintoa. Toimivien ja rukouksiin yhtyvien luku pysyi verrattain pienenä. Se huoletti Mikko Salmea, sillä siinä hän syystä kyllä näki seurakuntansa herätyksen lämpömittarin. Mutta hän jatkoi uskollisesti kylvöänsä ja uurastustansa oman vaimonsa ja seurakunnan kantajoukon, sekä vanhempien että nuorempien, tukemana.

— Isä, kerro lähetyskertomuksia, — pyysivät lapset usein.

— Isä, joko pian pääsemme Kiinaan? — he kyselivät.

Silloin isän silmät näyttivät pohjattoman syviltä ja tutkimattomilta. Heljäkin saattoi semmoisina hetkinä äkkiä kohottaa katseensa häneen, kuin odottaen, mitä hän vastaisi. Tavallisesti hän kysymykseen vastasi näin: — Sen Jumala tietää, — tai: — Se on Jumalan kädessä. ‒ Kertomuksia hän kertoi, mutta, vältti nyt tarkoin kaikkea julmaa ja jännittävää.

Mutta kerran hän odottamatta kysyi: -Muistatteko vielä Pattesonia?

— Muistamme. — Niin jännittävää ja järkyttävää tarinaa lapset eivät olleet unohtaneet.

— Ja kuitenkin toivotte Kiinaan!

— Niin, isä, Kiinaan, — kiirehti Auri sanomaan, — mutta ei Etelämeren saarille.

Silloin isä kertoi Robert Stewartista ja hänen perheestänsä suurena kapinavuotena Kiinassa.

— He viettivät kesää useiden lähetystätien kanssa kauniissa, rauhaisassa huvilassa ylhäällä vuorilla. Oli pikku Herbertin syntymäpäivä, ja siskot Mildred ja Kathleen nousivat varhain aamulla poimimaan kukkia pöydän koristukseksi. Äkkiä he kuulivat melua ja näkivät miesjoukon kiipeävän rinnettä ylös. Ne olivat aseistettuja, julmannäköisiä miehiä. Säikähtyneinä tytöt juoksivat sisälle. Isä ja äiti olivat jo myös huomanneet, että vihollisia oli tulossa — kapinallisia kiinalaisia, jotka tahtoivat pahaa kristityille. Vastarinta ei voinut tulla kysymykseen. Robert Stewart ja hänen vaimonsa kaatuivat ensimmäisistä iskuista, ja lähetyskodin kaikki kiltit tädit surmattiin heidän kanssansa, paitsi yhtä, joka haavoistaan vielä toipui. Pikku Herbert, syntymäpäivälapsi, tavattiin kedolta kuolleena hoitajansa vieressä. Mutta Stewartin uljas pieni Mildred pelasti muut vielä nuoremmat sisaruksensa. Hän piilotti heidät sängyn alle ja asettui itse esille. "Olkaa hiljaa", hän sanoi. "He saavat tappaa minut." Miehet ryntäsivät huoneeseen ja löivät ja haavoittivat tyttöä, mutta toisia lapsia he eivät huomanneet. He syöksyivät raivoisina eteenpäin, pannen rakennukset palamaan. Silloin lapset kiireesti ryömivät esiin sängyn alta, Kathleen otti syliinsä pienimmän ja kaikki pakenivat metsään. Mildredkin jaksoi seurata mukana, ja he pelastuivat.

— Elävätkö he vielä? — tiedusti Tarmo innokkaasti.

— Pienin lapsista kuoli pian. Hän oli vasta kapalovauva, eikä hän kestänyt ilman äidin hoitoa. Mutta Mildred, Kathleen ja heidän nuorempi veljensä elävät, ja sitäpaitsi kolme vanhempaa sisarusta, jotka oli lähetetty kouluun Englantiin.

— Pelkäävätkö he nyt Kiinaa? — kysyi Auri Päivänkukka silmät suurina.

— Viisi heistä on lähetystyössä Kiinassa, -vastasi isä. — He tahtovat antaa elämänsä sen maan hyväksi, jonka tähden heidän isänsä ja äitinsä ja pienet sisaruksensa kuolivat.

Syntyi syvä hiljaisuus. Auri Päivänkukka, joka oli vapissut ja kauhistunut kertomusta Pattesonista, ei nyt itkenyt. Hän kietoi kätensä isän kaulan ympärille, painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja kuiskasi:

— Niin minäkin tekisin.

Isän tumma silmä kostui. Hän suuteli pientä tyttöänsä ja kääntyi Tarmon puoleen:

— Entä sinä?

Poika oli tuikeannäköinen ja pudisti päätänsä:

— En tiedä.

Heljän sydäntä viilsi kipeä tuska. Hän olisi halunnut Mikolta kysyä, miksi hän tällaista oli puhunut lapsille, mutta ei voinut. Hän ajatteli: ‒ Isä valmistaa heitä johonkin kauheaan.

"Levähtäkää vähän." Joko levon aika lähenteli loppuansa? Ei tosin muuta uutta vielä tapahtunut, kuin että määräyksiä kiristettiin. Voikko julisti, ettei saanut liikkua ulkona kello kuuden jälkeen. Siitä piti kai tulla kuolinisku hartauskokouksille, kun ne muuten eivät tauonneet. Mikko otti määräyksen tyynesti vastaan ja asetti kokoukset kello puoli viideksi. Väki tosin jonkun verran väheni, mutta pääasiassa kaikki jatkui entiseen tapaan.

Eräänä päivänä pappilan hiljaiseen elämään tuli virkistävä keskeytys. Maalaisreki laahusti viimeisillä kelinrippeillä pihalle, ja siitä astui esille vanttera eukko ja huiveihin kiedottu tyttönen. Kumpikin kokoili peitteen alta myttyjä ja koreja, tähystellen samalla pappilan ikkunoihin, eikö joku huomaisi ja tulisi auttamaan. Jo tultiinkin.

— Kas, Mari sisar! Ja Aune mukana. Mikä tuuli teidät tänne toi kaikkien pistimien välitse?

Siinä oli iloista pakinaa ja tervehtimistä. Mikon sisar, kellosepän rouva naapurikaupungista, nyykähytteli päätään ja naurahteli hyvätuulisena.

— Kerron, jahka joudutaan. Onhan niitä asioita tämmöisenä aikana.

Eteisessä päästeltiin Aune tyttö, pulska kymmenvuotias, huiveista ja paksuista kaulakääreistä.

— Onko Aunen kaula kipeä?

— Oli, mutta parani jo, — vastasi Mari rouva nauraen.

Heljä kummasteli, mitä hän tarkoitti. Mutta ei siinä ollut selvityksiin aikaa, sillä Mari rupesi puuhaamaan myttyinensä, irroitteli korin nauhoja ja purki esille ihanuuksia toisen toisensa perästä.

— Niin, katsokaas, minä arvelin, että teillä on puutetta. Tässä on hapanlimppuja. Niitä ei nyt säästetä, vaan leikataan heti paksut viipaleet kaikille. Tässä on voita, kolme kiloa. Se on paljo nykyaikaan, vai kuinka? Lampaanjalka. Vasikanpaisti. Pussillinen ryynejä. Pullollinen siirappia. Kas niin, lapset, kantakaa tuonne ruokasalin pöydälle.

Mikko ja Heljä kiittivät yllätettyinä, käsittämättä, kuinka tällainen runsaus tuli heidän osaksensa, ja ihastuneet lapset hyppelivät tädin ympärillä. Laina sai sanan, että punajuurikahvi oli nopeaan laitettava tulelle.

— Punajuurikahvi! Eikö teillä edes kahvia ole? Hyvä kun pistin pienen pussosen mukaan. Auri, vie keittiöön. Ohhoh, olipa hyvä että tulin. Kertokaa nyt tämän kaupungin asioita, sillä välin kuin kahvi kiehuu. Minä levitän voileipiä. Tässä on vehnästä. Sen päälle pannaan siirappia. Pannaanko, Tarmo?

Tietysti piti pantaman! Auri palasi keittiöstä, ja molempien lasten silmät seurasivat hartaina tädin käsien jokaista liikettä. Tällaista juhlahetkeä he eivät pitkiin aikoihin olleet uneksineetkaan. Aune serkku jäi aivan syrjään huomiopiiristä, kunnes ensimmäiset voileivät lihaviipaleineen ja siirappivehnäset oli syöty.

Mikko ja Heljä kertoivat kilpaa kaikkea mitä Mari halusi. Vankeusaika vaati pitkän kuvailunsa. Vasta kahvin jälkeen Mari salli oman vuoronsa tulla.

— Niin, ymmärrättehän, me huolehdimme teistä. Sinähän, Mikko, kirjoitit, että toimeentulon suhteen turvaatte Jumalaan, jaatte leipäpalat keskenänne ja elätte kuin varpuset huomisesta tietämättä. Siitä jo arvasimme, että teiltä on säästöt viety. Mitä? Itse näytitte ja annoitte ottaa? No jopahan! Uskon minäkin Jumalaan, ja ukkoni myös, mutta emme me niin hurskaita ole emmekä tahdokaan olla. Mitä te hulluttelette? Rosvoilta on oikeus piilottaa tavarat, se on totinen tosi. Ette näitäkään tuomisia olisi saaneet, jos minä olisin laskenut punikit kaikkiin komeroihini nuuskimaan. Ei, kyllä meillä kätköjä on, ja niin on Hanna sisarellakin. Millä he muuten tulisivat toimeen, yhdeksänhenkinen joukko? Meillä nyt on vaan tuo yksi tyttö, mutta näkee hänen päältänsäkin, ettei hän nälkää ole kärsinyt.

— Näkee kyllä, — huoahti Heljä, verraten katseillansa Aunea ja omia lapsiansa.

— Omantunnon rauha on parempi kuin parhaat herkut, — sanoi Mikko.

— Syötpä kuitenkin mielelläsi näitä herkkuja, — nauroi Mari.

Silloin Mikko työnsi hänelle takaisin valmiiksi levitetyn voileivän.

— Ei, Mari, siitä hetkestä, jona puhut tuolla tavalla, minä en koske niihin.

Nyt tuli sisaren todella paha mieli.

— Olet sinä Mikko erinomainen! Minä tulen tänne sinun tähtesi henkeni kaupoilla — niin juuri, henkeni kaupoilla, rakkaudesta teihin — ja sen sinä aiot tehdä tyhjäksi pienen leikinlaskun takia. Sellainen sinä olet kuin lapsenakin; Sakari ja Pekka veljet sanoivat sinusta toden sanan: ykstotinen kuin sepän lato saaressa!

Mikko ei voinut olla hymyilemättä. Lapsuusajan muistot palasivat ilmielävinä.

— Olkoon menneeksi, Mari, minä syön. —

Hän otti äsken hylkäämänsä voileivän ja taputti sisaren kättä. — Panen arvoa rakkaudellesi, vaikka periaatteeni ovat jyrkemmät kuin sinun.

— Se tässä vielä olisi tarvittu, että Heljältä ja lapsiparoilta olisit ruoan kieltänyt, — mutisi Mari, töin tuskin vielä leppyneenä.

— En puhunut heistä, vaan itsestäni, — sanoi Mikko.

Sitte syötiin, kunnes ei enää jaksettu. Laina keittiössä sai yhtä runsaan osansa. Aune tyttö, vaikka ei ollutkaan nälkämuruilla ravittu, piti hänkin hyvin puolensa.

— Kylläpä sulavat vähiin tuomiseni, — päivitteli Mari. — En saanut enempää kulkemaan. Suuri säkkini vei tilan, se siinä oli. Emmekä mekään ylettömiä omista, on se niinkin.

— Mikä suuri säkki? — utelivat lapset.

— Niin, kerro matkastasi, — pyysi Heljäkin. — Te olitte hengenvaarassa? Eihän nyt vaan koidu sinulle pahoja jälkiseurauksia? Kunpa et joutuisi kärsimään siitäkin, että meitä autoit. Katso, me olemme täällä vaarallisia ihmisiä…

— Joutavia, — keskeytti Mari. — Kyllä minä kerron, kunhan en taas loukkaisi teidän herkkiä omiatuntojanne. Mutta eihän se teidän synniksenne tule, mitä minä olen tehnyt, ja niin paatunut olen, että en edes kadukaan.

Heljä vilkaisi lapsiin, jotka jännittyneinä odottivat tädin kertomusta. Taisi olla myöhäistä viedä heitä pois. Hän yritti kumminkin: — Auri ja Tarmo, menkää näyttämään leikkikalujanne Aunelle!

— Osaako Aune kertoa samaa kuin tätikin? — tiedusti Tarmo heti kekseliäästi.

— Osaan! — ilmoitti Aune. — Mennään vaan, kyllä minä kerron kaikki!

Niin he juoksivat makuuhuoneeseen, ja Heljä ymmärsi joutuneensa ojasta allikkoon.

Mutta Mari juoksi Aunen perässä, kuiskutteli hänen korvaansa ja palasi sitte ruokasaliin. Siellä hän alkoi kertoa pitkää tarinaa Mikon syntymäkaupungin elämästä ja kärsimyksistä punaisen hallituksen aikana. Mikon sukulaisilla ei kumminkaan ollut pahempaa hätää, kun ei ollut sotaikäisiä poikia. Hannan mies, räätäli, teki pakosta työtä punaisten verstaassa; sillä tavalla hän oli turvattu ja sai joukollensa elatuksen. Meriltä ei kuulunut mitään — siellä ne yhä purjehtivat jossakin kaukana, sekä Pekka että Sakari. Pekan vaimo elätti ompelemisella itseänsä ja poikaansa. Marin mies, kelloseppä, oli samanlainen hauska ja hyvätuulinen ihminen kuin Mari itsekin — laski leikkiä punikkien kanssa, korjasi heidän kellojansa ja tuli tavallisen hyvin toimeen. Mutta äskettäin oli odottamatta vangittu yksi ja toinen rauhallinen kaupunkilainen, ja vastikään joku tiedusteli kellosepältä, eikö sietäisi lyödä liike lukkoon ja liittyä punakaartiin. Silloin he yhdessä miettivät pakojuonen. Miehille ei annettu lupalippuja ulos kaupungista, mutta naiset saivat. Mari kävi hakemassa itselleen ja Aunelle, käydäkseen likimmän pitäjän kansakoululla.

— Opettajan rouva on lapsivuoteessa — niin minä heille selitin, ja totta se onkin. Minäkin vähän ymmärrän niitä asioita, olenhan minä monia auttanut, ja lupasin mennä sairasta katsomaan. Sanoin, että vien mukavamman patjan hänelle, kun kuuluu olevan pelkkä olkinen alusta. Sen minä tietysti valehtelin — mutta siitä tahdoin paperin, että oli lupa viedä — "ettei kukaan matkalla ota sitä takavarikkoon", niin minä sanoin. Sillä aikaa kuin ukkoni toimitti hevosen ja reen, minä kävin tullissa katsomassa, kuka siellä seisoi vahtina. En tuntenut, mutta rupesin juttusille ja selitin kaikki samat kuin esikunnassakin. Patjaa lähden viemään sairaalle — kas tässä lapussa on siihen lupa — mutta nähkääs, veisin vähän ruokaa myös, jos sallitaan. Puhuin koreasti, lupasin ohimennessä vahdillekin pistää kauniin leivän kouraan — ja niin luisti kuin siima veteen. Mutta se patja, se olikin minun ukkoni patjakangassäkissä rekipeitteen alla. Vahti ei edes vaatinut nähdäkseen, otti vastaan lämpimän leipänsä ja laski meidät läpi, Aunen ja minun kaikkine tavaroinemme. Näön vuoksi poikkesin koululle, että tietävät siellä kertoa samalla tavalla kuin minäkin, jos tiedusteltaisiin — ja ukon vein varmaan talteen tuttuun metsätorppaan. Sitte lähdin tänne ajamaan. Jos sinä, Mikko, tahdot säkkiin, niin sama patjakangas on reessä vieläkin. Tottahan tunnet lymypaikkoja?

Mikko ja Heljä kuuntelivat kuin ihmeellistä seikkailusatua. Viimeinen kysymys jäi vastaamatta. Sen sijaan Heljä kysyi Marilta: — Entä miten pääsit tänne, niin ettei siltavahti ottanut ruokatavaroita pois?

— Aune sairastui kurkkumätään aina vartiopaikkojen kohdalla. Näittehän, kuinka hänen kaulansa oli kääreissä. Sanoin pistinmiehille, että vien lasta kurkkumätäsairaalaan. Voitte uskoa, että miehet eivät meitä tutkimuksilla viivyttäneet. Täytyy kai vielä tänään käydä jonkun lääkärin luona, joka tietysti todistaa, ettei ole kurkkumätää… Siinä selvitys, miksi olemme pappilassa emmekä sairaalassa.

Mitä nyt sanoa kaikesta tästä? Mikko ja Heljä olivat aivan tyrmistyksissään. Pitkän hiljaisuuden perästä Mikko vihdoin lausui: — Mari sisar, toivoisin että et ensinkään olisi tullut tänne. ‒ Ja Heljä jatkoi vaatimattomalla kysymyksellä: ‒ Eikö valhe ole aina syntiä? — Itse hän siihen vastasi: — Minusta on.

— Sen synnin kyllä Jumala minulle anteeksi antaa, — virkkoi Mari hiukan kirpeästi, nousten paikaltaan. — Nyt menenkin suoraan lääkärille Aunen kanssa. Jos ette sitte tahdo suoda meille yösijaa kattonne alla, voimme lähteä vaikkapa saman tien.

— Ei, ei! — Heljä hätääntyi. — Tietysti te jäätte. — Ja Mikkokin vakuutti, että hän vakavilla sanoillansa ei tarkoittanut karkoittaa sisartansa pois.

Tavalliseen aikaan Mikko ja Heljä menivät hartaushetkeen, mutta Mari rouva piti parhaana olla näyttäytymättä heidän seurassaan. Sen sijaan hän jutteli Lainan kanssa. Hän oli Heljältä ottanut selvän siitä, että tyttö oli punikin morsian ja siis epäluotettava, vaikkakin nyttemmin varsin kiltti. Kuinka tahansa — täytyi ottaa varteen kaikki varokeinot Mikko veljen tähden. Siispä hän lavealta selitti Lainalle matkansa tarkoituksen. Oli tullut tuomaan lasta sairaalaan -sinne hän oli ajanut jo ennen saapumistaan pappilaan — mutta lääkäri vakuutti, ettei ollut mitään vaarallista. Kaikki eväät sai nyt jättää veljelle tuomisiksi, ja kotiin oli lupa palata milloin vain. Lääkäriltä oli todistus — kas tässä, tällainen ‒ sillä hän aikoi lähteä hakemaan lupalippua esikunnasta.

— Mistä rouva on kotoisin? — kysyi Laina. Mari rouva mainitsi kaupungin nimen.

— Eikö siellä ole sairaalaa ja lääkäreitä?

— On, tietysti, mutta me olimme matkalla, ‒ hän veti taskustaan sen lupalipun, joka oikeutti viemään patjan lapsivuoteessa makaavalle opettajanrouvalle, — ja siitä paikasta oli tänne lyhempi tulla. Näinhän sitte veljenikin ja hänen perheensä samalla kertaa.

Hän pakisi pajatteli niin ystävällisesti ja totuudenmukaisesti, että Laina oli varsin ihastunut pastorin sisareen ja vakuutettu kaikista hänen puheistansa. Sitte Mari rouva meni lasten luo ja kääri taas paremmaksi vakuudeksi nenäliinan Aunen kaulaan. — Ole olevinasi vielä vähän sairas, — hän kuiskasi tytölle. — Ei muulloin, silloin vain kun palvelustyttö näkee.

Sitte hän otti Aunen mukaansa esikuntaan lupalipun saantia varten. Hyvin onnistui. Paluumatkalla hän päätti, että heti seuraavana aamuna oli paras lähteä. Valheen kengissä kulkeminen ei ollut mukavaa hänelle itsellensäkään. Eikä ollut yhtään hauska taas kohdata Mikkoa ja Heljää.

Ennen heidän palaamistansa hän vielä ennätti Lainan nähden ottaa nenäliinan Aunen kaulasta. ‒ Ehkä tämä vaivaa sinua, koetetaan olla ilman. Auri ja Tarmo katselivat Aunea ja tätiä hyvin ihmeissään. — Onko Aune kipeä? — tutkisteli Auri. — Kyllä hän jo paranee, — vastasi täti. Aune ei puhunut mitään. Äiti oli hänelle neuvonut, että pienten serkkujenkin suhteen piti olla varovainen. Pikkulapset eivät ymmärrä asioita, mutta Aune on iso, viisas tyttö, joka ymmärtää.

Ilta kului rauhallisesti. Ei puhuttu enää sanaakaan tädin ja Aunen matkasta eikä mistään "vaarallisista" kysymyksistä. Täti hyppyytti lapsia ja kertoi heille satuja ketusta ja karhusta. Heljä lauloi harmoonin säestyksellä, ja Mikko piti iltarukouksen. Se rukous oli hyvin vakava. Hän luki psalmin, jossa puhutaan Jumalan kaikkinäkevästä silmästä ja rukoillaan häntä sydämen syvyyksiä tutkimaan.

"Jos minä pahalla tiellä lienen, niin saata minut ijankaikkiselle tielle!"

Aamulla Mari tahtoi puhua veljensä kanssa kahdenkesken.

— Mikko, — hän sanoi. — Sinun täytyy paeta kaupungista. Olen aivan varma siitä, että sinä olet vaarassa. Vielä kerran he sinut vangitsevat, ja silloin et pääse irti yhtä helpolla.

— En milloinkaan ole pakeneva paikaltani, ‒ hän vastasi.

Mari hätääntyi, alkaen pyydellä yhä kiihkeämmin.

— Eihän sinun tarvitse minun patjanpäälliseeni kömpiä, siitä minä vain leikkiä laskin. Lähdet sairaan luo ulos kaupungista varman ajajan kanssa. Jäät sille tielle.

— Ei, Mari, nuo ovat lihan keinoja. Tänne jään väistymättä.

— Silloin he tappavat sinut. Pitkin Suomea ihmisiä on tapettu. Me olemme salateitä saaneet lehtiä ja kirjeitä valkoisten puolelta. Te täällä ette näy tietävän puolta sen vertaa kuin me.

— Jos he tappavat, olen valmis. Elämässä ja kuolemassa olen Herrani oma.

Mari katsoi häntä pitkään. Kuinka olikaan "pikkuveli" kasvanut suureksi! Teki mieli kiistää, teki mieli väittää häntä hulluksi. Ei voinut.

Lopulta Mari purskahti itkemään.

— Olet oikeassa, Mikko. Minun ei olisi pitänyt tulla tänne. Nyt en saa enää ainoatakaan rauhan hetkeä.

— Minunko tähteni? — kysyi Mikko.

— Sinun tähtesi juuri. Eivät ne vähät voit ja leivät maksaneet vaaran ja valheitten hintaa, kun sinä kumminkin annat itsesi tapettavaksi.

— Eivät maksaisi sittekään, sisko kulta, vaikka minä niitten tähden pelastuisin. "Mitä auttaisi ihmistä, jos hän koko maailman voittaisi ja saisi vahingon sielullensa?"

Mari vaikeni. Puolta tuntia myöhemmin hän istui reessä Aunen kanssa, silmät punaisina, jäähyväisiä viittoen.

— Nyt en pane enää käärettä Aunen kaulaan, kävi miten kävi, — hän päätteli. Mutta sitte hän muisti todistustansa, lupalippuansa ja palaamistansa kotikaupunkiin. Koti oli tyhjä, puoti suljettu, kelloseppä poissa. Vaimolta tiukataan, missä mies on. "Mihin lienee lähtenyt poissaollessamme, en minä tiedä. Pakoon kai, on pelännyt joutuvansa sotaväkeen. Minulle hän ei ole jättänyt kirjelippuakaan." — Niin, niin minä sanon. Ei sekään ole muuta kuin valhetta. Joka leikkiin on ruvennut, sen täytyy leikkiä loppuun. Minä en ole valmis kuolemaan, eikä ukkoni myöskään.

Mutta hän oli oikein sanonut, että rauha oli poissa. Ei naurattanut, ei huvittanut, ei ollut mieli reipas eikä rohkea. Tuollekin Aune lapselle oli täytynyt opettaa valehtelemista. Se kuului sotaan, niinhän jokainen teki.

Ei jokainen… Sen tämä matka oli hänelle todentanut.

Ja hän näki taukoamatta edessään Mikon ja Heljän ja kaksi viatonta lasta, jotka jäivät sinne vaarojen kaupunkiin elämään edelleenkin niinkuin varpuset oksalla. Tottapa Jumala piti omistansa huolen.