XVI

ETEENPÄIN

Viuh—viu-uuh! Kuulat lentelevät. Ta-ta-ta-ta-ta — kuularuisku ratisee. Viuh — viu-uuh! Ilma on täynnä suhinaa ja räiskettä.

Äsken on komppanianpäällikkö kaatunut. Nuori Olli Lehto on saanut määräyksen astua hänen tilallensa. Hän onnahtaa hiukan. Jalka, joka jo sodan ensi taisteluissa pahasti haavoittui, on nyt täysin käyttökelpoinen; mutta liian aikainen rasitus ja hoidon keskeytyminen on jättävä jälkensä hänen elinijäksensä. Ontuva mies hänestä tulee, mutta hän ei siitä välitä. Monihan on uhrannut sydänverensä. Tämä hänen vammansa toki on vähintä, mitä nuorukainen voi maansa tähden kärsiä. Jos enemmän vaaditaan, on hän siihen altis millä hetkellä tahansa.

Viuh—viuh—viu-uuh!

Likeltäpä hipaisi kuula. Ihan korvan ohi se suhahti.

— Eteenpäin! — hän huutaa miehillensä.

He etenevät ketjussa, juoksevat, paneutuvat pitkälleen, ampuvat ja juoksevat taas. Tuonne talon luo on päästävä syöksyhyökkäyksellä.

Tuli yhtyy. Olli näkee kahden miehistänsä kaatuvan. Leveä pellon oja, kevätvettä tulvillaan, on edessä.

— Ojaan! — hän komentaa empimättä.

Siellä he ovat vedessä hartioita myöten. Sillävälin heidän kuularuiskunsa sivustalta yltyvät rätittämään. Jo joutuu tykkikin, joka on tuotu maanteitse. Jumalan kiitos, siinä tuli pelastus. Yksi ainoa kumea jysähdys vain, ei tarvita muuta. Talossa ampuminen vaikenee.

— Ylös, eteenpäin! — huutaa Olli, vielä ojassa seisoen. Ensimmäisenä hän itse syöksähtää esiin. Vesi on hyytävän kylmää, mutta hän ei ole sitä tuntenut. Nytkään hän ei tunne vilua. Tuli, joka palaa hänen sisimmässänsä, lämmittää, hehkuttaa.

Miehet ihailevat häntä. He seuraavat nurkumatta, hänen rohkeutensa rohkaisemina, hänen intonsa innoittamina.

Sanitäärit ovat kantaneet kaatuneet pois. Keitä he olivat? Olli tahtoisi kuulustella, tahtoisi sanoa osaaottavan sanan tai ehkä viimeiset jäähyväiset kunnon sotaveikoille. Ei voi, ei ole aikaa. Eteenpäin! Siinä rynnätessään hän muistaa Antti Vaskea, jonka täytyi jättää kaatunut toverinsa vihollisten saaliiksi. Nämä jäivät ystävien hoivaan. Suuri asia ensin, isänmaa yli kaiken. Jos oma sydän vuotaa verta, vuotakoon, ja jos kärsii toinenkin, olkoon se elävä uhri isänmaan alttarille.

Vaikka ammunta talosta on tauonnut, lähestytään varovasti, petosta uumoen. Se on kuitenkin turhaa. Talo, rei'ille ammuttuine seinineen, on autio kuin hauta. Omistajat ovat nähtävästi jo ennen paenneet pois, ja peltolakeudella näkyy äskeisten puolustajien kiireisesti etääntyvä ketju.

— Ei tuon useampia! — huudahtaa nuori päällikkö. — Pojat, niitä emme päästä käsistämme! Kaatuneitten veren me velomme heiltä. Hei, eteenpäin rientomarssissa! Konekiväärimiehet, laittakaa konit liikkeelle! Te ajatte maantietä pitkin ja kierrätte heidät.

Ei ainoakaan napise, ettei jäädä ruokailemaan tai tehdä tulta ja kuivata äsken kastuneita vaatteita. Kun komento kuuluu eteenpäin, sitä totellaan kuin yksi mies.

— Viimeiseen mieheen me heidät kaadamme! — huudahtaa päällikkö painaltaessaan lakeudelle.

— Viimeiseen mieheen! — kertaa kaiku riveistä. Nyt jo tiedetään äsken kaatuneitten toverien nimet. Toinen on kuollut, toinen henkitoreissaan. He olivat reippaita, suosittuja poikia. Muun velvoituksen lisäksi velvoittaa näidenkin muisto.

He ajavat takaa kuin metsämiehet otuksia. Tarkasti tähdätyt laukaukset tapaavat. Pakenijat pysähtyvät, ampuen hekin. — Hyvä, — ajattelee Olli, ‒ sitä pikemmin ja varmemmin konekiväärit soittavat heille selkään. — Vuoroon pakoa ja pysähtymistä. — Nyt! Ta-ta-ta-ta… Säikähdys valtaa perääntyvän ketjun, aseet heitetään, kädet nostetaan ylös.

Olli on huutamaisillaan miehillensä: — Emme ota vankeja! — Jokainen tietää, mitä se merkitsee.

Silloin hän kuulee kuiskauksen: "Olli, rakasta vihollistakin! Hän on meidän veljemme, saman Isän lapsi." Saako sodassa olla herkkä ja hellä? Saako kuunnella, mitä sisar on puhunut sydämeen? Itse hän oli juuri äsken vakuuttanut: "Viimeiseen mieheen me kaadamme heidät!"

Marssitaan luo, vangitaan miehet ja pidetään kuulustelu. Muuan kersantti, Ollin ystävä, jouduttaa häntä: — Komenna ne riveihin ja suorita toimitus pian!

Mutta Olli seisoo vaiti. Taistelu käy nyt hänen omassa rinnassansa.

Sitte hän kääntyy odottavien soturiensa puoleen. — Miehet, toverit! — hän lausuu. — Kiitän teitä kunnosta ja reippaudesta. Olette hyvin tehneet tehtävänne. Me lupasimme kaataa nämä viimeiseen mieheen asti, ja me ammuimme niin monta kuin oli tarvis ja niin kauvan kunnes päämäärämme oli saavutettu. Kootkaa kentältä kuolleet ja haudatkaa ne ja toimittakaa haavoittuneet hoitoon. Nämä vangit palautetaan taloon, josta tulimme. Saakoot ruoka-annoksensa ja jääkööt vartioituina sinne toistaiseksi. Aseettomien miesten ruumiitten yli emme kulje eteenpäin.

Sotilaat vaikenivat kunnioittavasti. Olli Lehto on ennen ollut pikemmin kova kuin hempeätunteinen; mutta he tuntevat hänet horjumattoman oikeamieliseksi ja tottelevat, toiset kasvaneella ihailulla ja mielihyvällä, toiset kylläkin pettyneinä, ikäänkuin voitto olisi jäänyt keskeneräiseksi ja sen tulos väkisin riistetty heiltä.

Vangit vaikenevat myös, tuskin uskoen mitä kuulevat.

Olli on sinä iltana hiljaisempi kuin muulloin. Ateria on nautittu, tulen ääressä on lämmin ja hyvä levätä. Talon tuvat ovat suuret, kaksi vastakkain, eteinen välillä. Vangit vartijoineen ovat väentuvassa. Voittajien olisi tilavampi ja mukavampi nukkua, ellei noita tuolla olisi, eikä ravintoaineitakaan ole ylellisesti varattuna. Se tulee Ollin mieleen, mutta hän ei kadu tekoansa. Hän majailee muutamien muiden kanssa eteisen takana olevassa kamarissa, molempien tupien välillä. Isäntäväen tuvassa sotapojat ovat iloisesti viettäneet iltaa, remunneet ja laulaneet Rannanjärvestä ja ukko Mannerheimista ja heilistä, joka jäi kotiin. Vähitellen he ovat väsyneet ja torkahtaneet toinen toisensa jälkeen. Eräällä nuorella sotilaalla on viulu. Se tapailee sävelmää, hapuilee ja helähtää soimaan tuttua virttä:

"Rakkaus, joka jumaluutes kuvaksi mun tänne loit…"

Tunsiko poika sanat? Kentiesi, kentiesi ei. Hän on haaveileva, ihanteellinen, hento koululainen, joka varmaankin illan hiljetessä muistaa äitiänsä ja kotiansa, ehkä kodin iltarukoustakin ja lauluja, joita silloin on laulettu. Tahi tuo vain oma tunnelma hartaat sävelet hänen mieleensä jostakin kaukaa muistojen kätköistä, ilman määrättyä aihetta ja tarkoitusta.

Olli varjostaa silmiänsä kädellään. Sillä hetkellä hänen ajatuksensa ei kulje kotiin Korpimäkeen, kuten usein iltasilla muulloin, vaan pieneen pappilaan, jossa totinen, tumma mies, vieno, vaalea nainen ja kaksi suloista lasta kokoontuvat iltahartauteen. Hän on varma siitä, että he rukoilevat hänen puolestansa.

— Heljä, — kuiskaa hänen sydämensä, ‒ oletko tänä iltana tyytyväinen minuun?

Tulee suloinen ja hyvä olla. Ei, hän ei kadu, ajattelivat toverit mitä tahansa. Turunen, kersantti, joka tuossa lattialla nukkuu suu auki, soitosta heräämättä, on ainoa, joka on sanonut jotakin. — Olli, mikä sinuun meni? Meillä on syöjiä tarpeeksi, emme tarvitse syöpäläisiä. Rupeatko sinä nahjustamaan, vai oletko olevinasi? — Seurasin omantuntoni ääntä, — hän vain on vastannut.

Hän koettaa ajatella Heljän tapaan, että nämähän ovat hairahtuneita Suomen poikia, oman isänmaan lapsia. Ei ryssiä! Niitä hän ei jaksaisi armahtaa. Eikä olisi tarviskaan. Heljä kyllä senkin voisi tehdä, mutta hän ei kelpaisikaan sotaan.

Siinä muistellessaan Heljää ja hänen lapsukaisiansa Olli samalla tuntee taas innostuksensa kohoavan. Hänen mielialansa on toisenlainen kuin päivällä, mutta tunne on puhdas ja palava. On kiire, kiire pelastamaan rakkaita, jos he vielä ovat pelastettavissa. Tottahan he ovat! Juurihan hän on ihmeellisen selvästi hengessään kokenut heidän läsnäoloansa.

Riennossa eteenpäin, niin pian kuin aamu valkenee! Omien rakkaitten tähden, tuhansien kotien tähden! Isänmaa, ylhäinen aate, tulee sanomattoman likeiseksi, kun ajattelee, että juuri nuo tuhannet pienet kodit sen ytimen muodostavat.

Virsi tuvassa hiljenee viimeiseen kertosäkeeseen:

"Rakkaus, mä itseni sulle annan ijäksi!"

Mutta Ollin viimeiset mietelmät ennen nukkumista eivät olekaan herkkiä ja hurskaita. Heljästä hänen ajatuksensa siirtyy Mikkoon ja pysähtyy siihen tällä kertaa arvostelevana ja terävänä.

— Heljälle sopii rauhan enkelin virka. Mutta Mikko, miehinen mies! Arkaili omaa nahkaansa ja peitti sen jumalisiin lauseisiin. Ei hän ole mieltään muuttanut; Heljän kirjeestäkin näkyy, että he pelkäävät yhdessä. Täällä tanterella opitaan, ettei mikään sovittelu kelpaa. Armo voi joskus käydä oikeudesta, niinkuin tänään, mutta rauha ei synny väittelemisellä ja koreilla puheilla. Päämäärä on selvä ja keinot myös. Mikko joutaisi kuuntelemaan, kun meidän sotapappimme saarnaa!

— Ottaa hän kumminkin ilolla pelastuksen vastaan, kun me valloitamme kaupungin, vaikka siinä rytäkässä tapetaankin monta, — hän lopuksi tuumii kylkeänsä kääntäen.

Yöllä kersantti Turunen herää siihen, että Olli unessa täyteen ääneen komentaa: — Eteenpäin!