IX

Oli lauhkea, kaunis lokakuu, pimeitten öitten ja säihkyvien kalevantulien aika. Silloin tällöin jokin tuulinen päivä, mutta tavallisista syysmyrskyistä ei voitu puhuakaan sinä vuonna. Laatokka lepäsi tyynenä ja peilikirkkaana. Rehevä oras kasvoi pitkillä saroilla tummanvihreänä ja Tyrnin talon syyskyntö kävi kuin leikkien.

Gregor kulki aurankurjessa, hevoset höyrysivät, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. "Vakoon, vakoon!" hän huusi Raisulle, joka vikuroi eikä tahtonut pysyä alallaan vanhan Ruunan toverina. Isännän syvä ääni oli kova ja säälimätön. Hän katseli pehmeätä vakoa, jota tallasi, ruskeata, anteliasta maata, josta kerran oli nouseva sankka vilja, ja hän nauroi katkerasti. Revin ja raastan, hän ajatteli, revin ja raastan, mutta mitä syvemmälle terä vajoaa, sitä enemmän annat meille rikkaudestasi, sinä ylenpalttinen maa! Toisin on minun käynyt! Kun kärsimykset painautuvat liian syvälle, silloin läpitunkematon, kylmä pohja tulee näkyviin. Sen hedelmättömyys on peloittava. Kuollut rakkaus on sama kuin viha! —

"Vakoon, vakoon!" hän huuteli kuin mielipuoli ja hän tunsi sielussaan nousevan samanlaisen raivon kuin kerran lapsena, kun kylän suuret pojat pilkkasivat häntä kalmiston portilla. — Gregor kirosi ääneen. Hän ajatteli kiduttavaa äänettömyyttä, joka oli hiipinyt heidän kotiinsa kohtalokkaan juhlaillan jälkeen. Hilkka-emäntä toimitti kaikki askareensa kuin ennen, avainkimpun hiljainen kilinä hänen liikkuessansa oli sama, mutta Gregorin korvissa se on muuttunut syytökseksi ja ilkkuvaksi nauruksi.

"Gregor, Jelisavetan äpärä!" se toisti, "tulet isääsi, isääsi, isääsi!" Ja Hilkan kylmä, kirkas katse puhui samaa kieltä. Suuri suru muuttui syyttömän miehen sydämessä uhmaksi.

"En puhu", hän päätti. "En puolustaudu!" Manjan kasvot olivat kalpeat ja laihat, silmissä paloi outo hehku, mutta hän oli nöyrä ja alistuvainen kaikille. Punaiset nauhat olivat hävinneet hänen palmikoistaan. Raskaimmat työt hän otti tehtäväkseen, ruokaan hän tuskin kajosi, kunnes viimein vanha Matliena virkkoi:

"Jatkahan vain tätä menoa, niin kuolema kyllä sinut vapauttaa." Manja katsoi rukoilevasti vanhusta, joka kääntyi pois pyyhkien silmäkulmiaan esiliinaansa.

Hilkka-emäntä vain ei osoittanut säälin häivääkään.

Syysteurastus oli alkanut. Vanha emälammas joutui ensimmäiseksi, se oli ollut Manjan lemmikki, ja kun tyttö näki, mitä oli tulossa, pakeni hän huoneeseensa ja sulki oven, toivoen saavansa pysyä poissa ja rauhassa. Mutta niin ei käynyt. Emännän ääni kajahti yli pihan.

"Manja! Tule ottamaan vastaan veri! Pian!"

Maa tuntui huojuvan, mutta hän totteli. Voihkaisten hän otti käteensä vispilän ja yritti parhaansa, mutta voimat pettivät. Kun veri vaahtona virtasi astiaan, Manja kaatui tiedotonna nurmikolle.

Hän heräsi siihen, että Hilkka kovakouraisesti ravisti häntä olkapäistä. Sinä hetkenä hän vihasi emäntäänsä.

Gregorin ääni kuului:

"Älä, Hilkka! Sinä saatat tytön onnettomuuteen!" Hilkka naurahti.

"Minäkö? Luulin, että se työ jo oli tehty." Hiljaisuus oli pitkä kuin iäisyys. Isäntä poistui suoraselkäisenä, mutta Manjan katse seurasi häntä hätääntyneenä. —

Gregor asteli jälleen sarkaa ylös, sarkaa alas, kunnes Tyrnin iltasoitto kajahti hänen korviinsa. Uupuneet hevoset hirnahtivat iloisesti ja työ taukosi. Konemaisesti hän vapautti eläimet valjaista ja päästi ne hakaan, jossa ne pian piehtaroivat kosteassa ruohikossa.

Omituinen levottomuus oli ahdistanut häntä koko iltapäivän Manjaa ajatellessa. Tytön orpous oli hirvittävä, mutta Gregor ei voinut häntä auttaa. Hänen oma surunsa riisti häneltä kaikki mahdollisuudet.

Kaukaa, rannalta päin kilisivät karjan kellot, Gregor kääntyi kapealle polulle kulkien kuin pakosta ääntä kohti. Sama asia askarrutti taukoamatta hänen ajatuksiaan, se ei antanut hänelle hetkeksikään rauhaa. Jospa vanha äiti ottaisi Manjan luokseen! Olihan Jelisavetan tupa kylliksi suuri kahdelle, sen hän tiesi. — Mutta jos Manjan on käynyt huonosti ja hän pakenee Gregorin äidin turviin, silloinhan hänen, Tyrnin isännän, rikollisuus tulee vielä uskottavammaksi kuin nyt! Ei, Jelisavetan luo tyttö ei voi mennä! Jumala häntä armahtakoon! — Hän oli kuulevinaan Manjan äänen.

Hiljainen tuuli puhalsi mereltä päin, karja seisoi märehtien rannalla, mutta kaitsijaa ei näkynyt missään. Kellokas nuolaisi Gregorin kättä, johon jäi valkoista kuolaa, mutta isäntä ei vastannut ystävyydenosoitukseen, vaan työnsi elukan luotaan.

Samassa hän huomasi, että Askon pieni vene oli poissa. Hän tuijotti ulappaa kuin uneksiva. Vene kellui selällä, Manja siellä souteli, mutta minne?

Viimein hän ymmärsi, työnsi oman veneensä vesille ja souti, souti kuin henkensä edestä.

"Herra Jumala, tämä ei saa tapahtua, ei saa tapahtua! Me olemme syypäät hänen kuolemaansa."

Nähtyänsä Gregorin Manja heitti aironsa ja jäi liikkumattomana istumaan. Käsitys ajasta ja ihmisistä sammui, hän ei tiennyt muuta, kuin että tumma, aaltoileva ulappa oli suova hänelle lepoa ja rauhaa — hän karahti pystyyn, nosti kätensä taivasta kohti ja syöksyi mereen.

Kun hän viimeisen kerran nousi pinnalle, tarttui voimakas käsi hänen vaatteisiinsa ja Gregor nosti hänet veneeseen.

Manja toipui. Hän toimitteli jälleen talon töitä, mutta ei koskaan enää kulkenut avopäin. Valkoinen liina oli vedettynä otsan yli varjostamaan silmiäkin, jotka olivat väsyneet ja itkettyneet.

Huhut alkoivat kierrellä kylässä ja ihmettely oli suunnaton. Eniten puhuttiin Hilkka-emännän jalomielisyydestä, joka pakotti hänet suosimaan sellaista naista, vieläpä omassa kodissa. Ja kun tyrniläiset pyhäisin saapuvat kirkkoon, katselivat naiset kunnioittavasti Hilkkaa, mutta miesten puolella isketään silmää ja Gregorin lähin penkkinaapuri vetäytyi pari kyynärää hänestä loitommaksi. Itse rovastillekin nousi pala kurkkuun, kun hän näki Tyrnin isännän kirkossa.

Gregorin kuoro hupeni eikä kukaan kysynyt — miksi.

Jelisavetalle ei puhuttu mitään, mutta katseet, jotka kohtasivat hänet, olivat ynseät. Jokaisessa tupapahasessa muistettiin nyt, että Tyrnin isäntä olikin Nikita-laulajan poika. Vanhuksen kasvot kävivät kurttuisiksi kuin kuivuneen päärynän pinta, eikä hän enää mennyt vierailulle poikansa kotiin.

Asko kulki Niken kanssa maasälpävuoren rinnettä. Hänelläkin oli selvä tunne siitä, että jokin salaperäinen suru vaani heitä. Isä ei enää laulanut illoin, äiti ei muistanut hyväillä ja Manja oli hänet tyyten unohtanut. Hän istuutui huoaten ja piilotti kasvonsa Niken tuuheaan turkkiin.

"Sinun äitisi ymmärsi ihmisten kieltä, nyt sinun täytyy ymmärtää, mitä minä kerron!"

Nikke katseli poikaa pyörein, ruskein silmin. "Kyllä koetan parastani", silmät sanoivat, ja poika virkkoi:

"Minä näin, että Manjan kaulaketju hävisi, kun kävimme luostarin saarilla. Ketjussa riippui kultainen sydän. — Ja Matliena sanoo, että kun sydän häviää, silloin ilokin heti kuolee."