XII.

Nikke on urhea koira. Älköön tuntematon tulija lähestykö taloa Niken istuessa valppaana vahtipaikallaan. Ankara murina varoittaa vierasta; jos hän siitä huolimatta aikoo tupaan, käy hänen huonosti. Housut repaleina hän saa astua Tyrnin pirttiin. Mutta Niken maailmaan kuuluu sellaisiakin, joita se rakastaa intohimoisesti. Miihkali Karpow on yksi heistä, isä Iirak toinen. Heille koira osoittaa selvästi suosiotaan ja kiitokseksi sille nauretaan.

Vuosi sitten, kun penikankarva vielä törrötti sen niskassa, se ei ollut niin voimakas eikä niin itsetietoinen kuin nyt. Silloin uudet, selittämättömät ilmiöt saattoivat koiraparan suunnattoman kauhun valtaan. Kun polttavan helteisen päivän jälkeen taivas synkkeni, varjot tummenivat ja puitten lehdet puhuivat hätäistä kieltä, tuli Nikkekin rauhattomaksi. Häntä riipuksissa, karvat pitkin päätä ja silmät vihreinä se hiipi isännän huoneeseen ja piilottautui suuren kaapin alle, mistä vain värisevät sieraimet näkyivät.

Kun sitten taivas leimusi tulessa, ukkonen jyrisi, ja raskaat sadepisarat pieksivät maata ja ihmisasuntojen kattoja, yltyi Niken pelko. Silmät iskivät tulta kaapin alla. Asko makasi vatsallaan lattialla, kauniisti hän kutsui, mielivästi mainitteli, jopa tarttui ruskeaan käpäläänkin mutta suotta. Nikke ei liikahtanut. Se oli kuin kivi.

Nyt ukkospelon aika on ohi, mutta toinen kauhu on tullut sen sijalle. Nikke vihaa kuuta, kylmänkelmeää kiekkoa, joka nousee metsien takaa, valaisee usvaisia polkuja ja kiertelee taloa kuin pahantekijä, kunnes Laatokka upottaa sen syliinsä. Olisivatpa aallot iäksi vanginneet tuon ilkkuvan kummituksen, jonka valossa ihmiset kulkevat kuulumattomin askelin salaisia teitä! Toista maata ovat säihkyvät revontulet ja hopeanhohteiset tähdet! Niiden välkkeessä pihakin muuttuu juhlalliseksi.

On keskiyö. Ohut jääkerros peittää tiet, Niken jalkojen alla rasahtaa kuin lasi olisi murtunut. Lehdettömät puut näyttävät mustilta, ja harmaa talo nukkuu keskellä suurta hiljaisuutta. Sintsin ovi on suljettu, mutta Nikke löytää sen edustalta tuoreita ihmisjälkiä. Isäntä kai siellä on liikuskellut.

Ikkunatkin nukkuvat.

Nikke tirkistelee taivaanrantaa. Silmät suurenevat. Sieltäpä nousee taas tuo vihattu valo, peikkojen keltainen, kylmä kuu.

Koira ei voi pidättää kurkusta nousevaa pitkää, valittavaa ulinaa, joka yltyy ja hiljenee, katkeaa ja alkaa uudelleen. Kaikuna se kiirii kukkulalta kukkulalle, kaukana kylän rakit vastaavat, seudun ihmiset heräävät painajaisunistaan, outo huuto korvissansa.

Uusi ulvonta sekaantuu äkkiä koirien ulinaan — vielä kaameampi, vielä sydäntäsärkevämpi. Puoleksi haukuntaa, puoleksi kirkumista. Vanha Matliena nykäisee Juhania kädestä.

"Kuuntele! Tuonen rakkiko valittaa?"

"Älä sinä kummittele, vanha ihminen! Uroskettu kutsuu naarastaan, — nuku pois."

Mutta kylän vanhukset ristivät kasvonsa kylmin sormin varmoina siitä, että viikatemies on tulossa, kuoleman rattaat rämisemässä jossakin heidän kotiensa lähettyvillä.

Naiset utelevat aamulla naapurissa oliko tapahtunut jotakin. Jokaisella on paljon kerrottavaa, jokainen on taikauskoista pelkoa täynnään. Jelisaveta yksin sulkee korvansa, hänen kasvonsa loistavat suurta, hiljaista onnea. Kiitos ja ylistys soivat hänen sydämessänsä. Hän katselee taivaan pohjatonta sineä, kirkas päivä koskee silmiin, mutta hän ei tunne kipua, ei näe muuta kuin kauneutta ympärillään. Kevät, kevät! hän kuiskaa. Kurjetkin ovat saapuneet, niiden huudot kajahtavat itäisiltä soilta.

Sinä aamuna Jelisaveta ajattelee naapureitaan lempeästi ja nöyränä. Hyviä he ovat olleet hänelle kaikki, silloin kun hän tuli kylään, suojaa ovat tarjonneet, apua hädässä hänelle, langenneelle naiselle.

Eikä pojukaan jäänyt mitään vaille; vaatteita ja särvintä toivat, ja työtä oli ollut riittävästi elämän iltaan saakka. Niin, siunattu olkoon työ, joka uuvutti jäseniä ja illoin soudatti väsyneen raukan uneen ja unohdukseen.

Jelisaveta muistaa Miihkali Karpowin ruskeat prenikatkin, jotka ovat olleet sitkeitä ja siirapinmakuisia, mutta silti Gregor-pojan parhaita herkkuja. Hän hymyilee kiitollisesti.

Luuta ja harava kädessään hän lähtee kalmistoon. Huhu kertoo, että isä Iirak on lähikylässä, kohta hän voisi saapua tännekin. Vanhuksella on tulinen kiire.

Jelisaveta noppii rikkaruohoja käytäviltä, lakaisee ja noppii, kuolleitten puutarha tuntuu hänestä tänään suuremmalta kuin ennen, häntä alkaa väsyttää, mutta hän jatkaa sittenkin.

"Laiskoittaa", hän mumisee. "Tahtoisi kai herrastella — vanha selkä."

Kevättuuli suhisee puissa. Jelisavetan huulet käyvät sinertäviksi ja polvet vapisevat. Hän muistaa äkkiä, miten hirvittävän pitkältä matka kotikylästä tänne kerran tuntui. Joskus eksyttikin, ja jäsenet kangistuivat kauhusta, mutta perille ehdittiin ajoissa. Samoin nytkin! Kyllä kappelin puisto on siistittynä isä Iirakin saapuessa.

Ensimmäiset sinivuokot kukkivat haudoilla. Vanhus hyväilee niitä hellästi:

"Voi, pikkuisia, johan olette heränneet. Liian aikaisin, liian aikaisin! Mutta kuka voisi olla noudattamatta kevään kutsua! Se on voimakas; mutta joskus saa hengellään maksaa kuuliaisuuden."

Jelisaveta muistaa samassa, että kappelikin on siistimättä, pyhät kuvat koristamatta. Päättäväisesti hän, katkaisee kukat, vetää raskaan avaimen hameentaskustaan ja lähtee pieneen pyhäkköön.

Suuri ovi ei aukenekaan, käsi on liian voimaton, raskas avain putoaa kalahtaen maahan. Vanha Jelisaveta vaipuu istumaan kiviportaille syli täynnä vuokkoja. Hän nojautuu seinään, hänen on hyvä olla.

Elämän taakka nostetaan hiljaa hänen hartioiltaan, muistojen polttava tuli sammuu, ja armahtaen lähenee Hän, jolla yksin on voimaa aukaista ikuisen rauhan portit väsyneille vaeltajille.

* * * * *

Kun isä Iirak saapuu kylään, on Jelisavetan tupa suljettuna. Hän kääntyy silloin kappeliin päin, sen portailla hän tapaa nukkujan, kangistunut hymy vanhoilla huulilla ja suuri avain jalkojen juuressa.

Munkki kumartuu, tekee pyhän ristin merkin kuihtuneen rinnan ylitse.