IV

Syvät ovat Tyrnin salot, koskemattomat Tapion salien pilarit. Ihmisaskelet eivät hiljaisuutta häiritse eivätkä kirveeniskut mesikämmenten talviunia kesken lopeta. Hyvät ovat kettujen luolat ja siimeikkäät ilvesten tyyssijat, sillä Jounilan Jaakko oli antanut taivaan Jumalan huolehtia kasvusta ja myrskytuulten lahopuitten kaatamisesta. Sittenkin oli ollut korjaamista yllin kyllin.

Kun rakennukset ja uudet työkalut olivat olleet kyseessä, oli isäntä virnistäen raapinut korvalistoaan, ennenkuin hakkuuseen oli ryhdytty, mutta ylpeänä hän aina oli näyttänyt suunnattoman leveät lattialankkunsa vieraille ja kehunut seinähirsiään Karjalan mahtavimmiksi. Luojan metsästä hän usein puhui, Herran lainasta; siksipä huojuivatkin satavuotiset hongat ja naavaiset kuuset viljelysmaitten suojana pohjoisessa ja idässä, kun Hilkka-tytär otti talon vastaan.

Tilan siirtyminen tyttärelle oli käynyt hiljaa ja luonnollisesti suuritta eleittä ja pitkittä puheitta.

"Tiedän, että jatkat siitä, mihin minä lopetin", oli ukko sanonut muuttaessansa Jounilaan, viiden kilometrin päähän Tyrnistä. "Jorma saa metsäosastansa koulutuksensa ja yli jääpi." — Siinä kaikki.

Mutta ero tutuilta työmailta oli siitä huolimatta ollut vanhalle isännälle raskasta.

Pienenä, kumaraselkäisenä hän yhä kiertelee kotitalonsa nurkkia, seuraa oraan nousemista ja viljan tuleentumista, tunnustelee raskaalla sauvallaan roudan vahvuutta ja käy rannalla ennustelemassa jäitten lähtöä. Mutta nämä retket eivät aina ole hänelle iloksi, sillä hän on usein näkevinään, etteivät lapset välitä hänen neuvoistaan. Silloin käy hänen mielensä apeaksi, uurteiset kasvot muuttuvat vielä ryppyisemmiksi ja hänen harvat sanansa ovat häijyt ja terävät.

Sellaisina päivinä hän ei ole tervetullut Tyrnin pirttiin. Ukset kantelevat ärtyisästä kädestä, joka niitä heittelee, ja vesisaavin kirkas pinta kertoo kasvoista, joita ei vaivaa liikanainen kauneus.

Eräänä kylmänä kevätiltana hän tulee taloon rannasta päin. On lauantai.

Juhani, isäntärenki, on menossa saunaan miesten kanssa. Hänen valkoinen tukkansa loistaa ja astunta on kevyt, vaikka vuosien luvun jo pitäisi painaa. He tervehtivät Jaakkoa kunnioittavasti ohimennen, mutta vanhus tuskin vastaa.

"Isä", ilmoittaa Asko leikkipaikastaan, kuistin vierustalta, "ukki tulee, mutta hän on kyllä maanantaituulella, vaikka onkin lauantai."

Gregor peittää äkkiä hänen suunsa kädellään, mutta Jaakko on jo kuullut lapsen sanat ja naurahtaa kuivahkosti:

"Älä sinä opeta poikaasi valehtelemaan äläkä tuki viatonta suuta!"

Hilkka astuu vakavana tuvasta. Hiukset aaltoilevat kiiltävinä verkon alla. Hän on kukkea ja voimakas, valkeakaulainen ja sulavaliikkeinen. Isä katselee häntä arvostelevasti ja muuttuu hieman ystävällisemmäksi.

"Hyvä", hän mumisee, "että ruhossasi virtailee hämäläistäkin verta. Muuten olisi talosi hukassa."

Hilkka kääntyy tuskastuneena Gregoriin, mutta mies hymähtää tyynesti. Hän istuu Askon vieressä portailla ja veistelee kauniita visakoivun kappaleita. Ukko osoittaa niitä sauvallaan ja sanoo ynseästi:

"Leikkiä ja leikkiä vain! Niin ei ollut minun aikanani. Tiedättekö, että oraanne on harvaa ja huonoa?"

"Kyllä. Kevät on myöhäinen ja tuuli kylmä. Korjaantuu kyllä, kunhan kesä lämpenee." Gregorin ääni ei petä.

"Korjaantuu, korjaantuu, niin te karjalaiset aina sanotte. Kunhan vain olisitte oikeassa!"

Ukki kääntyy Askoon päin. Poika on kantanut rannasta, jossa heillä on laaja maasälpäalue, suuret kantamukset kiiltäviä kiviä ja haurasta katinkultaa. Niistä hän nyt rakentelee uljaita linnoja.

"Silmänruokaa, poikaseni!" sanoo ukki ja hajoittaa kuin vahingossa linnojen muurit.

Asko panee vastaan.

"Et saa, ukki! Siinä on kultaa."

Vanhus nauraa, mutta silittelee pojan poskea karkealla kädellään.

"Niin minäkin kerran luulin, pikku mies; luulin ainakin saavani tuosta samasta kalliosta kultaa, paljon kultaa, kun tein sinne louhimon ja vein maasälpää Laatokan yli Pietariin, jossa siitä tehtiin kiiltävää posliinia."

Hän nojaa sauvaansa ja katsoo synkkänä rantaan.

— Iltatuuli on jääkylmä. —

"Mutta sanonpa sinulle jotakin, älä ikinä luota Laatokkaan! Älä ikinä! Se on kaunis ja viekas peto, joka keväisin jäähdyttää rannat ja myrskykausinaan riistää ihmisiltä viimeisenkin killingin. Minultakin tuo hurtta vei kuusi proomua ja yhden höyryaluksen!" Hän pui nyrkkiään. — "Silloinpa jäikin louhimoni unohduksiin, eikä paukkunut enää Tyrnin Jaakon kaivoksilla. Saivat Pietarin tehtaat valmistaa koreuksiaan Suomen sälvättä. Katinkulta jäi kimmeltämään kivilouhimoon — ja minusta tuli maamyyrä."

Hilkan katse on lämmennyt.

"Sinä loit uutta maata, isä. Oli parempi niin." Ukki osoittaa visapalikoita kädellään.

Asko innostuu.

"Isä rakentaa meille harmonin!" hän ilmoittaa pikkuviisaasti. "Sillä on samanlainen ääni kuin kirkon uruilla."

Vanhus rykäisee merkitsevästi.

"Minun nuoruudessani soitettiin hanuria tai vingutettiin viulua, mutta minähän en käynytkään seminaaria."

Gregorin kädet vapisevat, mutta hän veistelee yhä.

"Askolla on hyvä korva. Kaikki me rakastamme laulua!" hän sanoo kuin itsekseen.

"No, laulakaa sitten! Mehän puhuimme nyt tuosta sinun pelivärkistäsi, vävy. Suotta tuhlata aikaa ja rahaa moiseen kummitukseen. Laulavathan taivaan linnutkin ilman säestystä."

"Eivät, isä!" Hilkan poskia polttaa. "Tuulet ja metsien ainainen suhina yhtyvät niiden ylistysvirteen."

Ukko hymähtää: "Oletpa sinäkin oppinut."

He lähtevät pirttiin ilta-aterialle. Sienet ja sipulit tuoksuvat, ristikkopöytä on hohtavan puhdas. Saunamiehet tuovat tuoreen koivun tunnun muassaan ja ukin aikaansaama painostus häipyy häipymistään. Yökylmyys lähenee ja ikkunaruudut himmenevät.

Juhani katselee Jaakkoa miettiväisenä.

"Olemme — niinkuin — elämän ehtoopuolella nyt, sinä ja minä", hän virkkaa. "Muistatko enää ensimmäisiä täällä oloaikojasi?"

"Riittää minulle nyt iltoja sellaiseenkin."

"Ihmetellen katselimme sinua tänne tullessasi. Laskimme sinusta pientä pilaa, kunnes huomasimme, ettet pelännyt kontiota kierrellessäsi. Silloin otimme sinut joukkoomme."

"En pyytänyt teiltä paljoakaan apua."

"Et, et. Olit ylpeä ja voimia riitti. Mutta yhtä pyysit ja minä annoin sen sinulle, kun olin huomaavinani, että onni seurasi sinua. Pyysit kauniin Anna-siskoni. Ja hänet sait. Ja ylpeänä kerroin siitä suvulleni. — Raivasit itsellesi maata, nostit Laatokan tummista aalloista hopeankiiltäviä nieriäisiä ja muita veden antimia, lunastit suunnattomia metsämaita ja ympäröit ne miehen korkuisilla seiväsaitauksilla. Tämä on minun, sinä sanoit; sinulla oli onni muassasi. Nostatit komean pirttisi harjan ja kotisi kasvoi sen turvissa. Olet ollut Luojan suosima mies. Oletko koskaan siitä kiittänyt?"

Jaakko katselee liikkumattomana lieden hiillosta.

"Muistatko, minkälaisessa kunnossa talojen läävät olivat sinun tänne tullessasi? Pimeässä lehmät viruivat pitkät talvet, pienestä luukusta eksyi silloin tällöin jokunen auringonsäde sisään. Kevään tullen lojuivat nääntyneet elukat melkein katon rajaan ulottuvalla höyryävällä lautakasalla. — Nyt on jo monessa paikassa toisin. — Muistatko karhua, joka eräänä yönä riehui Miikhali Karpowin navetan ympärillä, repien kämmenillään suuria aukkoja seiniin, mutta saamatta kuitenkaan kitaansa elävää olentoa. Taisi olla ensimmäinen kontio, jonka sinun luotisi tappoi." —

Syntyy pitkä äänettömyys. Asko katselee taukoamatta ukkiaan suurin lapsensilmin. Ukkipa vasta on mies! Juhani jatkaa:

"Sen talja riippuu nyt isäntäväen kamarin seinällä. Eikä se jäänyt ainoaksi. — Kaikkia näitä muistelin tänä keväänä astuessani auran kurjessa Tyrnin mailla. Ja muistin myös, että meille, sinulle ja minulle, kohta ehtoo saapuu. Sinun päiväsi on ollut pitkä ja touhua täynnä. Nyt on nuorten vuoro, veli!"

Silloin Jaakko puhuu:

"Pelkään uusia aikoja, kaikki työni on vielä kesken, mutta nuoret tuovat muassaan uudet tavat. Näen tulevista vuosista painajaisunia. Näen hetkiä, jolloin vieraat kädet tuhoavat Tyrnin salojen jättiläiset, ja jokaisen kaatuneen puun alla — saan itse ruhjevamman."

Juhani hymyilee valoisasti:

"Luoja on vammojen valelija. Pelkään, että olet metsistäsi tehnyt itsellesi — puujumalan. Sinä, joka meidän kiiltäviä ikuunejamme halveksit."

* * * * *

Ilta on kulunut. Hilkka, Gregor ja Asko lähtevät ukkia saattamaan kotiveräjälle saakka ja Nikke seuraa heitä uskollisesti.

Äkkiä koira murahtaa ja syöksyy ärhennellen Jaakon kimppuun. Vanhus ravistaa itsensä vapaaksi, ja Gregor kurittaa ynisevää elukkaa kovakouraisesti.

"Se on ihan hullu!" huudahtaa Hilkka. "Mikä siihen nyt meni?"

"Älä ole huolissasi", lohduttaa ukki. "Eihän vielä mitään pahaa tapahtunut."

Mutta Asko tulee vakavaksi.

"Minä tiedän, miksi Nikke sinuun kiinni kävi. Se muisti äkkiä, että sinä sauvallasi survoit kultamuurejani. Se kosti! Nikke on minun koirani."