XIV

Pääskyset pesivät Tyrnin katonharjan alla. Niitä oli kymmenen pientä pariskuntaa, jotka visertelivät, muurasivat ja vaihtoivat intohimoisia suutelolta auringon paisteessa. Asko katseli niitä ihastuneena.

Miten hienoja ne olivatkaan, nuo mustatakkiset lentäjät, miten riemuisaa — niiden tirskutus!

Pesät pullistuivat pyöreiksi, oviaukko näytti kumman pieneltä, mutta linnut lentelivät sisään ja ulos taukoamatta, tilaa riitti nähtävästi useammillekin.

Eräänä aamuna ilo muuttui hätäiseksi kirkunaksi. Viimeksi valmistunut pesä putosi rasahtaen maahan, harmaat savimuurit makasivat sirpaleina tiellä, ja tuuli löyhytteli pesän pohjalle koottuja hienoja untuvia. Kissa haisteli niitä, ja leuat värisivät, linnun tuoksu oli kiihoittava ja suloinen. — Pääskyset valittivat. Askon suru oli lohduton.

"Mitä jollotat, iso poika!" virkkoi Oka.

"Muissa pesissä on varmasti jo munia, tämä valmistui vasta tänään. Mitä ne raukat nyt tekevät?"

Olli tirkisteli katonharjaa. Tumma läikkä merkitsi pesän paikan.

"Ken rakentelee ilman tukea, saa tyytyä siihen, että rakennus luhistuu maahan", hän sanoi yliolkaisesti. "Pari oli liian nuori."

Sanat sattuivat Hilkan korviin, hän joudutteli askeleitaan pirttiin päin. Ilman tukea, ilman tukea, hän toisti. Hänen sydämensä oli kuin verta vuotava haava, kaikki koski, pieninkin sana teki kipeää, mutta hän salasi tuskansa ihmisten katseilta. Ylpeänä hän hoiti taloansa, työt sujuivat keskeytymättä, suuri avainkimppu helisi hiljaa hänen astuessansa, mutta soitto ja laulu olivat vaienneet Tyrnin pirtissä.

Hilkka pelkäsi öitten hiljaisuutta. Hän oli siirtänyt Askon vuoteen oman vuoteensa viereen, jotta yksinäisyyden tunne hälvenisi, mutta apu oli vähäinen. Ajatukset pysyivät hänen hallittavissaan niin kauan kuin hän oli hereillä, mutta, kun silmät sulkeutuivat ja sielu siirtyi unten rajamaille, silloin muistot tunkeutuivat esille masentavina, raatelevina. Hiki kihosi kasvoihin, kalpeat huulet supisivat kuulumattomia sanoja. Nyt, hänen jäätyänsä yksin, Gregor näyttäytyi hänelle aivan uutena ihmisenä. Kuuma kaipaus teki hänestä marttyyrin.

Unet kertoivat menneistä päivistä.

* * * * *

Oli kesäinen sunnuntai. Messu oli päättynyt kappelissa, ja ihmiset poistuivat pitkin suurta käytävää. Silloin Anna-emäntä antoi kauniin vehnäpiirakan Hilkalle ja kuiskasi:

"Viehän Jelisavetan Gregorille. Hän leikkii aina täällä kalmistossa itsekseen."

Tyttönen juoksi poikasta kohti, mutta ahne, pieni suu haukkasi matkalla puolet leivoksesta. Poika oli häntä pitempi, ja, nostamatta katsettaan maasta, Hilkka ojensi hänelle tuomisensa,

Gregor kumarsi, otti punehtuen piirakan tytön kädestä ja sanoi:

"Kiitos! Murennetaan linnuille, minulla on varpusia täällä."

Nälkäiset pikkulinnut ympäröivät hänet pian joka puolelta ja Hilkka jäi katselemaan. Tämä oli jotakin uutta.

"Kysy maammoltasi, saatko jäädä leikkimään minun kanssani!" Tyttönen oli tiessään, mutta palasi heti. He nauroivat molemmat. "Saan. Äiti jäi lukkarilaan, heillä on kestit."

Ja Gregor vei hänet suuren vaahteran alle, jossa hänen leikkipaikkansa oli. Punaiset mansikat loistivat vihreällä lehdellä.

"Ne ovat sinulle", sanoi Gregor säkenöivin silmin.

Hilkka muisteli aikaa, jolloin kaikki ihmiset ihmettelivät Jelisavetan pojan soitannollisia lahjoja. Miten suuri oli ollutkaan päivä, jolloin hän sai soittaa luterilaisessa kirkossa kanttorin ollessa sairaana! Koko temppeli täyttyi sävelistä, pojan otsa oli korkea ja päivänpaahtama ja silmät loistivat suurta riemua. Hilkka oli ylpeä hänen ystävyydestään. Mutta varttuneempana hän alkoi käsittää, että Gregor oli köyhä — ja Tyrnin Hilkka rikas. Katse muuttui silloin tylyksi, mutta sydämen pohjalla hehkui lapsuusajan rakkaus.

"Gregor, Gregor!" — Hilkka säpsähti omaa huutoaan.

Ajatukset ajelehtivat kuin lehdet tuulessa.

Miksi Manjan pitikin tulla heidän kotiinsa? Olisi voinut jäädä kylään, kauas heistä. Miksi hänen astuntansa oli ollut niin kevyt ja siro, hänen katseensa niin nöyrästi ihaileva Gregorin soittaessa, miksi hän lauloi sirkutteli kesken suurta koti-ikäväänsä, ja miksi hän kantoi onnettomuutensa vaieten alusta loppuun saakka?

Hilkka nousi, katseli yöhön. — Mitä Matliena tänään oli tarkoittanut kertoessansa, että Manjan lapsella oli matala, leveä otsa ja tiheä pellavatukka?

Vilun väreet puistattivat hänen ruumistaan, hän olisi tahtonut nukkua, mutta uni oli näkyjä täynnä, syyttävät kuiskeet ympäröivät hänet, ja hänen oli pakko kuunnella.

"Mitä teit Gregorista, Nikita-laulajan pojasta, hänestä, joka rakasti sinua, rakasti sinua?"

Itäinen metsänreuna punoitti heikosti. Hienopiirteiset aamupilvet liitelivät puitten latvojen yllä. Uusi päivä oli nousemassa idästä päin. Hilkan katse harhaili jossakin näkymättömässä etäisyydessä, rajan tuolla puolen. Raja! Sitä kohti Gregor nyt vaelsi, sieltä ehkä kuolema tulisi häntä vastaan suurena ja vapauttavana. Ken ties?

Hilkka pukeutui kiireesti. Vaatteet riippuivat väljinä hänen yllänsä; hän ei välittänyt mistään muusta kuin siitä, joka nyt liikkui hänen sielussaan. Ja hänen täytyi saada puhua, ennenkuin uusi onnettomuus tukkisi hänen suunsa.

"Manjan järki sammui ainaiseksi", hän mumisi. "Miksi minun kestäisi!"

Tyrnin emäntä juoksi aamukaisteista tietä pitkin musta liina kireästi solmittuna pään ympäri. Karpowien harmaa tupa näkyi puitten lomitse, Hilkka katseli sitä levottomasti.

"Ei ole asiaa sinnepäin — ei sinnepäin." hän kuiskasi, mutta sydämessänsä hän toivoi, että takkupartainen Miihkali tulisi häntä vastaan, aloittaisi keskustelun kuin ennen, ja ylistäisi Gregoria miehistä parhaimmaksi. Kyllä Hilkka kuuntelisi mielihyvin, vieläpä yhtyisi sanatulvaan, eikä loukkaantuisi, vaikka viinanhajukin pistäisi nenänjuurta. — Mutta Karpowin pihassa oli hiljaista: — Tienhaarakummulla hän kääntyi katsomaan Tyrniin päin. Aurinko loisti täydeltä terältä, kaikkialla on eloa, kauneutta, heräävää voimaa; mutta Hilkalle eivät kesän ensimmäiset kukat helottaneet, hänelle eivät viheriöivät oraspellot tuottaneet ilonhäivääkään.

"Vihaan tätä kaikkea", hän uhmasi, ja osoittaen viljamaitaan hän huusi: "Yhdessä me ajoimme Gregorin kuolemaan."

Jounilassa sinertävä savu nousi piipusta. Anna emäntä seisoi lieden ääressä. Hän kiljahti säikähdyksestä nähdessään tyttärensä.

"Voi, sinua Hilkka! Johan sinä peloitat vanhan äitisi vallan kuoliaaksi. Mikä, sinun on?"

"Minun täytyy saada puhua isän kanssa nyt heti."

"Isä on vielä kamarissa. Kulje siivosti, tyttö, äläkä heittele ovia kuin mielipuoli!"

Tytär naurahti ja hävisi isän huoneeseen.

Jounilan emäntä jäi pirttiin odottamaan, että hänetkin kutsuttaisiin yhteiseen neuvotteluun, mutta aika kului, eikä vanhaa äitiä tarvittu. "Käsittämätön olet aina ollut", hän mietti. "Kylmäsydäminen ja äidillesi vieras. Toisin on Jorman laita. Iloinen ja hyvä, iloinen ja hyvä."

Keskustelu kamarissa kiihtyi. Jounilan Jaakon raskas nyrkki takoi pöytää. Vanha vaimo kalpeni pelosta.

"Pyhä äiti meitä varjelkoon!"

Kun ovi jälleen avautui ja Hilkka tuli ulos, olivat hänen silmänsä rauhalliset.

"Taisin loukata isää", hän virkkoi. "Ehkä tuotan surua teille molemmille, mutta en voi sille mitään."

Anna-emäntä oli heti valmiina antamaan anteeksi ja ymmärtämään.

"Mitä aiot tehdä, lapsi? Älä vain mieti toivottomia tekoja. Herra on armollinen! Harmaata taloa varjostavat nyt surujen pilvet, mutta Jumalan aurinko ei koskaan petä, se nousee aina uudestaan!"

Hilkka istuutui äitinsä viereen.

"Nousee, — mutta sokea ei sitä näe. — Olen syntynyt sokein sieluin."

"Kiittämätön olet." Kyynelet nousevat Annan silmiin.

"Olitko sinä onnellinen ollessasi Tyrnin emäntänä?" kysyi Hilkka lempeästi.

"Työtä oli yllin kyllin, lapseni syntyivät siellä. Entiset ystävät puhuivat kateellisina köyhästä Annasta, joka silloin emännöi suuressa talossa."

"Mutta, äiti, olitko onnellinen?"

Äidin katse väisti Hilkan kysyviä silmiä.

"Isäsi oli ankara isäntä. Paljon hän vaati, äkkiä kiivastui, mutta hän sai suuria aikaa, seudun etevin mies oli."

"Äiti, minä kysyin, olitko onnellinen!" toisti Hilkka tuskaisesti.

"Isäsi ei rakastanut soittoa ja laulua, ei kärsinyt kirjavia pukuja. Salaa hyräilin siihen aikaan."

Silloin Hilkka nousi, painoi poskensa äidin ryppyiseen poskeen ja poistui verkkaisin askelin.

* * * * *

Kesä oli mennyt. Harmaan talon ladot olivat täyteen ahdetut tuoksuvaa heinää, ja riiheltä kuului varstojen säännöllinen jyminä.

Hilkka odotteli Gregorin kotiinpaluuta kuin päivännousua, mutta häntä ei kuulunut. Aamuisin, ani varhain, hän vaelteli tienhaarakummulle, tähysteli itään päin, kunnes silmiin koski ja kosteita jalkoja paleli. Ohimenevien katseita Hilkka ei huomannut, mutta kaikki tiesivät, mitä Tyrnin emäntä tähyili. Ihmiset pudistivat päätään merkitsevästi toisilleen.

Illansuussa hän kulki Askon kanssa rannalle. Maasälpävuoren korkeimmalla, harjanteella he seisoivat tuntikausia tarkastellen jokaista lähenevää ja loittonevaa venettä. Lohduttomin askelin Hilkka kotiin palasi.

Ja syksyn mennessä kyläläiset tiesivät kertoa, että Tyrnin Hilkka oli päättänyt myydä perintötalonsa. Siunailtiin ja päiviteltiin, väiteltiin huhua valheelliseksi, kunnes jokainen sai omin silmin lukea ilmoituksen karjan myymisestä. Silloin oli tosi käsissä, miehet vetivät jalkaansa pyhäsaappaat ja naiset valmistautuivat seuraamaan heitä Tyrniin, jotta saisivat nähdä tämän ihmeen.

Piha oli täynnä vieraita hevosia ja ajopelejä, ihmiset puhelivat ryhmittäin ja Hilkka-emäntä kulki heidän keskellään tyvenenä, mutta silmät tuskaisina. Kaikkiin kysymyksiin hän vastasi asiallisesti ja teki selkoa eläinten kantakirjanumeroista, mutta jos joku uskalsi kysyä syytä, miksi kaikki tapahtui, silloin kalpeat huulet sulkeutuivat, ja Hilkka poistui. Vastausta ei kuulunut.

Asko seisoi portilla, kun myytyä nuorta karjaa talutettiin pois talosta. Häntä itketti ja paleli, mutta hän koetti pysyä urheana. Ilta-aurinko paistoi tielle, elukoiden valkoiset selkäjuonot muuttuivat pojan silmissä käärmeeksi, joka kiemurteli ja loittoni, kiemurteli ja loittoni herkeämättä. Hiehot tekivät äkkiä vastarintaa huomatessaan, että taluttajat olivat ventovieraat. Silloin liikkuva käärme katkesi ja Asko sai purra kieltään, jotta jaksaisi pysyä vaiti. Sydämessänsä hän koko ajan puhutteli lähteviä.

"Tule, Airi, tule lisko, tule kaunis Kultarinta tule, tule!"

Lukkarin emäntä kätteli häntä ystävällisesti.

"Nyt jäät talottomaksi, Tyrnin Asko", hän virkkoi säälien.

Poika punastui korvia myöten.

"Kasvan suureksi kerran, silloin saatte nähdä, — saatte nähdä!" hän vastasi.

Nikke nuuhki vaimon hameenhelmoja epäluuloisesti murahtaen. Hänen lähdettyään se istuutui suojelevasti Askon viereen, ja syksyinen ilta pimeni.

— Viimein koitti päivä, jolloin Tyrnin uusi isäntä saapui.

Hän oli pulleaposkinen ja punaniskainen mies, joka aina hymyili ja taputteli vanhoja ihmisiä olalle ja nuoria tyttöjä poskille heitä puhutellessaan. Hilkalle hänellä oli paljon kerrottavaa, toi Jormaltakin sydämelliset terveiset. Tiesihän emäntä, että he olivat erittäin hyvät ystävät. — Ei, se oli uutta Hilkalle, ja hänen ihmettelynsä kasvoi, isännän selittäessä, että hän oli se mies, joka oli ostanut veljenkin osan, muut olivat olleet vain vaivaisia välittäjiä. Vieras nauroi tyytyväisesti, mutta Hilkka jäykistyi huomattavasti. Tiedonantoja hän ei ymmärtänyt, mutta häntä iljetti. Huone alkoi tuntua kauhistuttavalta, hän tahtoi päästä pois, mutta isäntä yhä puhui.

"Emäntä ottaa vain minkä ikinä haluaa mukaansa Jounilaan. En aio kuitenkaan asettua asumaan tänne. Liian suuret asiat pääkaupungissa, — liian suuret yli — melkein koko maan. Pehtori hoitaa kaiken. — Mutta koirahan kuuluu taloon. — Niin olen muistavinani! Ja tärkeä onkin, — rakki kun on tottunut puolustamaan juuri tätä taloa, ymmärtäähän sen."

* * * * *

Oli myöhäinen ilta. Viimeinen kuorma oli poistumassa Tyrnistä. Asko istua kyyhötti vanhan Juhanin vieressä. Hän käänsi äkkiä itkettyneet lapsenkasvonsa ukkoon päin ja sanoi:

"Odotahan hiukan! Minulla on vielä asiaa Nikelle."

Hevonen seisahtui, ja poika hypähti jäätyneelle tielle. Porttia hän ei enää aukaissut, mutta sen ulkopuolelta hän vihelsi ystäväänsä luokseen. Koira tulikin heti, ulvoen ilosta se olisi syöksynyt ulos Askon luo, mutta poika kielsi vakavasti.

"Et saa tulla, nyt olet toisen — vieraan koira."

Villakintaisen kätensä hän työnsi sisälle säleitten välitse ja hyväili itkien Niken kuonoa.

"Päätä elää vanhaksi koiraksi", hän nyyhkytti.

"Silloin ostan talon ja sinutkin takaisin."

Hän puristi Niken karvaista käpälää, kunnes Juhani nosti hänet kuormaansa.