X

Miihkali Karpow, Tyrnin talon lähin naapuri, on pieni, vääräsäärinen mies. Hänen tupansa on harmaa ja seinähirret lahot, mutta kun Jumalan päivä paistaa sammaltuneitten kattojen yllä ja käki kukkuu pihakoivussa, silloin kodikkuus tulvii joka puolelta tulijaa vastaan. Sekava rakennusrykelmä Laatokan rannalla on kaunis omalla tavallaan.

Miihkali on vanha ja tihrusilmäinen, mutta vieraanvaraisuus on hänellä veressä. Ihastuneena hän vie vieraansa peräpenkille, panee vanhan Katjansa keittämään vahvasti suolattua kahvia, olkoonpa tulija sitten valtion vakava ulosottomies tai kiertävä mustalaisäijä. Ja kaikkien kanssa hänellä on puhumista.

On lumiräntäinen päivä.

Hilkka-emäntä pistäytyy naapuriin ja päivittelee, miten huonoiksi isännän silmät ovat käyneet, mutta ukko hymyilee rakastettavasti:

"Ei ole hätää. Vielähän näen selvästi auringon ja kuun. Näen polun, jota pitkin kuljen kirkkoon ja kotiin. Näen paljon muutakin!" Ja todistaakseen näkönsä tarkkuutta hän noppaa uteliaan torakan ristikkopöydältä niin taitavasti, että se lentää kauas lattialle. Silmät vetistävät. Hän pyyhkii niitä lakkaamatta hihaansa.

"Miksi sie tätä tautia kutsut?" Ukko tekeytyy uteliaaksi.

"Silmäpaskoksi. Ja se tarttuu."

Miihkali Karpow nauraa makeasti.

"Ruma nimi, ruma nimi. Enpä usko tarttuvaksi, vaikka sinua viisaaksi kehutaan. Katsohan Katjan silmiä. Kirkkaammat ovat kuin sinun."

Hilkka ei pahastu, hän on tottunut ukon suorasukaisuuteen.

"Tuuli on taudin tuonut, mutta loitsujen lukijat vähenevät, siksipä saan kärsiä hautaan asti."

Ukko johtaa äkkiä keskustelun hupaisemmille aloille, hän kertoo menneistä päivistä omalla tavallaan.

"Etpä muista aikoja, jolloin itse olit vähäinen. Silloin meidänkin tupasessa tuuditettiin pienoisia ja viljalti niitä tuli. Orresta riippuivat köydet ja köysissä korea vasu, jossa lapsi uinui. Olipa Katjalla heijaamista siihen aikaan! Nyt ovat maailmalla kaikki — kaikki, jotka tuoni hylkäsi."

Ukko katselee tarkasti Hilkkaa, sitten hän jatkaa:

"Ei ole sukusi lapsilla siunattu. Kaksi oli lapsuudenkodissasi, yksi ainokainen liikkuu Tyrnin tanhuvilla. Monelle olisi sijaa."

Hilkan katse kovettuu:

"Kun yksi perii talon, niin ei synny riitaa."

Miihkalin ystävälliset kasvot vetäytyvät tuhansiin ryppyihin.

"Tyven ja ylen kadehdittava saattaisi elämänne olla rikkaassa Tyrnissä. — Toisin on ollut meillä. Kun en omistanut metsiä, läksin syksyllä vieraille saloille, ajoin rahtia ja elelin kämpässä, kunnes kevätkylvö oli tulossa. Silloin käännyin kotiin päin. Oli joskus tuoni käynyt ennen minua, oli parisen kertaa uusi tulokas liekuteltavana."

Hilkka katselee kuihtunutta vanhaa emäntää ja sanoo:

"Olet ollut urhea äiti."

Mummo huoahtaa hiljaa. Hän muistelee aikoja, jolloin säälimätön huhu kertoi Miihkalin uskottomuudesta talvimatkoilla. Miten valottomalta oli elämä silloin näyttänytkään! Mutta kaikki on nyt ohi. Miihkali on hänen nuoruutensa rakastettu ja sinä hän pysyy tihrusilmäisenäkin.

Mies on arvannut hänen ajatuksensa. Hymähtäen hän sanoo Hilkalle:

"Tiedätkö, minkälainen on rakkaus? Minäpä kerron. Sitkeä kuin pitkä piimä; ei katkea vaikka, kynnyksen yli heittäisi."

Hilkka tulee levottomaksi. Hän haastaa ilmoista ja tuulista, muistuttaa Miihkalia hänen kauniista juurikasmaastaan, joka vielä loistaa vihreänä ja tuuheana tuvan takana. Eikö isäntä aikonutkaan ruveta korjuuseen?

"Pitkä, kaunis syksy on pannut ukon päästään pyörälle", valittaa Katja. "Ja yöllä oli halla."

Naisten sanat eivät masenna Miihkalin hyväntuulisuutta, hän lyö kaikki leikiksi.

"Ei ole hätää, ei ole hätää, kyllä vielä poutia tulee ja suojia."

Hilkka tuntee selvästi koko ajan, että ukolla on hänelle jotakin sanottavaa. Kynnyksellä hän kääntyy. Vanhuksen silmät vetistävät, hänen huulensa värisevät:

"Sinulla on hyvä ja kunnon mies, Tyrnin Hilkka. Huono olet, jos uskot hänestä pahaa."

"Korjaa ajoissa juurikasvisi, sillä pian maa jäätyy, muista se!" on Hilkan vastaus.

Sen päivän jälkeen Miihkali Karpow kirkossa istuutuu säännöllisesti Gregorin viereen. Virsikirjaa hän pitelee ylösalasin, mutta ulkoa hän laulelee niin, että otsa on hiessä ja ääni vähän väliä katkeaa.

* * * * *

Miihkalilla on usein asiaa Tyrnin pirttiin. Askolle hän veistelee puuhevosia ja kaikenkaltaisia elukoita, Manjan huulille hän koettaa loihtia hymyä, mutta hänen yrityksensä eivät onnistu. Silloin vanhus tuijottaa toivotonna mustuneeseen kattoon. Hän huomaa vähitellen, että suuri suru on ottanut Tyrnin suojat tyyssijakseen ja hänessä kasvaa halu auttaa. Jospa kertoisi ylpeälle Hilkalle, kenen kanssa hän näki Manjan kulkevan kuutamoöinä, ehkäpä Hilkan kova sydän heltyisi, ehkäpä nöyryytys tekisi hyvää. Ja Miihkali Karpow ottaa vanhan rakkaan taskumattinsa avukseen, rohkeus kasvaa ja hän astelee päättäväisenä taloa kohti. Selkä suorana.

"Miihkali", hän puhelee itsekseen. "Tänään on suuri päiväsi! Tänään voit auttaa ja lohduttaa, pysy selvänä!" Ja sitten hän ottaa naukun ja huokaisee. Syksyinen metsä loistaa, kaikki käy kirkkaaksi hänen ympärillään, vanhat jalat liikkuvat kepeästi. Hän hyväilee pullottavaa taskuaan.

"Miihkali!" hän jatkaa yksinpuheluaan. "Muistatko vielä, miten ihana Jelisaveta oli, kun hän tuli rajan takaa? Olisit ottanut omaksesi, mutta etpä saanut, ukko-rähjä! Taisi olla komeampi Nikita, — kultaparta! — Uskollinen äidin poika olet, Gregor, et voisi pettää. Ja nyt vanha Miihkali tulee avuksesi. Pääset kohta selville vesille."

Miihkali menee suoraan emännän kamariin, mutta Hilkka, vetäytyy tervehdittyään heti taaksepäin ja sanoo suuttuneena:

"Mene kotiin, Miihkali! Olet juonut. Et saa viipyä talossani hetkeäkään."

Vanhus rykäisee hämmentyneenä, mutta Hilkka ei ole kuulevinaan, vaan saarnaa kirotusta "elämän-nesteestä", mistä Miihkali ei ymmärrä muuta kuin olevansa kunnoton raukka. Hän kääntyy hiljaa ovelle. Mennessään mumisee:

"Ka, hyväähän sinä tarkoitat. Minä vain en ymmärrä, kun puheemme ei käy kohakkain."

Ääni on nöyrä ja murtunut ja vanhan Miihkalin tärkeä viesti jää viemättä perille.