XV

Syysviima ulisi Miihkali Karpowin talon ympärillä, Laatokan mahtava aallokko kohisi uhmaavasti, sen aavalla selällä ratsastivat vaahtopäät hirviöt mustilla orosillaan, jotka korskuen kohosivat tummaa taivasta kohti vajotakseen jälleen kiehuvaan syvyyteen. Rannan puut huojuivat myrskyssä.

"Herra varjelkoon kaikkia, jotka tänä yönä ovat ulkona ja vaarassa!" virkkoi Katja-emäntä sulkiessaan oven jälkeensä. Hän oli tulossa navetasta hiukset ja hameenhelmat märkinä.

Takkatuli räiskyi pirtissä. Suloinen lämpö löyhähti tulijaa vastaan tuvasta, jonka ilma oli Miihkalin väkevän mahorkan hajuista. Katja pyyhki kasvonsa esiliinaansa. Hänen sydämessään asusti hiljainen rauhantunne. Hän hymähti ukolle, joka hartaasti heilutteli pikku Irjan vasua.

"Saisit jättää liekuttamisen", hän sanoi Miihkalille. "Onhan lapsi sävyisä ja rauhaisa kuin taivaan enkeli. Ei se paljoa pyydä, orpo-raukka."

Miihkali huokasi kuuluvasti:

"Ohhoo, tätä maailmaa!" — mutta Katja nauroi tällaiselle odottamattomalle alakuloisuudelle.

"Älä sinä pärjäile Jumalan maailmaa, ukko! Paljon hyvää on meidänkin osallemme tullut, vaikka aina olemme elelleet elämän pimentopuolella."

Ja vastaus tuli heti.

"Äläkä sinä papata pimennosta, kun tiedät, että meillä on hallussamme koko seudun aurinkoisin rinne! Kaunis on Miihkali Karpowin talo."

"Niin on, niin on", myönteli mummo, mutta alkavasta sanasodasta ei ehtinyt tulla mitään, sillä ovelta kuuluva hätäinen koputus keskeytti sen.

"Kuka kulkee taivasalla tällaisella ilmalla?" kysyi Miihkali avatessansa. Pitkä, vento vieras mies astui pirttiin. Tervehdittyään hän teki ristinmerkin ja vaipui uupuneena penkille ovensuuhun.

"Käy peremmäksi, kulkija!" pyyteli Katja. "Tule lämmittelemään tulen luo! Vaatteesi ovat läpimärät."

Mies totteli vaieten. Miihkali tarjosi tupakkaa, ja tulija imi ahneesti isännän vanhaa piippua Katjan valmistaessa teetä.

"Mistä vieras?" kysyi isäntä.

"Kaukaa, — hyvinkin kaukaa", vastasi mies vältellen. "Olisi ollut asiaa Tyrnin emännälle, mutta talossa oli kaikki hiljaista ja ovet suljetut. Ovatko poissa — koko väki?"

Miihkali teki suuren liikkeen kädellään, sanoen:

"Poissa ovat Tyrnin asukkaat. Isäntä matkoilla, — talo myyty. Emäntä ja poika asuvat nyt Jounilassa."

Vieraan silmät laajenivat. Ihmetellen hän kysyi:

"Talo myyty? Sanoitko niin?"

"Sanoin. Ja totta puhuinkin."

"Onko Jounilaan pitkäkin matka?"

Miihkali pudisti päätään.

"Meille on väli lyhyt, oikotiet oivalliset. Mutta tuntemattomat puhuvat kolmesta kilometristä."

"En ehdi perille enää tänä iltana", mumisi mies. Mutta äkkiä hänen katseensa kirkastui. Hän sanoi:

"Minun täytyy palata kylään ja kievariin heti. Minulla on toveri siellä, mutta ehkä isäntä lupaa viedä viestini Tyrnin entiselle emännälle?"

"Ka, miksikä ei!"

Mies veti esille ruskean selkärepun ja laski sen Miihkalin polville. Seurasi pitkä äänettömyys. Viimein vieras puhui:

"Tunnetko omistajan? Taisitte olla naapureita?"

Ukon huulet vapisivat.

"Tahdotko sanoa, että tämä on Gregorin, — että Gregor ei enää palaja, että minun on vietävä tämä Hilkalle?"

"Niin kai on."

Silloin ukko purskahti toivottomaan valitukseen.

"Olisinpa tiennyt tuomisistasi, olisin oveni sulkenut, yöhön ja rajuilmaan olisit saanut jäädä, onneton!"

Pelästynyt lapsi itki vasussa, Katjan tee jäi pöydälle jäähtymään.

Vieras meni ovelle päin, mutta kääntyi päättäväisesti puolitiessä, katsoi tuvan asukkaita vakavasti sanoessaan:

"Tekisitte paremmin, jos kuuntelisitte, mitä minulla on teille sanottavaa, ehkä viestinvieminenkin helpottuisi."

Katja vei hänet jälleen istumaan, ja mies kertoi puoliääneen ja katkonaisesti:

"Meitä oli neljä vahtisotilasta, kaksi venäläistä ja kaksi aunukselaista, siellä, missä Gregor eräänä yönä pyrki rajan yli takaisin Suomen puolelle. Suuri pimeys kaikkialla, mutta hänen askelensa kuuluivat selvästi. Me varoitimme, mutta hän ei välittänyt siitä, venäläiset luulivat häntä vakoojaksi, — he antoivat veljelleni määräyksen ampua. — Rintaan sattui, mutta mies pysyi vielä parisen päivää hengissä. Silloin selvisi kaikki. Gregor oli meille tuttu. Aunuksessa hän oli elellyt kesän. Hän oli suuresti rakastettu, heimolaiseksi tunnettu. — Jelisavetan sukuun mekin, onnettomat, kuulumme, mutta sotapalvelukseen pakotettiin. — Ja veljeni ampui."

Mies istui tuijottaen eteensä tyhjin katsein. Äkkiä hän nousi. Kiroten hän löi nyrkkinsä pöytään.

"Voi, sotaa, — voi ihmisparkoja sodan kauhuissa!"

Kotvan aikaa vaiettuaan hän jatkoi rukoilevasti:

"Voit kertoa Hilkalle, että Gregor nyt nukkuu rajan tuolla puolen. Meille hän oikeastaan kuuluikin, mutta, sano myös, että hän oli matkalla kotiin, kun kuolema hänet kohtasi!"

"Ken siunasi suureen lepoon?" kysyi Katja hartaasti. Mies hymyili surullisesti:

"Me, jotka rakastimme häntä!"

Vieras katseli levottomasti kelloaan ja jatkoi:

"Repussa on täyteen kirjoitettuja papereita. Hilkka kyllä ymmärtää, vaikka me emme selvää saaneet. Gregor oli oppinut mies! — Olisitte olleet kuuntelemassa, miten hartaasti hän rukoili, että yrittäisimme saattaa hänen terveisensä Suomen puolelle! — Nyt olemme täyttäneet hänen toivomuksensa. Viekää te sana perille asti, meidän on poistuttava niin kauan kuin yötä kestää. Salaa tulimme, salaa painaudumme jälleen kotiin päin."

Mies aukaisi oven ja hävisi pimeyteen. Myrskytuuli vonkui. Vanhukset jäivät tuijottamaan lieden sammuvaa hiillosta.

Aamun valjetessa Miihkali Karpow lähti Jounilaan.

Hänellä oli tälläkin kerralla pyhävaatteet yllä. Hänen mielensä oli juhlallinen ja murhetta täynnä.

"Jospa olisin oppinut mies, voisin puhua koreasti, puhua niin, että Hilkka pyytäisi peräpenkille istumaan, — mutta nyt on toisin, aivan toisin. Repun ojennan; tässä on sinulle terveiset häneltä, joka rakasti, — rakasti. Paina sydämellesi, Tyrnin Hilkka!"

Taloon tultuaan hän kuuli ääniä maitokamarista. Anna-emäntä siellä puhui:

"Hyvä oli, että tulit kotiin. Alkaa jo raukaista."

Hilkka vastasi: "Ei ole liian aikaista, jos nyt silloin tällöin saat huoata, äiti."

Miihkali ihmetteli Hilkan äänen lempeyttä.

"Taitaa hänenkin sydämensä pehmetä, kunhan aikaa kuluu", hän ajatteli itsekseen, mutta Hilkan seisoessa hänen edessään kaikki sanat unohtuivat, Gregorin ruskea reppu poltti hänen kädessään, ja raskaat kyynelet tulvahtivat vanhan Miihkalin silmiin.

"Viestintuojanako sinä tulet?"

Ukko kohotti kevyen taakkansa Hilkan eteen; kuuli sen putoavan sintsin lattialle ja pakeni.

Hänen korvissansa soi vihlova naisenhuuto.

* * * * *

Sekin päivä päättyi. Jounilan talossa kaikki nukkuivat, paitsi Hilkka. Hän istui avaran yliskamarin pöydän ääressä, kynttilän liekki lepatti vedossa, mutta yksinäinen lukija ei huomannut sitä. Hänen edessänsä olivat Gregorin terveiset.

"Olen matkalla itään päin. Sen sanoin sinulle tienhaarakummulla erotessamme. Jospa olisin voinut sinä hetkenä sanoa paljon muutakin, mutta ehkä on parempi näin. Varmaa on, että kerran palajan luoksesi jälleen. Se päivä on oleva meille molemmille kirkkaampi kuin aamun nousun kaunein hetki. Epäilys on silloin hälvennyt, ja me katselemme toisiamme silmästä silmään kuin ensi kerran. — Olen toivioretkellä, yksinäisyyden ristinteillä, kunnes näen sinut uudestaan, — sinut ja Askon.

"Hyvin kauan sitten kuljin näitä samoja polkuja äitini kanssa. Tiemme johti isäni haudalle. Itkimme yhdessä, äiti surusta — minä väsymyksestä. Monet sadut kuulin sillä matkalla, monet lupaukset annettiin. Yksi niistä jäi täyttämättä. — Äiti-poloinen eli ainaisessa koti-ikävässä, hänen suurin unelmansa oli, että me kaksi kerran palaisimme hänen heimonsa luo, että minä kerran olisin heimoani auttanut ja tukenut — Nikita-laulajan poikana. Itsekin ajattelin samoin. — Mutta rakkaus oli minua voimakkaampi. Vastaukseni äidille kuului näin:

"En minä voi lähteä, minä rakastan Tyrnin Hilkkaa!" —

"Jumala minua armahtakoon, jos tein hänelle ja suvulleni vääryyttä!"

"Kesäyö on viileä ja tyven. Kuvittelen, että olen ainoa vaeltaja näissä suurissa ikisaloissa, kuvittelen myös, että sieluni tällä hetkellä sulautuu yhteen luonnon kanssa niin täydellisesti, että ymmärrän tuulten laulut ja vanhojen honkien huminan. Mahtava pyhäkkö ympäröi minut. Ihmiskädet eivät ole pystyttäneet sen pilareita, ei, luonnon Herra itse käskee ne kohoamaan, ja ne nousevat loppumatonta sineä kohti. Kokot rakentavat pesänsä niiden latvoihin, ja rajuilmat huojuttavat niiden runkoja armottomasti. Juurtukaa, juurtukaa, muuten tuhoudutte syysmyrskyjen kourissa.

"On turvallista ajatella, että sama Jumalan henki, joka keväällä saa maamme orastamaan, asustaa myöskin metsien syvässä hiljaisuudessa ja ihmissielujen kaipuussa."

Seuraavat arkit olivat tahriintuneet, likaiset sormet olivat niihin kajonneet, mutta Hilkan kiihkeät silmät lukivat eteenpäin.

"Asko-poika, sinusta tulee kerran mies, joka kylvää ja kyntää. Ukkisi osoitti suurella kädellään omistamaansa maata sanoen: 'Minun ovat konnut ja korvet.'"

"Sinulle, lapseni, tahtoisin laulaa vanhan, viisaan kuninkaan virren, joka tänäkin päivänä on tosi. Paina pääsi isän rinnalle ja kuuntele, 'Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on, maanpiiri ja ne, jotka siinä asuvat. Sillä Hän on sen perustanut merten päälle ja virtain päälle sen vahvistanut!' — Eikö tunnu hyvältä, että sinunkin peltosi ovat Jumalan omat, — että sinä olet Hänen palveluksessaan, poikani! — Mutta katsele, miten kummasti hiljainen yö hohtaa! Jotakin näin kaunista vanha kuningaskin näki laulaessansa:

"Nostakaa päänne, te portit; ovet ikuiset ylentykäätte, kunnian kuninkaan sisälle mennä! Ken on tuo kunnian kuningas? Se on Herra Sebaot, sankari väkevä!" — — —

Hilkka nousi ja meni Askon vuoteen luo. Lapsi nukkui rauhallisesti, — ja vapauttavat kyynelet kohosivat äidin silmiin ensi kerran Gregorin lähdettyä.

"Toivioretkesi on päättynyt; oi, hyvä Jumala, minun on vasta alussa!" hän kuiskaa vavisten.

Aamu vaikeni. Hän siirtyi ikkunan luo. "Miksi en koskaan ennen kuullut sinun ääntäsi sellaisena kuin nyt? Gregor, miksi kuljit niin sanattomana rinnallani?"

Hän huudahti. Paperit olivat veriset. Hilkka painoi otsansa niihin.

"Anna minulle anteeksi, Gregor, suuren rakkautesi tähden!"

Murtunut sydän voihki hänen rinnassaan kuin sairas lapsi. Hakien lohtua hädässään hän jatkoi lukemistaan.

"En ollut uskonut, että rajan yli pääseminen, olisi niin vaikeaa kuin se näyttää olevan — tällaiselle rauhanmiehellekin. Kunhan vain tapaisin suomea puhuvia vartioita, silloin kaikki selvenisi!"

Seuraavista riveistä Hilkka ymmärsi, että Gregor viimein oli päässyt perille. Jelisavetan suvusta hän puhui, ahdistetusta kansasta, joka huokasi raskaan ikeen painamana, mutta jossa tulevaisuuden toivo ei ollut kuollut.

"Saan oleskella täällä vapaana, mutta paluustani Suomeen eivät täkäläiset venäläiset tahdo kuulla puhuttavankaan. Uhkaavat vangita. — Kesä kuluu, vilja kypsyy." — — —

Hilkka säpsähti, paperit putosivat lattialle.

Kirkonkellot soivat. Oli pyhäaamu. Tyrnin entinen emäntä ummisti silmänsä ja kuunteli nöyränä. "Soikaa, soikaa hänelle, joka nukkuu!", hän toisti moneen kertaan.

Ja samassa hän oli näkevinänsä Gregorin elämäntien, joka alkoi Jelisavetan mökistä pienen kappelin luota — ja päättyi rajan tuolla puolen, — valohohteisena ja puhtaana, kuin taivaan sateenkaari.

"Anna minulle anteeksi, Gregor!" hän kuiskasi. Polvistuen ikkunan ääreen Hilkka rukoili:

"Auta, että minäkin kypsyisin suurta elonkorjuuta varten!"