II

Kaikki tuntevat Gregorin, mutta hänen oikeasta alkuperästään kiertelee erilaisia huhuja.

Jelisaveta ja hänen poikansa olivat kauan sitten ilmestyneet kylään, ottaneet haltuunsa vanhan tupapahasen metsikön laidassa, ja eläneet siellä kahden, kunnes tapahtui sellainen ihme, että Gregorista tuli Tyrnin isäntä.

Harvoin äiti kävi poikansa komeassa talossa ja silloin aina pyhävaatteet yllä ja kauniilla kasvoilla jännittynyt ilme, ikäänkuin hän joka kerta olisi odottanut sanoin kuvaamattomia yllätyksiä. Hänelle ei kuitenkaan näillä käynneillä koskaan tapahtunut mitään.

Tyrnissä hänet vietiin kunnioittavasti peräpenkille ja häntä puhuteltiin kohteliaasti, mutta äidistä tuntui sittenkin, että Gregorin entinen rakkaus nyt oli kytketty kahleisiin. Hänen puhetapansa oli suuresti muuttunut — käynyt varovaiseksi, eikä entisestä naurusta ollut paljoa jäljellä.

Vanha äiti puhui hänkin harkitusti, pyysi sydämessänsä anteeksi sitä, että runsas kestitys tuntui jotenkin vastenmieliseltä, ja painautui jälleen kotimatkalleen kuin surujuhlilta.

"Oi, Jumala!" hän huokasi. "Minne he ovat kätkeneet ainokaiseni sydämen?"

Ja hän kulkea hangoitteli kuin satavuotias.

"Millainen onni olikaan olevinaan sinulle, että jouduit suuren hovin isännäksi! Ilosi siellä kuoli. — Oi, pyhä äiti, avita lastani elon teillä! Parempi oli sinulla silloin, kun nälkäisinä kävimme levolle, Gregor poikani. Et kuunnellut, vaikka kyynelsilmin rukoilin ja epäsin sinua menemästä Hilkalle, kopeasilmäiselle. Nyt on myöhäistä katua."

Jelisaveta ei ollut vanha iältään, mutta Gregorin häitten jälkeen hän saattoi istua kädet helmassa pitkät illat, ja tyhjyys, jota hän ei ennen tuntenut, aukaisi silloin kitansa kuin lohikäärme. Ainoana pelastuksena olivat muistot, jotka tulvivat esille sielun kätköstä. Kauan ne olivat kolkuttaneet hänen ovelleen vaatien tilintekoon, mutta hänellä ei koskaan ollut aikaa siihen. Isättömän äitipoloinen ei saisi koskaan antautua muistojensa lumoihin! Ankara elämä huusi hänelle taukoamatta: "Hanki leipää ja vaatteita, hanki leipää ja vaatteita!" Ja hän totteli nurkumatta, mutta jos joku uskalsi puhua säälien Jelisavetan "äpärästä", nosti hän säihkyen kulmiansa.

"Isätön? — Minun Gregorillani on isä niinkuin teidänkin räkänokillanne, — parempi ja kauniimpi vain!"

Ja hän vaaputti poikaansa laihoilla käsivarsillaan, painoi hänet ennen niin uhkuvaa rintaansa vastaan, ja vetreät olivat kyynelvirrat, jotka sinä iltana juoksivat poskia pitkin.

Mutta nyt, olipa talvi tahi suvi, päivä sees tai pilvinen, aina Jelisavetaa viluttaa hänen palatessansa kotiin Tyrnin talosta. Hän hoippuu kuin ikäloppu raukka, kunnes kotituvan punainen seinä tulee näkyviin. Silloin rauha palaa ja hän vaipuu pitkiin, yksinäisiin mietteisiinsä.

"Minähän olen nyt vanha — vanha ja lapseton", hän toistaa kymmeniä kertoja. "Ei ole enää ketään odotettavana — poika kun on poissa."

Suljettuansa oven hän istuutuu lieden ääreen.

Hiilet hehkuvat, hän puhaltaa niihin — ja muistelee.

Sinertävä liekki lepattaa kullatun ikuunin (jumalankuvan) edessä. Vieressä riippuu tuoksuheinä-kimppu. Vanhan naisen varjo kasvaa suureksi ja kulmikkaaksi.

Hän nousee äkkiä, tekee hartaasti ristinmerkin ja kumartaa syvään silmät suljettuina.

"Pyhä neitsyt", hän kuiskaa. "Pyhä äiti, sinä sen tiedät! Armahda minua!"

Jelisaveta laskee menneitä vuosia sormin. Niin, niin, luku kasvaa, suurenee. Monta kertaa on aurinko laskenut sen illan jälkeen, jolloin Nikita-laulaja otti hänet omakseen, Nikita, rajamaan runoniekka, joka lauloi niin, että taivaan linnutkin vaikenivat kuuntelemaan, ihmissilmät kostuivat ja sydämissä syntyi tuskainen onnen kaipuu.

Hänen tukkansa oli tuuhea ja ruskea, ja kultaan vivahtava parta valui kiiltävinä aaltoina leveälle rinnalle.

Siellä, missä Nikita vieraili, näkivät neidot kuumia unia ja heidän huulensa janosivat suuteloita. Mutta laulaja oli kuin liitävä tuuli, viipyi harvoin talossa kauan, ja hänen lähdettyänsä luhtien siltalaudatkin pajattivat itkuvirsiä.

Sellainen oli Nikita, Jelisavetan nuoruuden rakastettu.

Tuli aika, jolloin Jelisavetan kevyt astunta muuttui hitaaksi ja kaunis niska painui kumaraan. Silloin tiedettiin kertoa, ettei hän enää kulkenut yksin, ja entiset ystävät pakenivat.

"Vai kassapäänäkö täällä kuljeskelet!" tuiskivat vanhat. "Sinä, joka jo olet miehen oma!"

Mutta tyttö vaikeni ylpeästi. Oma oli hänen onnensa, oma surunsakin. Miten hän rakastikaan tuota pientä sydäntä, joka sykki hänen povensa alla ja erotti hänet koko maailmasta, pakottaen hänet pois tutuilta poluilta vieraitten ihmisten turviin!

Vanha Jelisaveta tekee uudelleen ristinmerkin hymyn häivä suupielissä.

"Hyvin on kaikki sittenkin käynyt!"

Loppuihan sekin taival, joka kerran toi hänet Suomen puolelle taakkoineen, loppui eleily muitten pirteissä, silloin kun Nikita osti hänelle pienen tuvan kylän laidasta, ja syntyihän poika omassa kodissaan.

Hänen katseensa hyväilee mustuneita seiniä.

Ihmiset, ne, jotka elivät turvassa, yrittivät useasti puhua nuoren, yksinäisen äidin mieliksi.

"Miksi tyydyt? Pakottaisit pappilaan ja vihille!" Mutta Jelisaveta katsoi heihin oudoksuen ja sanoi:

"Kukapa sitoisi taivaan tuulet!"

He kohauttivat olkapäitään ilkkuvasti.

"Taivaan tuulet, taivaan tuulet! Älä kaunistele, typerä tyttö! Käen morsiameksi olet ruvennut."

Hän ymmärsi, että suurta surua seuraa vielä suurempi yksinäisyys, ja sulki visusti ovensa maailmalta.

Jelisaveta huojuttaa vartaloaan. — Oli siinä kuitenkin ero! Ennen heitä aina jäi kaksi sisäpuolelle, nyt hän on tyyten yksin! Varjo seinällä käy yhä kulmikkaammaksi, nurkissa vinkuu kylmä veto.

Olipa eletty aikoja, jolloin koko heidän olemisensa riippui siitä, jaksoiko hän aamusta iltaan ahertaa rikkaitten naapuriensa mailla. Miten kipeästi koskikaan joka kerta, kun hänen oli pakko sulkea pienen kotinsa ovi kokonaiseksi pitkäksi päiväksi ja poistua vilkuttaen pojulleen, jonka tuskainen katse seurasi äidin joka askelta, kunnes hän hävisi metsään. Ja miten iloinen hän oli ollutkaan, kun Gregor oli kasvanut niin suureksi, että saattoi leikkiä tuvan lähettyvillä, kunnes äiti palasi. Heidän jälleennäkemisensä illansuussa oli aina juhlahetki.

Gregorin lempipaikka oli pieni kreikkalaiskatolinen hautuumaa kappelin ympärillä. Siellä hänellä oli kokonainen kuningaskunta, joka kuului yksin hänelle.

Kappeli oli aina suljettuna, paitsi niinä pyhinä, jolloin Luostarinsaaren isä Iirak kävi pitämässä messun tai ruumiinsiunauksen. Silloin Gregor lakaisi huolellisesti kalmiston käytävät ja koristeli vinoja, harmaita ristejä auringonkukkaseppelein ja villiruusukimpuin. Ja kun isä Iirak taputteli häntä kiitokseksi, tunsi poika olevansa tämän hiljaisen puutarhan isäntä.

Kauan hän saikin olla rauhassa. Oli totuttu siihen, että Jelisavetan poika leikki siellä itsekseen, mutta eräänä syyspäivänä huomasivat hänet muutamat kylän isot pojat.

He olivat kotvan aikaa seuranneet Gregorin puuhia eräässä kirkkomaan nurkkauksessa, johon lapsi oli koonnut valkoisia kiviä ja syyslehtiä. Itse hän seisoi selin heihin hiljaa hyräillen.

"Hei, Reku!" huusi isoin pojista.

Gregor kääntyi säikähtyneenä.

"Mitä siellä teet?"

"Laulatan kuoripoikia", vastasi lapsi, mutta katui samassa rehellisyyttään ja heittäytyi suulleen maahan.

Raikuva nauru kuului aitauksen takaa.

"Jelisavetan kakara!"

Ilkeä nauru ja huudahdukset saivat hänet värisemään kuin pakkasessa. Koko hento ruumis vapisi, ja hän toivoi kiihkeästi olevansa suuri ja voimakas, jotta voisi kivittää, kivittää, kivittää.

"Mitä sanoitkaan?" jatkoi sama poika. "Kuoripoikia, kuoripoikia! Ai, tosiaankin! Taidat harjoittaa laulua isäsi peijaisiin, sillä nyt hän on kuukertunut tienviereen — tuo Nikita-isäsi."

Sinä iltana äiti oli tervetulleempi kotiin kuin koskaan ennen. Gregor istui kuin jähmettyneenä suuren puun alla valkoisten kiviensä keskellä. Jelisaveta polvistui hänen eteensä. Kädet, jotka olivat rypistyneet monipäiväisestä pesusta, silittelivät hänen otsaansa.

"Joko tiedät sen? Joko?"

Poika vaikeni.

"Isäsi on nyt ainaiseksi poissa, ymmärrätkö?" Gregor sulki silmänsä ikäänkuin kootakseen ne muistojen sirpaleet, jotka olivat jääneet hänen mieleensä miehestä, jota tänään ensi kerran sanottiin hänen isäkseen.

"Nikita — kultapartako?"

"Niin", kuiskasi äiti.

Seuraavana päivänä äiti kantoi kaikki pikku kotinsa ruukkukasvit kalmistoon. Kukkivat palsamit ja suloiset annansilmät hän asetti suuren lehmuksen varjoon, otti vaatemytyn kainaloonsa, sulki oven ja alkoi vaeltaa Gregorin kanssa itäänpäin.

"Tullaanko takaisin?" uteli lapsi.

"Kyllä. Mennään vain sanomaan hyvästit Nikita-laulajalle."

Ja niin he vaelsivat.

Pitkä oli matka. Jalat kiertyivät verille, mutta kun poika valitti väsymystä, vastasi äiti:

"Nääntyä ei saa — noin nuorena! Isäsi taivalsi pitempiä taipaleita."

Hän riisui hellästi Gregorilta jalkineet, hyväili jalkoja ja kääri tulehtuneet varpaat vilpoisiin sananjalan lehtiin. Silloin helpotti.

Kirkonkellot soivat kaukaisessa kylässä heidän saapuessansa. Surusaatto tuli heitä vastaan ja ihmiset katselivat heitä kummeksuen. Itkijävaimojen pajatus herätti kouristavan tunteen pojan rinnassa. Jelisaveta ei kuullut mitään. Suurkaupungista tulleet miehet, joilla oli yllä outo vaateparsi, puhuivat, kauan ja koreasti Nikita-laulajan isänmaallisesta ja kansallisesta merkityksestä, mutta äiti puristi vain valkoista hiekkaa kourassaan. Mitäpä hän käsitti tuosta?

Ja mitä vieraat tiesivät hänestä, joka nyt nukkui ikuista untaan Tuonen tarhoissa!

Hänet valtasi polttava kaipaus.

Nikitan käsivarret eivät koskaan enää puristaisi häntä kuumaan syleilyyn! Hän olisi tahtonut huutaa, mutta ei voinut, sormet vain puristelivat haudan reunaman valkoista hiekkaa ja sirottelivat sitä köyhälle arkulle. Sitten hän kääntyi ja poistui äänetönnä niinkuin oli tullutkin.

Eräs vieras pysähdytti hänet.

"Taisitte tuntea poismenneen hyvin?"

Jelisaveta pudisti päätään.

"En! En koskaan oppinut kylliksi häntä tunteinaan."

Taival oli taas edessä.

Jelisaveta kulki sanatonna, ja hiljaisuus peloitti.

Kalisevin hampain lapsi rukoili:

"Puhu minulle, äiti!"

Ja huulet avautuivat. Jelisaveta puristi rajusti pientä, laihaa kättä ja kertoili loppumattomia satuja heidän kulkiessansa syysmetsien halki. Hän puhui kuolleesta laulajasta, jonka lihaa ja verta Gregor oli, tarinoiden lapsen tavoin, ja poika ymmärsi. Iltatähtien tuikkiessa isän kuva kasvoi, ja ennen tuntematon riemu täytti koko pojan olemuksen.

Rajakivellä he pysähtyivät. Äiti otti hänet syliinsä ja viittasi itään päin:

"Tuolla asuu isäsi kansa, Gregor! Heille sinäkin kerran laulat!"

Poika ei tiennyt, oliko hän valveilla vai näkikö hän ihmeellistä unta.

Kotona otti heidät vastaan harmaa Mirri, joka istui kalmiston korkean pylvään päässä ja naukui. Se oli nälkiintynyt ja osoitti selvästi riemuaan, kun näki heidän palaavan. Häntä pystyssä se juoksi Jelisavetan perästä, aivan hänen jaloissaan. Palsamit ja annansilmät tuotiin takaisin pieneen tupaan, ja arkiset päivät alkoivat jälleen. —

Sinä syksynä Gregor joutui kouluun. Nikita oli säästänyt rahoja pojalleen, jotta tämä kerran pääsisi seminaariin, jos haluaisi.

* * * * *

Jelisaveta huokaisee näitä aikoja muistellessaan.

"Ensin kouluun, sitten seminaariin", kirjoitti Nikita viimeisessä kirjeessään, ja niin oli käynytkin. Mutta silloin alkoikin äidin suru! Lupasihan Gregor jo lapsena palata oman heimonsa luo, ja tänne on silti jäänyt eliniäkseen!

Äiti pyyhkäisee silmiään.

"Hyvää olen sinulle suonut, poikani", hän ajattelee. "Mutta koko elämäsi muuttui toisenlaiseksi kuin minä olisin toivonut. — Ei saisi toivoa. — Rakkausko pakotti sinut jättämään isiesi uskonkin, — rakkausko vai Hilkka, Tyrnin talon kopeasilmäinen tytär?"

Että Gregor, Nikita-laulajan poika, meni Hilkalle, sitä äiti ei jaksa käsittää.

Pienen tuvan ympärillä sydäntalven tuuli vonkuu, harmaat ristit kappelin puistossa peittyvät lumeen.

Sininen liekki ikuunin öljyastiassa tuikkii ja sammuu kuin väsynyt ihmissilmä.