XVII

On kirkas kevät.

Kärpäset paistattavat päivää auringonpuoleisilla seinillä. Niiden siivet kimmeltävät kristallinhohteisina. Tiirat ja lokit kirkuvat ilmassa, lemmen aika on tullut. Urvut punertavat heikosti. Tyrnin talon punainen portti on jälleen paikoillaan. Viimeiset vuodet se oli ollut työnnettynä riihen alle, jossa pörröiset kissanpoikaset puikkelehtivat piilosilla sen säleitten välissä. Keltajuovaisen Mikon suku on arveluttavasti lisääntynyt. Jälkeläisiä on kaikenkaltaisia, täplikkäitä, kirjavia, keltaisia ja kokonaan valkeitakin, mutta kaikilla on vanhan Mikon leveät kasvot ja viekkaat pedonsilmät.

Rotat ovat kaikonneet talosta, ja pikkulinnutkin ovat palanneet. Ainoa paikka, jossa pääskyset enää uskaltavat pesiä, on vanha kellotapuli. Nuora on joskus katkennut, eikä kukaan ole yrittänytkään kiivetä ylös sitä korjaamaan. Ja siten kello on saanut olla rauhassa. Pieni katto on lahonnut vuosien kuluessa, koko tapuli kallistunut, mutta pääskysen pesät pysyvät paikoillaan, ja iloinen visertely kuuluu sieltäpäin koko pihan yli.

Tyrnin ikkunat ovat kirkkaat, sintsin raskaan oven saranat eivät enää vingu ruosteisuuttaan, ja portaitten edessä tuoksuvat vihreät havut.

Kaukana rantapellolla on Asko kylvämässä. Aamusta asti hän on kulkenut sarkaa ylös, sarkaa alas, jyvävasu sylissään, ja täyteläiset siemenet lentävät hänen edessään kultaisena kaarena mustaan maahan.

Asko on kaunis ja voimakas mies. Entinen liinatukka on tummunut, tiheät, raskaat kiharat pilkistävät lakin alta, jonka hän on työntänyt takaraivolle.

"Juurtukaa ja kasvakaa!" kuiskaa hiljainen iltatuuli jyville.

"Peittykää ja särkykää!" tuoksuu pehmeä maa suljettuaan ne syliinsä.

"Ei lopu työ — minun aikanani", ajattelee Asko kylväessänsä ja riemuitsee siitä.

Aurinko on laskemaisillaan, mutta Asko ei tiedä ajasta mitään.

Hän pyyhkäisee hien otsaltaan.

"Taitaisin jatkaa aamuun asti", hän hymyilee; "kellokaan kun ei vielä ole kunnossa! Mutta minne joutuvatkaan sitten pääskyset, kun tapulia korjataan? — No, saavat alkaa uudestaan — kuten minä. Saavat tyytyä katonharjaan taas. Kissoista minä vastaan."

Pitkä mies lähestyy astellen ojanreunaa.

Asko jättää työnsä, paljastaa pään ja rientää tulijaa vastaan.

"Isä Iirak!" hän huudahtaa. "Tervetuloa, tervetuloa!"

Vanha munkki suutelee nuorukaisen otsaa.

"Täytyihän minun tulla — ennenkuin lopetan päivätyöni."

He kulkevat hiljalleen taloa kohti. Tulijan kasvot loistavat. Hän puristaa Askon kättä omassaan.

"Hyvä oli, että pelastitte talon sinulle ja suvullesi! Kyynelet ovat kostuttaneet sukupuusi juuret, surua on ollut paljon, mutta nyt on uusi aurinko noussut. Siunattu olkoon sinun päiväsi, Gregorin ainokainen!"

Kiuru livertelee korkealla, he jäävät hetkeksi kuuntelemaan.

Munkki on vanha ja heikko, sininen suoni tykkii ohimolla, ja pitkät hiussuortuvat ovat lumivalkoiset ja harvat. Hän nostaa kätensä taivasta, kohti ja sanoo:

"Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on, maan piiri asukkaineen!" Hän tekee pyhän ristin merkin nuorukaisen kasvojen yli.

"Tulin sanomaan teille hyvästit. Huomenna lähden luostarin saarelle. Tarvitsen lepoa."

Askon silmät täyttyvät kyynelillä. Hänen on mahdotonta ajatella, että vanha ystävä ehkä piankin nukkuu kapean kummun alla luostarin kirkkomaassa ja että harmaan puuristin mustat kirjaimet ovat ainoat, jotka osoittavat kulkijalle isä Iirakin lepopaikan.

Isä Iirak hymyilee kirkkain silmin.

"Elämä on lyhyt", hän kuiskaa, mutta Askosta se tuntuu pitkältä ja ihmeelliseltä.

Pikku Irja laulaa ha'assa. Hänen äänensä on hopeanheleä ja puhdas.

Vanhus nyökkää tyytyväisesti.

"Hyvä on, että lapsi kasvaa täällä. Tännehän hän kuuluukin."

Irjan puku vilahtaa puiden lomitse. Lapsen kasvot ovat onnelliset ja huolettomat. Pienet jalat kiiruhtavat sirosti kaivolle, Hilkka-emännän luokse.

"Olen löytänyt paljon sinivuokkoja", riemuitsee tyttö. "Saanhan heti viedä ne yliskamariin, Hilkka-äiti?"

"Saat, saat." — Ja lapsi kiiruhtaa pois. Kohta hänen livertelynsä kuuluu avonaisesta ikkunasta.

"Katsohan, nämä ovat ensimmäiset. Siksi toin ne sinulle. Eivätkö olekin kauniita? Katsele näitä kunnes tuon uusia!"

Hilkka ihmettelee kuinka taitavasti lapsi osaa kohdella sairasta äitiään, ihmettelee sitäkin, ettei Irja koskaan kysele eikä utele lasten tavoin. Pikku tytön mielestä oli luonnollista, että hän sai sanoa Tyrnin emäntää äidiksi, koska hänen oma, kaunis äitiraukkansa on sairas ja onneton.

Näin keväisin Manja aina oli heikoin. Ehkä hän sammuukin joskus ensimmäisten vuokkojen lakastuessa.

Kurjet huutavat itäisten metsien yllä, vinttikaivo narisee hiljaa.

Hilkka astuu vitkaan isä Iirakia vastaan. Hänen sydämessään asuu suuri rauha, lepo, joka seuraa kamppailujen jälkeen.

"Nyt olemme jälleen kotona", hän virkkaa vanhukselle.

Mutta munkki vaikenee. Muistot tulvivat esille. Gregorista ne puhuvat. Koko ilma on niitä täynnä. Mutta ne eivät enää soimaa ketään. Siunausta ne tuovat Hilkallekin, jonka sielu on taisteluissa kirkastunut, sydän käynyt sen katumuksen läpi, jolla on voimaa nostaa kuolemasta ja tuomiosta.

"Kuunnelkaa!" sanoi Hilkka väräjävin äänin. "Kaikkialla soi!"

Vanha munkki nyökkää:

"Nyt on — uusi kevät!"

Kiurut laulavat.