V

Kaikki korjaantuu, oli Gregor sanonut, kunhan kesä lämpenee, ja hän oli ollut oikeassa.

Tyrni, harmaa talo, lepäsi siunattuna suuren luonnon helmassa viljamaittensa keskellä ja sen ikkunat loimusivat kuin kulta ilta-auringossa.

"Mitä toimitat?" kysyi Asko kimmeltävältä päivänsäteeltä, joka lensi hänen ohitsensa.

"Kypsytän tähkäpäitä." Ja poju ymmärsi.

"Kiire on, kiire on", suhisi tuuli. "Ympärilläni heilimöi, heilimöi."

Gregor ja Juhani kaivoivat ojaa kesantomaalla, Asko poimi rikkaruohoja pientarilta ja Nikke ahdisteli peltohiiriä voimiensa takaa. Multa tuprahteli pilvenä sen takakäpälien välitse, ja yhtämittainen rähinä kävi.

"Nytpä syntyy hiirikylässä pakokauhu", tuumi poika viheltäen kimakasti. Nikke lopetti hetkeksi, käänsi Askoon päin mustuneen naamansa, josta kaksi kiiluvaa silmää katsoi kysyvästi pientä isäntää, mutta ryhtyi heti työhön uudelleen. Silläkin oli kiire.

Miehet olivat puolialastomat, ruskeat yläruumiit hohtivat kuin kupari; kuuma, heleä aurinko loi heidän ympärilleen tummaan maahan pehmeitä sinipunervia varjoja.

Oli täysi kesä. Mutta — kesä outo ja kummallinen pikku Askon mielestä. Miksi kylä, ihmiset ja kotikin olivat niin suuresti muuttuneet? Entä nuo loppumattomat miesjoukkueet, joita vähän väliä marssi kylän läpi itään päin, mitä ne kantoivatkaan raskaissa repuissaan?

Askon työ sujui huonosti, hänellä oli niin paljon mietittävää.

— Eräänä päivänä poika oli seisonut tienhaarakummulla ja katsellut, miten tututkin nuorukaiset häipyivät sinne, missä suuret metsät alkoivat, ja missä vastaan tuli raja.

Ja raja oli jotakin sellaista, josta ei päässyt selville.

Raja oli kai portintapainen, korkea ja ylen korea. Sen läpi iloiset aunukselaiset pujahtivat Suomen puolelle. Ja he toivat tullessansa Askolle hauskoja savikukkoja, kun he vierailivat hänen kodissaan. Jotkut soittivat hänelle balalaikkaa surunvoittoisesti ja kauniisti. Jelisaveta-mummo puhui heidän kieltänsä, mutta silloin Asko aina nauroi ja muisti lorisevan metsäpuron.

Rajalta tuli myöskin silloin tällöin kiltti ja hiljainen isä Iirak, jota kaikki rakastivat, vaikka niin harva heistä kuuluikin hänen kirkkoonsa. Kun poika muisti hänet, tuntui nenässä voimakas tökötin haju, sillä tämän saapasrasvan lemu ympäröi aina pappismunkkia ja kaikkia hänen tavaroitaan. Mutta se kuului häneen eikä siksi tuntunut epämiellyttävältä.

Raja, raja! Nyt se varmaankin oli muuttunut kokonaan, sillä Asko oli ollut huomaavinaan, miten suurten ihmisten katseet synkistyivät, kun he puhuivat siitä. Oikeastaan häntä suututti, että hänen nyt piti olla lapsi. Hänkin olisi tahtonut kantaa raskasta reppua selässään ja olla mukana tuossa salaperäisessä joukossa, joka hävisi metsän hämärään.

Tienhaarakummulta poika oli juossut suoraa päätä Jelisaveta-mummon kaalimaahan, jäänyt hikisenä seisomaan vanhuksen eteen ja huutanut:

"Kuule, sano minulle nyt heti, mikä raja on?"

Mummo ei näyttänyt hämmästyvän:

"Raja? — Ihmisten keksimä onnettomuus?"

Asko rypisti otsaansa.

"En ymmärrä. — Isä Iirak sanoo, että synti on maailman suurin onnettomuus. Raja on siis syntiä."

Jelisaveta hymyili hieman levottomasti.

"No, vaikka niinkin. Olet niin pieni, en voi selittää, lapsukainen. Voin vain sanoa, että molemmin puolin rajaa asuu samaan heimoon kuuluvia ihmisiä, sukulaisia siis, samaa juurta. Mutta raja erottaa heidät toisistaan. Olisi parempi, jos saisivat elää yhdessä."

Pojan pieni, ruskea jalka penkoi levottomasti maata. Sen enempää ei puhuttu sillä kertaa, mutta miettimistä riitti.

Lapsi hakkaa kuokallaan leskenlehden juuria, maa tuoksuu, mehiläiset lentelevät.

"Asko, Asko!" Isän ääni on iloinen. "Katsohan tuonne!"

Poika tirkistää taivaalle, sen sinertävä kupu hohtaa ja kimmeltää, ja metsien yli kohoaa pieni lintu, joka lähenee lähenemistään. Outo surina täyttää ilman, linnun siivissä välkkyy kiiltävä metalli. Asko on lumoutunut. Hänen katseensa seuraa tulijaa, kunnes se on aivan hänen päänsä yläpuolella, silloin hän nostaa molemmat kätensä sitä kohti ja alkaa juosta, kunnes Gregor ottaa hänet syliinsä.

"Älähän toki, joudut ojaan, pieni mies! Tiedäthän, että tuo on lentokone."

"Tiedän, isä, mutta en ole koskaan nähnyt sellaista näin likeltä. Kun kasvan suureksi, tulee minustakin lentäjä."

"Saat odottaa vielä hyvin kauan."

Asko jatkaa omia ajatuksiaan.

"Minne se oli menossa?"

Lentokone häviää näkyvistä. Gregor sanoo harvaan:

"Viemään viestiä Aunuksen väelle."

Poika jää kuuntelemaan. Kun surinakin viimein häipyy kuulumattomiin, sanoo hän:

"Tästäkö sinä toissa iltana lauloit, kun vaimot pyyhkivät silmiään ja ukot kiittelivät väen pirtissä?" — Ylitse kuun, alitse päivän, taivon tähtien välitse, — perille pyhän Jumalan, asunnoille autuahan?

Gregor pudistaa päätään.

"En. Runo oli hyvin vanha. Ei sen sepittäjä tainnut tietää nykyajan ihmisestä mitään.".

He ovat niin vaipuneet mietteisiinsä, että päivälliskellon soitto saa heidät hätkähtämään. Lapiot jäävät pientareelle ja kolmisin he lähtevät kotiin. Mutta Asko puhuu taukoamatta suuresta elämyksestään.

Pitkä mies tulee heitä vastaan veräjällä. Hänellä on yllä musta kaapu, pehmeät, ruskeat kiharat valuvat hänen olkapäänsä yli hänen suudellessaan pojan poskia.

"Terve tultuasi taloon, isä Iirak!" Gregorkin vaihtaa tulijan kanssa tervehdyssuudelman ja vanha Juhani kumartaa moneen kertaan.

"Minulla on sinulle lämpimät terveiset äidiltäsi", virkkaa vieras. "Olin yötä lapsuuskodissa."

Gregor katselee tarkkaavasti munkkia, ihmetellen miten muuttumattomana hän on säilynyt läpi vuosien. Mutta samassa hän huomaa silmien ympärillä hienoja sädemäisiä ryppyjä, jotka syvenevät ja pitenevät isä Iirakin hymyillessä. Hänen kapeat kasvonsa ovat ehkä kalpeammat kuin viime käynnillä ja kädet ovat tulleet laihoiksi, mutta ryhti on suora ja komea kuin ennen. Ennen? Silloin, kun Gregor itse hoiteli kappelin kalmistoa ja odotteli tuon miehen tuloa kuin päivännousua, silloin, kun hän itse hartaasti kumarteli Jumal'äitiä ja lasta ja vuodatti kyyneleitä isä Iirakin kertoessa pyhiä legendoja. Ensi kerran hän ihmettelee, etteivät välit olleet katkenneet senjälkeen kuin hän liittyi luterilaiseen kirkkoon. Olisihan isä Iirakilla ollut moitteen syytä, mutta ankaria sanoja ei koskaan kuulunut. Siunaten hän astui Hilkan ja hänen kotiinsa ja siunaten hän jätti heidät. — He istuutuvat pöytään. — Outo liikutus valtaa Gregorin, hän tuntee itsensä yhtä pieneksi kuin lapsuudessaan, yhtä riippuvaiseksi niistä harvoista, jotka rakastavat häntä, ja hän silittää hiljaa vaimonsa kättä. Hilkka katsoo häneen kysyvästi, mutta isä Iirak sanoo:

"Jelisaveta-mummo hoitaa nyt kirkkomaatamme, sen käytävät ja kukat ovat kauniimpia kuin koskaan ennen."

Gregor nyökäyttää kiitollisena siitä, että isä Iirak vielä ymmärtää häntä, mutta samalla ympäristö käy hänelle vieraaksi, hän istuu kuin kutsuissa oman pöytänsä ääressä.

Hilkan sanat herättävät hänet.

"Mitä ajattelette siitä, mitä nyt tapahtuu rajan toisella puolella?"

Kaikkien katseet ovat kääntyneet puhuteltuun. Sama kysymys on kauan polttanut jokaisen huulilla, he tuntevat vapautusta nyt, kun se on sanottu.

Isä Iirakin otsa kalpenee.

"En ole varma siitä, onko aika otollinen. Säälin kansaa, jota rakastan, säälin laumaani, jonka toiveet pian muuttuvat tuhkaksi."

Hilkan katse seuraa hänen huuliaan. Tuskainen vaitiolo vallitsee munkin vaiettua, kunnes emäntä puhuu:

"Mutta ettekö tiedä, että koko Karjalan kansa toivoo yhtä ja samaa? Eikö heimolaistemme kärsimysten pikari ole laitoja myöten täysi? Kuka osoittaa meille otollisen ajan?"

Hilkka-emännän ääni kalskahtaa kuin metalli, mutta hän punehtuu, kun isä Iirakin surullinen katse sattuu häneen.

"Tiedän, lapsi, tiedän ehkä enemmän kuin sinä ja te muut. Mutta Herra yksin voi vapauttaa meidät vihollistemme ikeestä. Kun Hänen aikansa koittaa, silloin muurit luhistuvat verenvuodatuksetta. Oletteko koskaan ajatelleet sitä mahdollisuutta, että kärsitte tappion, että vapauttajat lyödään maahan? Ketkä jäävät silloin koston jalkoihin?"

Pirtissä on äänetöntä. Askoa peloittaa. Hän tahtoisi juosta tiehensä. Viimein hän nousee ja hiipii isä Iirakin luo, ristii kätensä hänen sylissään, suuren, levottoman ihmettelyn täyttäessä pienen rinnan. Hänelle vieras nyt puhuu, sädemäiset rypyt silmien ympärillä:

"Oli kerran Jumalan mies, joka suri kansansa onnettomuutta ja toivoi itsellensä kuolemaa, mutta hän rukoili, että saisi nähdä Herransa kasvot. Silloin hänet yllätti suuri, väkevä tuuli, joka halkoi vuoret ja särki mäet, mutta Jumala ei ollut tuulessa. Seurasi sitten maanjäristys, mutta ei Herra ollut siinäkään. Polttava tuli syttyi nyt hänen eteensä, hän haki Herransa kasvoja liekeistä, mutta turhaan. Tulen jälkeen hän kuuli tuulen hyminän, niin vienon kuin äidin hyräily lapselle. Ja siinä hän saattoi erottaa Jumalan äänen. Hänen rukouksensa oli täytetty."

Kuulijat ymmärtävät. Asko sormeilee isä Iirakin rukousnauhaa, mutta huomaa samassa ohuen hopeaketjun hänen kaulassaan, vetää sen esille ja katselee uteliaana vanhaa, sileää medaljonkia.

"Mikä tämä on? Aukeneeko se?"

"Ei, pikku ystäväni, se on suljettu, mutta sen toiselta puolelta löydät hyvin pieniä sanoja. Vaikka osaisitkin lukea, et pääsisi niistä selville."

Hän piilottaa ketjun ja sanoo katsomatta medaljonkiin:

"Siihen on kaiverrettu sanat: rakkaus sytyttää rakkautta. Odotan rakkauden valtakunnan tuloa."

* * * * *

Kun isä Iirak illalla lähtee Tyrnistä, ei hän menekään suoraan Jelisavetan kamariin, vaikka tunteekin suurta väsymystä, vaan kääntyy kappeliin päin, sytyttää kynttilät ja vaipuu polvilleen pienessä pyhäkössään. Hänen kasvonsa ovat vääntyneet tuskasta.

"Oo, pyhä äiti", hän rukoilee. "Jos Herran päivä on koittanut, pelasta meidät verenvuodatuksetta. Varjele kansaani synneistä! Aamen."

Kappelin ilma on kostea ja viileä, vaikka päivä on ollut kuuma. Vavisten hän nousee ja huomaa silloin ovensuussa nuorukaisjoukon, joka ilmeisesti odottelee, häntä.

He ovat Aunukseen meneviä nuoria sotureita, jotka nyt pyytävät isä Iirakin siunausta matkalleen. Kynttilät lepattavat. Munkki tuijottaa heihin kuin kuumesairas, hänen huulensa toistavat sanoja — miksi, miksi, — ja kylmä hiki ohimoillaan hän nostaa kätensä polvistuvien miesten yli ja rukoilee hiljaa — sanattomasti.

On melkein yö, kun kappelin ovi jälleen avautuu ja vanha Jelisaveta hiipii sisään. Kuulumattomin askelin hän lähestyy pyhän äidin kuvaa, suutelee nöyrästi Jeesus-lapsen jalkoja ja menee rippituoliin. Isä Iirak odottaa.

"Tunnethan elämäni kulun, isä, tunnethan rakkauteni tarinan paremmin kuin kukaan muu. Tiedät, kuinka vaikeroin, kun Nikita otettiin pois. Siitä saakka panin kaikki toivoni poikaani, mutta hän, Gregor, jätti minut myöskin, jätti vanhan kappelimmekin unohduksiin Hilkan tähden.

"Mutta sairas sydämeni toivoi sittenkin, että Nikitan veri kerran heräisi pojassani, toivoin, että hän kerran vielä palaisi heimolaistensa luo isänsä poikana, mutta kaikki on ollut suotta. Nyt kun muut Suomen puolelta lähtevät omaisiamme pelastamaan ja vapauttamaan, niin Gregor, Nikitan poika, vain kyntää rikkaan Hilkan maata. — Isä, olen anonut Jumalalta hänelle suurta surua, jonka pyörteissä hänen sydämensä heräisi. Olen huutanut armaalleni Herran vitsausta, mutta rauhaa en saa."

"Älä viitoita Herralle tietä! Hän näkee, minkä taakan hän kullekin antaa", kuuluu isä Iirakin vastaus. Jelisavetan suu on katkera.

"Rukoiletko kanssani, isä?"

"En ano surua kenellekään. Sinulle rukoilen rauhaa. Äidin surut käyvät sinulle liian raskaiksi."

Jelisaveta katsoo häneen polttavin silmin.

"Tiedän, että tänään olet siunannut vapaussotaan meneviä.—Oi, sitä päivää, jolloin Nikitan poikakin lähtisi mukaan! Itkisin ilonkyyneleitä. Seuraisin heitä vaikka polvillani, kunnes saisin nähdä armaat ahomme jälleen, kunnes vanha käteni saisi osoittaa poikaani ja saisin sanoa: — 'Katsokaa, Nikitan veri ajoi hänet luoksenne, Nikitan poika oli mukana teitä vapauttamassa!'"

Isä Iirak vaikenee yhä.

"Siunaatko minua, isä?"

Kähein äänin hän vastaa:

"Anon sinulle rauhaa."