XI

Rukit surisevat Tyrnin pirtissä. Hilkka-emännän lanka on hienoa ja sileää kuin silkki. Vanha Matliena ei jaksa kilpailla. Karkeat ovat sormet ja kankea uupunut jalka, mutta hän tekee parhaansa, hänkin. Manja kehrää kiihkeästi. Arkielämä on hänelle yhdentekevää, hän elää kuin toisessa maailmassa, omissa unelmissaan, joista hän saa voimaa ja uskallusta kestää ihmisten tuomitsevia katseita ja pistäviä sanoja.

Metsän lähteensilmä, joka kerran kuvasti hänen soreuttaan, nukkuu nyt nuoskalumen peittämänä, ja parasta onkin niin, sillä sen tasainen, kirkas pinta näyttäisi Manjalle silmät, jotka tuska on tehnyt hätäisiksi, posket, joitten heleät ruusut ovat kuihtuneet. Se voisi ilmaista onnettomalle ihmislapselle, että satu on lopussa, kaunis sävel sammumaisillaan.

Pienokainen, hän ajattelee, rakkauden lapsi sinä olet, kuutamoöitten ja solisevien maininkien kukka — valkolehtinen ja hento. Kun isäsi tulee, selkenee kaikki. Kodin saamme, kauniin, hirsiseinäisen pirtin, jossa, sirkat sirisevät uunin takana ja ristikkopöytä on suuri ja tukeva. Hiekalla hankaan lattian lumivalkoiseksi. — Pienokainen, kuuletko naavaisten kuusien huminan? Tupamme seisoo kerran metsän reunassa, syvien salojen kynnyksellä. Pääset paimeneen maammosesi seurassa, selässäni sinua kannan, niin kauan kuin olet vähäinen, mutta varttuneena kuljet itseksesi, opit tuntemaan tuulten laulut ja kapeat metsäpolut.

Tuli räiskyy uunissa, kipinät lentelevät.

Hilkan rukki seisahtuu, Gregor on tuonut hänelle kirjeen.

"No, vihdoinkin", huudahtaa Hilkka. "Olisi voinut luulla kuolleeksi, kun ei ole kuultu sanaakaan koko pitkänä syksynä."

Emännän katse synkkenee lukiessa, tumma puna nousee hänen poskilleen.

"Kylläpä poika tarvitsee rahoja!" Hän kääntyy Gregoriin ja puhuu kiihkeästi:

"Mitä isä tästä sanoo? Jorma aikoo myydä koko metsäosansa lähitulevaisuudessa. Ostajiakin on jo tiedossa."

Manjan lanka katkeaa, sydän pamppailee. Mikä kiire Jormalla on, voisi odottaa edes kevääseen asti, — kyllähän silloin kaikki selviää. —

Hilkka jatkaa ihmetellen:

"Oletko kuullut kummempaa? Hän aikoo ensi kesäksi Lappiin metsätöihin, — mutta syksyllä sanoo menevänsä naimisiin rikkaan kauppiaan tyttären kanssa. 'Aino on saanut hienon kasvatuksen, hän ei voisi viihtyä maan sydämessä. Siksi perustamme kotimme pääkaupunkiin. Ymmärrät, että tarvitsen rahani'." —

Manjan tuoli on tyhjä, heikko veto käy, kun ovi sulkeutuu hänen jälkeensä.

Siitä illasta hän toivoo, että lapsi syntyisi kuolleena, itseään hän ei ajattele hetkeäkään.

* * * * *

Uusi elämä alkaa Tyrnin talossa, vieraita tulee ja menee. Isoäänisiä miehiä, joilla on yllä komeat turkit, astuu mahtavina pirttiin, mutta heidän remuamisensa hiljenee Hilkan ohjatessa heitä isännän kamariin, jossa neuvottelut alkavat. Koko hänen olemuksensa julistaa heille: "Kutsumatta olette astuneet kynnyksemme yli."

Gregorkin on heille yllätys. He ovat odottaneet tapaavansa herkkäuskoisen karjalaisisännän, jota olisi helppo johtaa harhaan, mutta heidän edessänsä seisookin vakava, melkein synkkä mies, joka arvattavasti on sivistyneempi kuin he itse. "Ostajat" yrittävät kotiutua, hierovat kohmettuneita käsiään uunin edessä ja päivittelevät Laatokan viimaa, joka tunkeutuu sieluun asti. Täällähän paleltuu aivan kuoliaaksi! He kaivavat matkavarusteistaan esille pullon, jossa oli keltaista juomaa. Eihän isäntä vain panisi vastaan?

Gregor vetäytyy pöytänsä ääreen. "Minä en juo."

Vieraat nyökkäävät hyväksyvästi. Sepä hyvä, kerrassaan mainiota. Juomatta pysyy paraiten terveenä ja nuorena, mutta elämässä on poikkeustapauksia, ymmärsihän isäntä, — poikkeustapauksia! —

Gregor johtaa sanatulvan asiaan.

"Toimin nuoren lankoni puolesta, sen kai tiedätte?"

"Kyllä."

Neuvottelut sujuvat asianmukaisesti, kun vieraat ovat huomanneet, ettei Tyrnin isännän kanssa ole leikkimistä. Kartat otetaan esille, metsien hinnat arvioidaan ja päiväkaudet umpeen miehet samoilevat saloja, kunnes kaikki on selvää. Jorman osuus on myyty. —

Suuri hakkuu alkaa.

Kylässä vilisee vieraita miehiä. Heitä tulee läheltä ja kaukaa. Metsän jättiläiset kaatuvat, ja kirveitten iskut kuuluvat Jelisavetan mökille asti, mutta Jounilan Jaakko ei kertaakaan käy katsomassa uutta menoa. Hänen suunsa on tullut kapeaksi kuin viiva. Hän sanoo kuivahkosti:

"Poika on saanut osansa. Hoitakoon nyt itsensä."

Niin kuluu syystalvi. Joulukynttilät valaisevat pimeitä pirttejä ja uusi vuosi saapuu uusin toivein ja pettymyksin.

Tyrnissä, harmaassa talossa, elää kolme vaikenevaa ihmistä. Hiljaisuus on tappaa heidät. Kolme sanaa voisi heidät vapauttaa, mutta ne jäävät päivä päivältä sanomatta, kunnes jokainen katse koskee, jokainen askel polttaa kuin tuli. Äänettömän tuskan vallitessa pikku Askokin kuihtuu. Nikke on hänen ainoa uskottunsa.

"Miksi annat partasi kasvaa?" hän kysyy kerran isältään heidän aterioidessaan.

"Enpä tiedä", vastaa isä.

Hilkka huomaa vasta nyt, että kullanruskea parta reunusti Gregorin kasvoja. Kyynelet polttavat Hilkan silmiä, mutta hän pakottaa ne pysymään poissa. Miksi hän itkisi? Asko katsoo toisesta toiseen, ottaa hyvin varovaisesti vanhempien kädet, liittää ne yhteen pöydän alla, puristaen pikku nyrkkinsä niiden ympäri, mutta ote on liian heikko. Kalpeana Hilkka jatkaa ateriaansa.

Olit köyhä, kun tulit Tyrnin isännäksi ja annoit pojalleni elämän lahjan, hän ajattelee. Rakastin sinua, mutta sinä petit, kunniallisen sukuni tahrasit hänen tähtensä, jonka minä pelastin kuolemasta. —

Gregor katselee vaimoaan.

Olen aina sinua rakastanut, rakastanut. Jos silti epäilet, en voi puolustautua!

Mutta pöydän toisessa päässä istuu Manja.

Vielä sinä elät, hän ajattelee tuntiessansa lapsensa heikkoja liikkeitä povessaan, ja kerran huudat ilmoille isäsi nimen. Tähän ylpeään sukuun sinäkin kuulut, sinä lepattava liekki! —

Lumi sulaa, hanget kannattavat, miljoonittain kimmeltää jääkristalleja talon avarilla mailla ja tuuli on keväinen.

Pääsiäinen lähenee. Viidakko herää ja päivät pitenevät. Sulamavesi kaivaa salaisia käytäviä lumen alle, pujahtaa iloisesti esille ja häviää taas. Tiet upottavat ja hanget pettävät. Viimeiset lumet piilottautuvat metsien hämäryyteen pohjoisrinteille.

Vanha Jelisaveta istuu yksinäisessä tuvassaan pääsiäisaamuna. Hän on ruokkinut elukkansa, siistinyt pirttinsä, ja hiljainen juhlatunnelma on hiipinyt vanhuksen luo. Se ei ole saapunut kellojen soidessa, ei messun kajahtaessa, vaan kevätaurinko on tuonut sen huoneeseen valaistessaan värikkäitä lattiamattoja, kullattua Jumal'äidin kuvaa, vanhaa pöytää ja kirjavaa vaatekirstua, koko tupaa, joka on hänen maailmansa!

Hänen kasvonsa ovat pienet ja kurttuiset, koko olemus käpristynyt kuin kuiva lehti. Hän siristää silmiään aurinkoa kohti. Miten suloisesti se lämmittääkään, tuo suuri, armollinen taivaan valo!

Jelisaveta on näihin aikoihin elänyt enemmän kuin koskaan ennen menneisyydessä. Lapsuuden aika on kiitänyt ohi, nuoren lemmen kuuma kausi, polttavat surun päivät, Nikita, laulut, kaikki, — vain poikaansa hän ei ole uskaltanut ajatella. Ainokaistaan — ei muistanut, sillä se olisi koskenut liian kovasti vanhaan sydämeen.

Tänään on hänen mielensä toisenlainen, lempeä, tyven, anteeksiantavainen.

Hän astuu kirjavan, kupukantisen arkun eteen, nostaa kannen ja etsii — etsii. Kaunis hymy valaisee hänen silmiään. Siellä se on, tuo pieni, punainen mekko, joka oli yllä silloin kuin Gregor otti ensimmäiset askelensa — siellä pikkuiset kengät ja paksut, harmaat sukat. Tuossa rikkinäinen harava, jolla lapsi siisti kalmiston käytäviä.

Hän panee kaikki lattialle ja puhelee hiljaa itsekseen.

"Sinä olit niin suloinen ja puhdas, poikani, niin tahraton. Luulin, että syntini seuraukset olivat nostetut hartioiltasi, että olit uusi ihminen, Gregor. — Mutta minä petyin."

Äiti jää istumaan aarteittensa keskelle. Hän ei itke, mutta huulet vapisevat.

Ovi avautuu. Gregor seisoo kynnyksellä, aurinko sokaisee hänet hetkeksi. Jelisavetan nähtyänsä hän peittää käsin kasvonsa.

"Äiti, äiti!"

Vanhus ei liikahda.

Pojan sydäntä viiltää, kun hän muistaa menneet pääsiäisaamut, jolloin äiti ja hän heti herättyään vaihtoivat rakkaan juhlatervehdyksen:

"Kristus on noussut kuolleista!" — "Niin, hän on totisesti noussut kuolleista!"

Näin hän nytkin oli toivonut saavansa tehdä, mutta äidin huulet ovat mykät.

Viimein kuuluu lattialta kuiskaus: "Nikita!" Jelisaveta nousee polvilleen, ojentaa häntä kohti molemmat kätensä ja toistaa:

"Nikita, — armaani!"

Silloin poika ymmärtää. Hätääntyneenä hän rientää vanhuksen luo, nostaa hänet ylös ja puhuu hellästi:

"Gregorhan minä olen, poikasi, pikku äiti. Parta vain muistuttaa isästä."

Jelisaveta katsoo häneen pitkään ja ankarasti.

"Totta puhut. Olet Gregor, sen tiedän sanomattasikin. Mutta parempi olisi ollut, ettet ikinä olisi syntynyt. Olen rukoillut sinulle suurta surua, jotta kasvaisit mieheksi, syntiinlankeemusta en ajatellut. Teit huonommin kuin Nikita-laulaja. Hän otti, mikä hänelle kuului, itse antauduin; — sinä, jolla oli vaimo, pilasit viattoman elämän, kodittoman raukan veit. Katketkoon kotisi kurkihirsi, sinä kirottu!"

Jelisaveta työntää hänet luotaan, mutta Gregor ottaa ryppyiset kädet suureen kouraansa, painaa otsansa niihin.

"Miksi kiroat, mikset tahdo tietää totuutta?"

Vanha nainen nauraa:

"Totuutta! Sen kaikki tietävät."

"Eivät!"

Gregor nojautuu seinään, raju nyyhkytys vapisuttaa häntä, mutta hänen katseensa on kirkas ja peloton.

Jelisaveta vetää hänet luokseen, poika painaa päänsä hänen syliinsä. Äiti odottaa.

"Minä olen viaton, äiti! En ole syypää Manjan onnettomuuteen!"

Taivas avautuu vanhan äidin silmien eteen, raskain taakka on poissa, hän ristii kätensä itkien.

"Mitä sinä sanoitkaan? Kerro viestisi uudelleen, uudelleen!"

"Olen syytön! Uskotko minua, äiti?"

Silloin Jelisaveta sanoo nöyrästi:

"Kristus on noussut kuolleista!" ja Gregor vastaa riemuiten:

"Niin, hän on totisesti noussut kuolleista. Amen!"