XVII

Oli kylmä uudenvuoden yö. Varjot lepäsivät sinertävinä kinoksilla, ja lakkapäät petäjät metsän reunassa nukkuivat lumitaakkansa alla. Kelmeä kuu kulki yksinäisenä ja unohdettuna yötaivaalla, sillä kaikki elävät olennot pysyttelivät suojissaan ja piilossa. Pakkanen yksin hallitsi.

Tyrnin tontut pitivät käräjiä tallin ylisillä. Piippalakit vilahtelivat puolihämärässä. Nikke istui alakuloisena ovensuussa. Takkuinen oli keltainen karva, sukimaton selkä ja tuuhea häntä.

Tontut olivat kaikki hänelle tutut ja rakkaat. Ystävällinen, vinosilmä tossujalka oli ensiaikoina opettanut Nallelle vahtipalveluksen alkeita, erottamaan hyvän pahasta, rauhallisen kulkijan roistosta. "Ihmisen sisin ilmenee hänen astunnassaan", sanoi tonttu. "Älä repaleista miestä ahdistele, jos hän kävelee reippain askelin, mutta hyökkää armottomasti luikertelijoitten kimppuun!" Mutta viime aikoina alkoivat vanhat opetukset pettää. Sai kulkea päivät umpeen selkäkarvat pystyssä ja valkeat kulmahampaat näkyvissä, sillä epäilystä herättäviä olentoja kulki alati Tyrnin pihalla. Mutta uusi isäntä, joka viime syksynä otti talon haltuunsa tukki-herran jälkeen, oli antanut Niken tutustua piiskaan.

Koira murisi tätä muistellessaan.

Yhtä kaikki! Tulkoot ja menkööt, voihan Nikke pysytellä tallin ylisilläkin!

"Tuntuu siltä, kuin tonttujen ja haltijain aika tässä talossa olisi ohi", kuului tonttujen joukosta.

"Niin, niin, totta puhut!"

"Eivät tarvitse apua enää tämän hovin ihmiset. Ei panna olutta, ei keitetä yrttivoiteita. Metsän väkikin pakenee."

Vanhin partasuu hymähti nurkassaan:

"Tyrni on minulle rakas. Asustin näillä seutuvilla jo silloin, kun käet kukkuivat rantapuissa ja maasälpävuori oli koskematon. Ihmiset valloittivat minulta olinpaikkani, mutta en paennut, rupesin heidän palvelukseensa. Näkymättömänä katselin, kun Tyrnin peruskivet laskettiin. Olin aina saapuvilla Anna-emännän kutsuessa. Minua sanottiin milloin 'hyväksi tahdoksi', milloin 'uskollisuudeksi', tai 'koti-onneksi'. Ja ladot ja aitat pysyivät lukittuina, vilja säilyi ja sauna lämpeni käryämättä."

"Eikä unohtunut puurokuppi jouluiltana luhdinkynnykseltä."

"Kauan tyydyttiin meihin", jatkoi vanhus. "Mutta Gregorin tultua talohon ajat muuttuivat. Laulun haltijattaret seurasivat häntä, — ja hyvin meni kaikki. Silloin seinät oppivat kuuntelemaan."

Muuan pikku tonttu puheli: "Minäpä viihdyin pirtin puolella, vieraita vastaan otin, jalkoja lämmittelin ja panin keltaisen teen oikeaan aikaan hautumaan."

"Minä olin läsnä lapsia souattaessa", kuiskasi toinen. "Tulelta varjelin, yksinäisyyden varjot karkoitin."

Tallin yliset ovat kuiskeita täynnä.

"Kuka auttoi lehmien poikiessa? Kuka tuhosi taudit?"

"Mutta nyt ei meitä enää tarvita. Tänä yönä lähdemme kaikki Tyrnin talosta. Tuhdit jäävät tyhjiksi, sauna autioksi."

Ja niin he poistuivat pitkänä jonona Niken ohitse metsään päin. Koira paneutui maata ja painoi kuonon käpälien väliin.

Silloin kuului liikettä pimeimmästä nurkasta. Kuun valo sattui yksinäiseen tonttuun, joka surullisena istui heinäkasalla.

"Eipä lähtenytkään — vanhin", virkkoi Nikke.

"Ei. — Jään odottamaan uusia aikoja."

Mutta siitä päivästä tuli ei vaivatta takassa syttynyt. Märät puut pihisivät ja kitkerä savu tuprusi vasten naamaa, jos uskalsi lähestyä. Siitä päivästä saunan löyly nousi vastahakoisesti, eikä lämpö parantanut väsyneitten jäsenien kolotusta.

Harmaan talon hyvät tontut olivat paenneet.

* * * * *

— Tyrnin talon omistajat vaihtuivat lakkaamatta vuosien kuluessa. Kun ahne kauppias oli myynyt viimeiset propsipuunsa ja lähettänyt viimeiset kaurasäkkinsä maailmalle, astui nuori, köyhä, hehkuvasydäminen uneksija kynnyksen yli. Suuret aatteet seurasivat häntä. Hän oli mielestään se mies, joka Jumalan lähettämänä nostaisi hävitetyn hovin uudelleen kunniaan. Haaskatut metsät ja nyljetyt maat kantaisivat jälleen hedelmää.

Kylän väki katseli uutta menoa riemuiten. Tyrnin talon kohtalo oli aina säännellyt koko seudun ilot ja surut. Kun kyynelet vierailivat tyrniläisten suojissa, silloin soitto vaikeni kirkonkylän pirteissä, ja kun ilo hymyili Tyrnin ikkunoista, naapurienkin taakat kevenivät. Heillä oli kuin yhteinen verenkierto.

Nuori uneksija kuvitteli suuria.

Laihat kauramaat muuttuisivat pian viljaviksi pelloiksi ja hoitamattomat ha'at ensiluokkaisiksi laitumiksi. Kantoja murrettiin maasta ja uusia viljelyssuunnitelmia tehtiin. Mutta kun heinät syksyllä ahdettiin latoihin, huomasi isäntä ihmeeksensä, että lahot katot olivat reikäiset kuin seula, eikä hänellä ollut aikaa korjaamiseen. Sateet tekivät tehtävänsä.

Hän aherteli, mutta onni ei suosinut häntä.

Ankara raekuuro runteli katteettomia salaojia, niin että ne luhistuivat kokoon ja karjasta hukkuivat parhaimmat suohon.

Mitäpä hyödytti, että nuori isäntä käytti saappaita, joissa vesi iloisesti virtasi ulos ja sisään ja vaikka emäntä aherteli kylmässä pirtissä, jossa vihainen veto vinkui ja lapset valittivat paleltuvansa! Unelmat sammuivat, pilvilinnat sortuivat, ja niin joutui Tyrnin talo vielä kerran myytäväksi.

Ihmiset päivittelivät, vanhukset laskivat sormillaan. Niin, kymmenen vuotta oli todellakin kulunut siitä, jolloin Hilkka lähti poikansa kanssa lapsuudenkodistaan, — kymmenen pitkää vuotta! Mutta heistä tuntui kuin olisi kaikki tapahtunut eilen!

Jounilan Jaakko astui eräänä lauantai-iltana tuvastaan portaille, parta ajettuna, paras, kirjava paita yllä kuin kirkkoon mennessä. Selkä suorana hän siinä seisoi ja katseli ympärilleen.

"Asko!" hän huudahti pirttiin päin. "Asko, joko lähdetään?"

Pitkä, solakka nuorukainen aukaisi hymyillen oven.

"Jopa sinulla on kiire, ukki!"

"Hyvä on joutua perille, ennenkuin toiset ehtivät sinne kauppoja tekemään", vastasi ukko.

He lähtivät matkalle. Naisten katseet seurasivat heitä Jounilan pirtin ikkunasta.

"Herra teitä siunatkoon ja varjelkoon!" rukoili Anna, mutta Hilkka vaikeni. Hänen silmänsä loistivat hiljaista kiitollisuutta.

Tienhaarakummulla Jaakko virkkoi:

"Katso taivaanrantaa, Asko! Jo on tullut tiheämmäksi. Kun sinä olet yhtä vanha kuin minä, on se ehtinyt tummua mustaksi."

He kulkivat taas äänettöminä perätysten, kunnes harmaan talon katot näkyivät. Silloin ukko sanoi:

"Sinä saat nyt aloittaa uudestaan, samoin kuin minä, — mutta eri tavalla. Sinulla on valmiiksi lasketut perustukset. Älä horjahda."

Sitten hän aukaisi veräjän.

Asko oli kahdeksantoistavuotias, kun Tyrnin talo joutui sukuun takaisin.