VI

Hilkan sydän on tyven ja rauhaisa. Sitä eivät raatele tunteitten myrskyt, hän ei kuvittele tulevia eikä liioin menneitä muistele. Ainoa, joka silloin tällöin saa hänet irti tuosta säännöllisestä jokapäiväisyydestä, on kaipuun kipinä sielun syvyydessä. Se syttyy hänen tahtomattansa Gregorin laulaessa, mutta hän kamppailee vastaan.

Mitä hänellä on tekemistä haikeamielisten sävelien kanssa, hänellä, jonka komeat kilpikankaat ovat kuuluisat koko Karjalassa! Hänellä, joka ei tiedä suruista ja vastoinkäymisistä mitään. Hänen rakkautensa Gregoriin on puhdas ja vilpitön, vieraitten ja väkensä kuullen hän puhuu kunnioittavasti Tyrnin "isännästä", mutta itse hän tietää, että hänen lempensä on voimakkaan olennon kiintymystä heikompaan: sitävastoin hän ei ole tietoinen siitä, että tuo tuskainen kaipuun häivä asettaa Gregorin armoitettujen pariin — ja hänet, Hilkan, anovien joukkoon. Jos kipinä syttyisi tuleen, silloin hän huomaisi seisovansa alempana ja hän pyytäisi: "Gregor, armaani, aukaise minullekin taivaan portit!"

Harmoni on nyt valmis. Sen ympärille kokoontuu usein seudun nuoriso laulamaan Tyrnin isännän säestäessä ja kuoro on pian muodostettu. Vanha rovasti iloitsee ja kirkkokansa kuuntelee hartaana laulajien esityksiä. Hilkka on ylpeä miehestään, joka tietää niin paljon enemmän kuin muut, mutta kun kuorolaiset harjoitusiltoina poistuvat talosta ja Gregor jää tuntikausiksi istumaan soittokoneen ääreen, katsoo Hilkka häneen moittivasti. Hänestä tuntuu kuin soittaja hiljaa hyräillen puhuttelisi vaimolle ventovieraita ystäviä, ja hän poistuu kuuluvin askelin kutomakamariin, yrittäen syventyä, hänkin, omaan työhönsä.

Ja kauniit kuviot syntyvät kuin itsestään, kangas hohtaa lumivalkoisena.

Soitto loppuu äkkiä kesken.

Gregor ilmestyy oveen, Hilkka kutoo edelleen, mutta heikko puna nousee hänen kaulalleen. Hän ei nosta katsettaan työstä.

"Sinä menetkin pois. Sintillehän minä soitin", sanoo mies matalin äänin.

Hilkka kääntyy outo kiitollisuus silmissään.

"Sitä minä en ymmärtänyt."

Gregor nyökkää ystävällisesti ja sivelee kädellään hänen kudontaansa.

"Tiedäthän sinä, että olet aina ajatuksissani", hän sanoo.

Mutta tätä Hilkka käsittää vielä vähemmin, eikä hän itsestään voi sanoa samaa. Taikinaa, alustaessaan hän ajattelee piiraita, ja piiraita syntyy, mutta, miten mielettömältä tuntuukaan kuvitella, että Gregor, Raisua sukiessansa, ajattelee — Hilkkaa! Hän purskahtaa raikkaaseen nauruun ja kääntää puheen toisaalle.

Asko aukaisee oven.

"Tule kuuntelemaan, isä!" hän huudahtaa. "Nikke on koko päivän istunut suuren omenapuun alla ja ulissut kylään päin. Voiko koira tulla hulluksi?"

"Voi kyllä, mutta ei suinkaan Nikkeä mikään vaivaa", vastaa isä hajamielisesti.

"Matliena sanoo, että se vainuaa jotakin pahaa." Asko ilmoittaa puoliääneen. "Ja koiran sielu on sen nenässä", hän jatkaa toistaen vanhuksen sanoja.

He nousevat mennäksensä lapsen kanssa ulos, mutta samassa ulina muuttuu raivoisaksi haukunnaksi, ja avatessansa pirtin oven he näkevät Niken nuoren, vento vieraan naisen kimpussa. Hän ei liikahda askeltakaan, vaan seisoo paikallaan varjellen käsin kasvojaan, kunnes hän kaatuu hervottomana maahan.

Gregor juoksee hänen luokseen ja annettuaan Nikelle pari aimo läimähdystä hän yrittää puhutella vierasta, mutta tämä makaa kuin kuollut.

Hänen vaatteensa ovat repaleina, jalat paljaat ja pöhöttyneet, tummat palmikot takkuiset.

Hilkka polvistuu hänen viereensä. "Voi, hyvä Jumala!" hän kuiskaa. "Mene, Asko, pian pirttiin, tuo sieltä kulhollinen vettä ja puhtaita riepuja. Mutta et saa huutaa."

Tulijan pää lepää Hilkan polvilla, ja pian vieras aukaisee kaksi mustaa, kuumehohteista silmää, katse harhailee hetken, kunnes raskaat luomet sulkeutuvat jälleen, ja kyynelet vierivät poskia pitkin.

Tyrnin emännän kädet muuttuvat yhä pehmeämmiksi hänen valellessansa raikasta vettä valkean otsan yli. Hänen äänensä väräjää.

"Mistä olet, lapsi raukka?" Nyt vasta hän huomaa, että tytön huulet ovat karheat ja halkeilleet ja ikenet verissä. Hiljainen vastaus kuuluu:

"Aunuksesta. — Siellä on nyt kurjaa — kurjaa."

Hilkka kalpenee.

Gregor kantaa tulijan talon yliskamariin, jossa Matliena valmistaa vuoteen. Vanhus huokaa ja päivittelee, levottomin sormin hän tekee ristinmerkin seinään päin kääntyneenä. "Oo, pyhä äiti, oo, pyhä äiti, mitä on tuleva meidän osaksemme!" hän mumisee. "Ja kuka tuo lapsi on?"

"Sitä ei kukaan vielä tiedä", kuiskaa Gregor. Matliena huojuttaa päätään. "Kaunis, kaunis kuin taivaan enkeli."

Outo odotus valtaa Tyrnin talon asukkaat nuoren pakolaistytön ilmestyttyä heidän keskuuteensa. Hiljaisempi kuin koskaan ennen on nyt avara pirtti. Muistetaan oman seudun urhoja, jotka ovat hävinneet teille tuntemattomille, jotka ehkä jo uinuvat Tuonen patjoilla. Ja mielet käyvät ankeiksi.

"Mikä hänen nimensä on?" kysyy Oka Matlienalta.

"Manja. Mutta hänen puheestaan ei saa mitään selvää, tarinoi kaikki ristiin-rastiin. Taitaa olla mieletön, poloinen. Suukin niin hirvittävässä kunnossa — kuin punainen haava. Isäntä sanoo, että tytössä on keripukki. Emäntä hänen suutaan hautoo ja hoitelee, mutta saapa nähdä, minä luulen, että tytön kauniit hampaat sittenkin lähtevät." Vanhus huokailee.

"En ole kuullut mainittavan sellaista tautia ennen", ihmettelee Oka, mutta Juhani selittää:

"Sodan jäljissä tämäkin rutto kulkee."

Ja työhön mennessä kaikki vilkaisevat yliskamarin ikkunaan pelokkain katsein.

Päivät kuluvat, mutta Manja makaa yhä hyvin sairaana Tyrnin yliskamarissa. Hänen sormensa hyväilevät Hilkka-emännän lakanoita.

"Komeat ovat kankaasi ja koristeet Aunuksen pitsiä", hän kuiskaa selvänä ollessansa. Kuumehoureissaan hän puhuu lakkaamatta. Hän seurustelee näkymättömien olentojen kanssa, vannottaen heitä selittämään hänelle, mitä oli tapahtunut.

"Isä", hän sanoo rukoilevasti. "Mikä helinä täällä on? Mitä he tahtovat, nämä Suomen soturit? Ystäviähän he ovat, isä? Ondrej puhuu metsistämme, mutta onhan heillä sankka salo Suomenkin puolella."

Hilkka kostuttaa hänen huuliaan saunakukkateellä ja asettuu jälleen istumaan hänen viereensä. Hänen katseensa on ilmeetön.

"Ondrej, missä oletkaan? Vedä ylemmäksi vene rantatörmälle, aallokko voi viedä. Mitä kirkossa tapahtuu, maammoseni, seinämuureissa on aukkoja, kiviä lentää. Suomen miehet ampuvat kirkkoa kohti. Ryssätkö siellä piileskelevät?"

Silmät suurenevat kauhusta.

"Minä en jaksa, isä, tiedäthän, etten jaksa. Jalat painavat. — Ondrej, jätätkö? — Kuka kieltää katsomasta taakseen? Siellä kylä palaa — kylä ja koti, näettekö?"

Hilkan sydän takoo. Rintaan koskee.

Manja nousee puoleksi istumaan ja putoaa jälleen velttona pieluksiin. "Tule, karitsani, tule!" hän kutsuu lempeästi. "Tule, valkorinta vuona, tule! Säikytkö, armaani? Noroperille joutukoot kehnot, jotka tyyssijamme sytyttivät!"

Valkeaan otsaan ilmestyy vihan uurteita.

"Eikö jo päivä näy?" hän kysyy äkkiä Hilkalta kirkkain äänin.

"Päivähän on korkeimmillaan."

Sairas kääntyy Hilkkaan päin ja sanoo valittaen:

"Honkaisista huoneistamme on nyt jäljellä — vain tuhka. Tiedätkö siitä mitään?"

Emäntä istuu kuin kivettyneenä. Tyttö jatkaa.

"Minulla oli paljon pientä karjaa, oli karitsoja, oli vuonia; sarvinauta kuului isälle ja äidille. Ondrej-veli hoiti hevoset. — Taisivat palaa — viattomat."

"Älä kerro enempää", kieltelee Hilkka ja sairaan huulet sulkeutuvat tottelevaisesti. Mutta vaipuessansa uneen hän änkyttää:

"Tie loppui, tulivat vastaan salot, — salot harvenivat, eteemme avautui räme, allamme upotti pohjaton suo."

Valkoisella voiteella Hilkka lääkitsi Manjan haavoittuneita jalkoja ja ne paranivat vähitellen. Matliena oli ylpeä keittämistään lääkkeistä, olihan hän omin käsin koonnut keväisten pientareitten heleimmät yrtit ja suloisimmat kukat ja olihan hän hiljaa hyräillyt vanhoja loitsuja, kun sinertävä höyry nousi kattilasta niiden kiehuessa.

"Oletko, tauti, tuulen tuoma, tuulen tuoma, vuon ajama, ahavaisen antelema, — mene tuulen tietä myöten."

Matliena hymähti salamyhkäisesti: "Viisautta on monenlaista."

Päivät kuluivat, heinäntekoaika lähestyi ja vanhus sai yksin hoitaa Tyrnin talon emännyyden, sillä Hilkka oli sairaan luona aamusta iltaan. Väkevä kukkaistuoksu täytti ilman, tunkeutui sisään jokaisesta ikkunasta. Manjan katse oli muuttunut rauhalliseksi ja hän pysyi pitkät ajat tajuissaan. Mutta jos Matliena sattui olemaan huoneessa, kun hourekohtaukset uusiutuivat, oli Hilkalla täysi työ saada hänet poistumaan, sillä taikauskoinen vanhus katsoi uteliaasti Manjaa ja kuiskasi salaperäisesti:

"Etkö näe, että hän lankesi loveen? Häneen ei saa koskea."

Ja Askolle hän kertoi kummia, kunnes pojan leikit olivat rajan kauhuja täynnä. Muurit ja linnat, joitten katinkultaloiste ennen oli täyttänyt hänen mielikuvituksensa, hajoitettiin nyt maan tasalle, ja poika veisti itselleen taikasauvan, jolla hän piirteli ihmeellisiä kuvioita hiekkaan. Gregor yllätti hänet eräänä iltana, ja poju kertoi pelokkaana isälle uusista hommistaan.

Surullinen hymy levisi kuuntelijan kasvoille. Hellästi hän silitteli Askon tukkaa, sanoen:

"Sinun pikku sauvasi on vain heikkoa, halpaa puuta, mutta tiedätkö, oli kerran ihminen, suuri Mestari, jonka sormet aukaisivat sokeitten silmät ja kuurojen korvat. Hän piirteli kerran maan hiekkaan vapautuksen sanoja onnettomalle ihmisraukalle. Hänen voimansa oli Jumalasta!"

Ja Gregorin suuri käsi pyyhkäisi pois kaikki Askon taikakuvat maasta. Silloin se leikki loppui.

"Ken olet, puhasmuotoinen?" kysyi Manja Hilkalta. Hän oli ensi kerran jalkeilla.

"Hilkka, Tyrnin talon emäntä."

"Olet ollut hyvä minulle. Tahtoisin kiittää. Olen parantunut hoidossasi, olen nähnyt unta taivaasta pehmeillä patjoillasi."

Ennenkuin Hilkka ehti estellä, heittäytyi Manja polvilleen hänen eteensä — suuteli hänen hameensa helmoja. Hilkka kauhistui.

"Älä toki, älä! Et saa polvistua ihmisten eteen!"

Mutta Manja puhui hiljaa itkien:

"Olen luullut sinua Jumalan äidiksi. Tahtoisin kiittää. Saanko palvella sinua, kun olen parantunut?"

"Saat, saat. Mutta et ikinä tällä tavalla."

Manja katseli häntä kyyneleisin silmin.

"Olet tyyni ja vilpoinen. Ovatko kaikki Suomen puolen naiset sellaisia?"

Hilkka punehtui. Tytön lapsellinen luottamus sai hänet ymmälle. Ja Manja jäi Tyrnin taloon.

Heikko hän oli, hento ja tuskien raatelema, mutta kulmikkaat olkapäät pyöristyivät ja kalpeat posket ruskettuivat kesäisen auringon paisteessa. Astunta kävi keveäksi voimien palatessa, ja silloin tällöin hymy valaisi surunvoittoiset silmät, jotka olivat tummat kuin mustat orvokit. Hän oli kahdeksantoistavuotias.

Vähitellen saatiin tietoja Manjan kotiseudulta. Kylä ja koti olivat palaneet, isä ja Ondrej-veli kuuluivat kaatuneitten joukkoon ja äiti oli kuollut pakomatkalla yrittäessään päästä Suomen puolelle. — Kun tytölle kerrottiin, mitä oli tapahtunut, sulki hän silmänsä ja vaikeni. Hänen kyynelensä olivat kuivuneet.

"Koeta viihtyä meillä", sanoivat ystävälliset ihmiset nuorelle muukalaiselle, ja hän vastasi kiitollisena:

"Päivisin olen kotonani täällä, mutta kun yö saapuu, ratsastan unessa valkealla orosella Aunuksen majoille takaisin."