VIII

Purppuranpunaiset nauhat koristavat Manjan tukkaa; karjateiltä hän on löytänyt kirkkaan lähteen, jonka pinta kertoo, että hän on kaunis ja nuori. Hänen povensa on täynnä tuskaa ja polttavaa riemua. Häntä ihmetyttää vanhan Jelisavetan tapa puhua elämästä, joka "vierii pois". Vastaanhan se tulvii joka puolelta!

Manjan tummiin silmiin vedet nousevat melkein aiheettomasti. Katse sumenee, jos Hilkka-emäntä kehuu hänen kehruutaan kauniiksi ja kyynelet vuotavat virtoina, kun Gregor hämärähetkinä soittelee. Hilkka naurahtaa, mutta Gregor ei ole huomaavinaan tytön herkkyyttä. Hän muistaa hyvin ajan, jolloin hän itse piilotti kasvonsa äidin helmoihin isä Iirakin messutessa. Himmeästi kullattu Jumal'äidin kuva, enkelit ja pyhimykset olivat silloin näyttäneet eläviltä, kaikki oli liian hyvää, liian kaunista, ja hän itki kiitollisuudesta. —

Kylässä oli vietetty nuorisoseuran suurta syysjuhlaa.

Tyrniläiset olivat olleet mieslukuisina saapuvilla, vanhasta Matlienasta pikku Askoon asti, Nikkekin oli sinä päivänä unohtanut vahtipalveluksensa ja räyhännyt vieraitten koirien kanssa juhlakentällä. Kirkossa se sai aikaan suuren sekaannuksen kesken rovastin saarnaa. Iäkäs sielunpaimen, rauhan mies, puhui juuri sovusta ja rakkaudesta, kiittäen taivaan Herraa siitä, että sodan ja riidan aika nyt oli ohi, kun Nikke suurella käytävällä hyökkäsi verivihollisensa, naapurin Turjan kimppuun ja löylytti sitä, niin että ruskeat ja kirjavat karvatukot pöllysivät. Hirvittävä murina kajahti hirsiseiniä kohti, ja rovasti pani kaikki voimansa liikkeelle saadakseen äänensä kuuluville. Kun Gregorin viimein onnistui karkoittaa häiritsijät, oli saarnaajan ääni melkein sortumaisillaan, mutta keskeyttämättä hän puhui entiseen tapaansa Jumalan hyvyydestä ja taivaan ihanuudesta. Työ ja ahertelu olivat hänelle vieraita käsitteitä, siksipä hänen viisauttansa olikin niin helppo ymmärtää. Huolettomat karjalaiset pitivät suuresti sanan julistajasta, joka ei puhunut synneistä ja helvetistä, vaan ylisti maan kauneutta ja Luojan ikisuopeutta ihmistä kohtaan. Suloinen oli tie rovastin taivaaseen. —

Juhlakentällä lauloi Gregorin kuoro ja päivän lopettivat Jorman puhe ja iloinen karkelo. Manjan ääni soi kuin hopeatiuku. Ajatuksissaan hän eli kaukana kotikylässään, jossa jokaiset kasvot olivat tutut, joka polku rakas. Keveänä kuin keiju hän karkeloi, mutta hänen kaihonsa kasvoi kasvamistaan. Hän kaipasi ihmistä, jonka kanssa olisi voinut puhua pelkäämättä.

Oli kuutamoinen keskiyö — tähdet tuikkivat heikosti.

Gregor kulki yksin metsäpolkua, joka johti hänen äitinsä mökin ja vanhan kalmiston ohi niityille ja kotiin. Jelisavetan tupa nukkui, hautuumaan käytävät hohtivat kuun välkkeessä, syysliljat paloivat punaisina portin pielissä ja hiljaiset kuuset peittivät tummaan varjoonsa unohdetut haudat, joita sammalet koristivat. Gregor huomasi äkkiä, miten paljon hän Tyrnissä kaipasi tätä pientä kukkatarhaa. Hyvät, lempeät henget ympäröivät hänet, hän hymyili kappelin kirjaville ikkunoille ja kuiskasi:

"Olen teille kaikille kiitollinen, kiitollinen."

Kuusikko kimmelsi kuin satumetsä. Gregor iloitsi siitä, että hän sai kulkea yksin, että hän sai häiriintymättä kuunnella yön ihmeellistä soitantoa, ja hänen sielunsa ylisti näkymätöntä Herraa, jonka kunniaksi metsä huminoi ja taivaan tähdet tuikkivat.

Kirjava puku vilahti puiden lomitse. Gregor heräsi todellisuuteen.

"Manja! Oletko yksin? Luulin sinun menneen emännän kanssa kotiin jo aikoja sitten."

Tyttö nojautui puun runkoon. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä loistivat kuin syvä metsälampi. Hän ei vastannut, mutta lysähti tielle Gregorin eteen. Hän väänteli käsiään.

Mies katsoi häneen neuvotonna.

"Antakaa minun olla, isäntä. Te olette aina ollut hyvä minulle."

"Tule kotiin!"

"Menkää, isäntä, minä tulen myöhemmin."

Askeleita kuului, Hilkka seisoi heidän edessänsä kirkkaassa kuutamossa. "Nouse heti ylös, Manja, ja lähde kotiin! Älä vitkastele!"

Manja totteli. Hänen varjonsa hävisi metsään kuin haamu.

Hilkka ja Gregor kulkivat kauan vaieten. He tulivat niitylle ja näkivät Manjan horjuen avaavan portin ja sulkevan sintsin oven jälkeensä.

Silloin Hilkka sanoi kylmästi:

"Juhlan jatkoako tämä oli? Sinun on muistettava, että isäni suku on tahraton."

Gregor jähmettyi.

"Mutta, Hilkka, annahan kun selitän? Tämä on mahdotonta — mahdotonta."

"Niin on." Gregor näki vaimonsa kasvot. Ne olivat valkeat ja leppymättömät, mutta suun seuduilla värähti syvä kärsimys.

"Hilkka, Hilkka!" rukoili Gregor. "Älä Jumalan tähden tee minulle vääryyttä!"

Vaimo ei kuunnellut.

Gregor jäi istumaan pirtin ikkunan ääreen. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että tämä oli painajaisunta, josta saisi herätä kiitollisena elämän todellisuuteen. Mutta kalvava tuska yltyi, Hilkan epäilys kiihoitti hänen kunniantuntonsa raivoisaan vastarintaan. Hän ei koskaan puolustautuisi, ei koskaan. Hiki virtasi hänen ohimoiltansa. Sormet puristautuivat nyrkkiin.

Kamarin ovi avautui hiljaa. Pikku Asko seisoi kynnyksellä vaalea tukka pörröisenä ja suuret lapsensilmät kysyvinä. Varpaillaan hän hiiipi Gregorin luo. Hän oli kiihtynyt ja peloissaan.

"Missä äiti on? Miksi isä ei tule nukkumaan?" — Hiljaisuus.

Gregor nosti hänet syliinsä, kääri hänet suureen takkiinsa yrittäen viihdyttää sanoilla, joita hän tuskin itse ymmärsi. Ja lapsi tyyntyi. Isän syli oli lämmin ja hyvä kuten aina. Kun viimein rauha oli palannut ja pieni sydän sykki pelottomasti, sanoi isä:

"Katsohan, poju, miten kauniisti taivaan valot tuikkivat. Herra on ne sytyttänyt, ikihyvyys loistaa niiden asuinsijoilta."

Poika hymyili onnellisena ja nukkui. Gregor laski lapsensa hellästi pikku vuoteeseen, itsekseen hän toisti moneen kertaan:

"Kun mä taivasta katson, kuuta ja tähtiä, ken, oi, ken on ihminen, että häntä sä muistat!"

* * * * *

Kaukana ulapalla, Laatokan helmassa, ovat luostarin saaret. Pääkirkon korkeat kupoolit loistavat sinisinä ja heleänvihreinä, ja kirkkaaksi kullatun "sipulin" kimmellys näkyy penikulmien päähän.

Pikku Asko katselee usein miettiväisenä tuota kaukaista loistetta ja hän pyytää kiihkeästi päästä luostarin saarille jonakin peilityynenä aamuna. Viimein äiti suostuu, ja Asko lähtee toivotulle matkalleen Manjan kanssa.

Kuin kaksi kyyhkystä he istuvat suuren laivan kokassa. Manja pitää pojan pientä kättä omassaan, ihmisäänten sorina hukkuu keulan kohinaan. Asko ja Manja puhuvat meren syvyydestä ja uudesta maailmasta, joka häämöttää taivaanrannassa. — Matka oli pitempi kuin he olivat otaksuneet, siksipä tuntuikin hyvältä, kun vihdoin ulapalta laskettiin kapeaan väylään, jonka korkeilla vuorirantamilla pilkotti vaaleita luostarinrakennuksia puiden lomitse. Laiturilla liikuskeli vanhoja ja nuoria miehiä, joiden pitkä, musta kaapu teki käynnin omituisesti aaltoilevaksi.

Manja tekee maihin astuessansa nöyrästi ristinmerkin, ja suuren hartauden valtaamana noudattaa pikku Asko hänen esimerkkiään. Kirkossa hän unohtaa nykyisyyden, hän ei ole enää Tyrnin poika, vaan yksi rukoilijoista, jotka rukoilevat polvillaan, kumartuvat polvillaan kylmään lattiaan asti. Jossakin kaukana laulaa näkymätön kuoro, munkit saapuvat juhlasaatossa messuun, kantaen pyhäinjäännöksiä, kynttilöitä ja ihmeellisiä astioita, joista nousee huumaava savu. Valtavat, väririkkaat seinämaalaukset kumottavat hienossa hämärässä, ja lapsi tuntee halua piilottautua Herran apostolien taivaansinisiin viittoihin.

Manja asettaa hänet istumaan penkille, sanoen hyvin hiljaa:

"Istu siinä, katsele ja kuuntele, mutta pysy alallasi, kunnes tulen takaisin." Hän on vahankalpea, — silmät pyytävät apua pojalta ja Asko tottelee.

Tyttö on kauan poissa. Kun hän palaa, kysyy poju:

"Mitä olet tehnyt? Ja niissä kaulaketjusi on?"

Heikko puna poskillaan Manja vastaa: "Olen puhunut Jumalan miehen kanssa. — Ketjuni — ja pieni kultasydän? Miten huomasitkaan, lapsukainen? — Ne uhrasin suloiselle Jeesus-lapselle." —

Pyhä savu on tehnyt Askon uniseksi, mutta Manja ottaa häntä kädestä ja alkaa nousta kirkon torniin. Poika seisahtuu katselemaan suurta maalausta, joka esittää viimeistä tuomiota. Askon sydän on pakahtumaisillaan.

"Voi, raukkoja, raukkoja!" hän voihkii, osoittaen helvetin tulessa viruvia olentoja. "Emmehän me joudu sinne?"

Manja vie hänet pysähtymättä portaita ylös. Hänen päätänsä huimaa, mutta kun he viimein seisovat ylhäällä mahtavan malmikellon alla, rauhoittuu hän ja katselee tornin aukoista avaruuteen. Pehmeät, lumivalkeat pilvenhattarat leijailevat taivaalla, ne muuttavat alituisesti muotoaan. Tuuli vinkuu tornin luukuissa, ja Laatokan pinta tummenee. —

Kellon alla seisoo kaksi harmaapukuista luostariveljeä, pitkät kiharat siilautuvat yhteen värittömän puvun kanssa. He tarttuvat äkkiä kellon kieleen, heiluttavat sitä nahkahihnasta, kunnes se koskettaa kellon sivuja ja mahtava soitto alkaa. Torni vavahtaa; mutta munkkien kasvot ovat liikkumattomat, tuntuu siltä, kuin heidän korvansa kuulisivat yksinomaan kellon kumahdukset, kuin heidän vanhat silmänsä näkisivät vain äärettömän avaruuden tornin ympärillä.

Tyrnin Asko on kalpea. Suljetuin silmin hän ristii kätensä ja polvistuu nurkassaan. "Tahdon olla kiltti ja hyvä", hän kuiskaa. "Kiltti ja hyvä kaikille ihmisille ja eläimille, suuri Herra Jumala!" Vanha munkki hymyilee hänelle ystävällisesti eikä Askoa hävetä, sillä hän tietää varmasti, että luostarissa saa rukoilla ja polvistua missä vain, hän tietää varmasti senkin, että Jumala kuulee hänen äänensä, vaikka hän puhuukin suuren malmikellon pauhatessa.