XIII.

Tyrnin punainen, valkonurkkainen sauna näkyi kauas. Ikkuna oli pieni, neliskulmainen ja uuni mahtava. Leveän lavitsan oljilla nuori Anna-emäntä oli synnyttänyt molemmat lapsensa, ja vanha Matliena oli hämärässä lukenut loitsuja tautien turmioksi. Olipa kolotus lievää tai kovaa, tiehensä se lähti, tuoreen pihkan tuoksuessa, kyhmyisten sormien painellessa. Matliena oli parantaja Herran armosta, ja lähdevesi, joka lauantaisin kannettiin saunaan, kirkkaampi kuin Betesdan lammikon laineet. Väkisinkin tauti parani, — jos vain ei ollut kuolemaksi, silloin pihkan voima ja vahvinkaan hieronta eivät tehonneet. —

Eräänä toukokuun aamuna Matliena lämmitti saunan. Hän oli huolissaan ja murheellinen, lakkaamatta hän puheli itsekseen.

"On Tyrnissä olkia kylliksi. Pehmeän vuoteen saat, poloinen, vaikkei lapsesi olekaan tervetullut tähän maailmaan." Ja hän ihmetteli onnetonta Manjaa, joka yhä vain pysyi pystyssä ja työssä.

"Illalla olet kuitenkin kiitollinen Matlienan lämmittämästä saunasta, raukka."

Kiuas kuumeni, höyry täytti saunan.

Manjan valkeat kasvot näkyivät ovensuussa.

Kuin aave hän hiipi huoneeseen, heittäytyi suulleen oljille pimeimpään nurkkaan. Matliena odotti valitusta ja voihkinaa, mutta puut vain uunissa räiskyivat, vesi padassa poreili, Manja oli hiljaa.

Äkkiä hän nousi istumaan. Tumma, palava katse oli kuin vihlova huuto, ohimoilta putoilivat kylmät hikipisarat paljaalle rinnalle.

Vanha nainen pyyhki hänen kasvonsa lähdevedellä, ja lohdutteli: "Koeta kestää, poloinen! Vielä tästäkin nouset, nöyryytyksesi aika loppuu."

Manja pui nyrkkiä.

"Tässä virun vieraitten nurkissa, viettelijän lasta synnytän silloin, kun joutsenet joikuilevat kotini soilla — tetret kukertelevat!"

Nuori ruumis käpristyi kokoon.

"Hae Hilkka-emäntä tänne! Kuuletko?"

Vanhus pudisti päätään surullisesti: "Ei olisi hänen tulonsa sinulle avuksi."

Manja kirkaisi:

"Etkö kuule? Minulla on hänelle sanomista." Hän piteli päätään molemmin käsin. "Jotakin sammuu, palaa poroksi. Hänen on tultava, ennenkuin sanomani kuolee."

Matliena vitkasteli.

"Et tunne vielä Tyrnin emäntää! lohduttajaksi ei hänestä ole."

Mutta Matliena lähti kuitenkin. Kun hän tuli takaisin, olivat hänen kasvonsa kalpeat. Vitkastellen hän virkkoi: "Sanoi tietävänsä liiankin hyvin, mitä sinulla on hänelle kerrottavaa."

"Eikä tule?"

"Ei." —

Silloin Manja kirkaisi ja huusi tunnit umpeen, kunnes usvainen kevätilta saapui ja yön suuri hiljaisuus peitti maan.

* * * * *

Gregor ja Asko astelivat käsikädessä pitkin Tyrnin peltoja, harmaan talon avaria maita. Tiet olivat märät, pientareet liukkaat, saappaat liejusta raskaat, mutta mieli pyrki riemuitsemaan kiurujen kanssa, huulet yrittivät viheltää vastauksia kottaraisten visertelyyn.

"Urvut punoittavat, koivut ovat pian hiirenkorvalla." — Gregorin katse hyväili maisemaa surunvoittoisasti.

"Hyvä on omistaa oma kontu. Tämä on sinun kotisi, älä sitä ikinä unohda, poikani!"

Asko tarkasti isäänsä sirkein silmin, lapsen herkkä vaisto sanoi, että jotakin oli tulossa. Mutta mitä? Hänellä oli aavistus isän ja äidin keskisestä ankarasta taistelusta, ja vaistomaisesti hän oli asettunut isän puolelle, mutta hänen täytyi silti myöntää, että äiti oli hänelle nyt hellempi kuin ennen.

Tyrnin pienen Askon yksinäinen sielu janosi rakkautta, hän paistatti siinä päivää kuin kissanpoikanen auringonläiskissä tuvan lattialla. Mutta suurten ihmisten maailma oli outo ja eksyttävä. Nyt hän olisi tahtonut seurata isää, vaikkapa yö ja tuntemattomat vuoret tulisivat vastaan. Hän tuli aivan juhlalliseksi isän puheita kuunnellessaan.

Oras oli kaunis ja tiheä sinä vuonna. "Katsohan noita sileitä sarkoja, jotka loivasti viettävät rantaan päin", Gregor puheli. "Älä luule, että ne aina ovat olleet tuon näköisiä. Isoisäsi sai lohkaista monta mahtavaa kiveä, ennenkuin pinta tuli selväksi, ennenkuin auranterä voi tunkeutua syvälle — katkeamatta. — Saat kiittää Jounilan Jaakkoa paljosta hyvästä!" —

Kumma mielikuva sai Gregorin valtaansa. Hän luuli olevansa kuolinvuoteellaan, luuli puhuvansa rakkaimmilleen, ennenkuin suuri hiljaisuus sulkisi hänen huulensa iäksi. Hän puristi lujasti pojan kättä:

"Tuolla alkavat Tyrnin metsät. Paljon olisi sielläkin tehtävää, paljon karsittavaa ja myytävääkin, mutta annahan vielä olla koskematta, niin kauan kuin ukki elää. Hakkuu pahoittaisi hänen mieltään. Käytä vain kotitarpeeksi." Poika nyökkäsi pikkuviisaasti:

"Niin, — uusia rakennuksia varten — ja polttopuiksi."

Sanat olivat suuret ja pontevat, lausuja pieni ja hento. Gregor nosti hänet äkkiä syliinsä, suudellen pojan otsaa moneen kertaan.

Harmaa talo katseli heitä vakavana puitten takaa. Se oli Gregorin mielestä kauniimpi kuin koskaan ennen.

Sinä yönä Asko ei tahtonut saada unta. Päivän elämykset pyörivät hänen tietoisuudessaan aiheuttaen ennen tuntematonta tuskaa. Miksi ihmiset huokasivat, miksi Matliena yhä vain pysytteli Manjan kanssa saunassa? Ja miksi puhuttiin kyynelsilmin pienestä tytöstä, jonka valitus vielä kuului pojan korvissa?

Hän nousi ja aukaisi pirtin oven. Hiljainen tuli paloi uunissa, isä istui sen ääressä täysissä pukeissaan ja Asko kosketti varovasti hänen polveaan. Gregor säpsähti.

"No, mitä nyt? Miksi et nuku?"

"Enhän minä voi nukkua valveilla. Isä, sano minulle, itketäänkö aina silloin, kun lapsi syntyy maailmaan?" Gregor oli avuton.

"Miksi sitä kysyt?"

"Siksi, että kaikki olette pahoillanne tuosta Manjan pikku tytöstä. Onko hän niin ruma?"

"Ei, ei, lapsi! Mutta hänellä ei ole isää, ja Matliena sanoo, että Manjan järki on sammunut."

Asko katsoi tuleen miettiväisenä.

"Itkikö kukaan silloin, kun minä tulin?"

"En usko."

"Entä sinun syntyessäsi, isä."

Gregor oli harmaankalpea.

"Voi, hyvä Jumala, — kyllä nuori Jelisaveta-äiti silloin vuodatti kyyneleitä, poikaseni!"

Hän oli kuin piesty.

Varhain aamulla Gregor menee portaille. Sintsin raskas ovi narahtaa. On viileää, melkein kylmää, mutta mies kulkee avopäin porttia kohti, ruskea reppu selässä. Nikke yrittää seurata, mutta isännän kiellettyä se istuutuu portin sisäpuolelle inisten ja pää kallellaan.

Unissakävijäkö hän on, tuo suuri, vankka mies, joka taakseen katsomatta kulkee kylää kohti? Ei, hänen sielunsa on tyven ja kirkas, hänen sydämensä rauhallinen. Tienhaarakummulla hän kuulee askeleita ja kääntyy. Hilkka on seurannut häntä. He seisahtuvat molemmat, viimein Hilkka puhuu.

"Lähdetkö Tyrnin talosta?"

"Lähden. On parasta näin — meille kaikille."

Vaimo istuutuu sammaltuneelle kivelle, viime vuoden kanervat rapisevat hänen jaloissaan. Gregor katsoo häneen pohjaton hellyys silmissään, ja menneitten päivien lempi lehahtaa äkkiä Hilkan sydämessä. Hänen päänsä vaipuu rinnalle, Gregor laskee suuren kätensä hänen olalleen. Hänen kasvonsa värähtävät heikosti:

"Jos voisit uskoa minuun, — ainoastaan uskoa!"

Mutta vastausta ei tule.

Silloin mies kääntyy ja lähtee jatkamaan matkaansa itää kohti.

"Minne?" kuuluu vielä kerran Hilkan ääni.

"Heimolaisteni luo, päivän nousuun päin."

Aurinko kultaa Gregorin parran, vaimon katse kiintyy siihen.

"Nikita — laulaja!" hän sanoo kyynelettömin silmin.

Ja mies loittonee.

* * * * *

Päivät vierivät; Manjan järki on sammunut.

Ilmeettömin silmin hän tuijottaa ympärilleen, sanat ovat kuolleet hänen huulillansa ja hymy hävinnyt silmäkulmista. Ihmetellen hän katselee vaippoja, joihin Matliena käärii hänen pienokaisensa viedäksensä hänet Miihkali Karpowin mökkiin hoidettavaksi.

"Eivät heru sairaan rinnat", vanhus valittaa pistäessään sokeritutin lapsen suuhun.

Katja-emäntä on jo odottanut pientä tulokasta. Orresta riippuu jälleen uusi vasu; mytystä kuuluu avutonta vikinää, ja muori on onnellinen. Hän on syntynyt tuudittajaksi.

Mutta vaivaistalon asukkaat saivat puheenaihetta pitkiksi ajoiksi. He osoittavat päivitellen nuorta pakolaistyttöä, joka aamusta iltaan palmikoi kiiltävää tukkaansa hiljaa hyräillen.