YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Entistä synkeämpi oli mieliala pappilassa äidin Harjulassa-käynnin jälkeen. Mutta lapsen mieli ei kauan jaksa kestää surua, ja kun aurinko aamulla loisti pilvettömällä taivaalla tuntui Ullasta, että hänen oli mahdoton surra tänään niinkuin eilen. Jotain täytyi tapahtua.

Ja tapahtuikin.

Aamiaisen jälkeen ajoi pihalle ihka uudet vaunut, ja kuskilaudalta hypähti poika, jonka leveät hämäläiskasvot huomattavan itsetyytyväisinä muhoilivat komean kuskinhatun alta. Hän ojensi paikalle rientäneille lapsille kirjeen.

Se oli Kristiina tädiltä ja kuului seuraavasti:

Rakas Anna! Olisin iloinen, jos vaunuissa voisitte tulla Kaunialaan. Sinua odotan malttamattomasti. Minnaa samoin. Martta luultavasti estelee, mutta ota hänet mukaan. Nuoremmista lapsista niin monta kuin tahdot ja vaunuihin sopii.

Jos Jonatan saattaa tulla, olen hyvin iloinen.

Ulrik pyytää lausua kunnioittavimman tervehdyksensä perheellesi.

Sinua tervehtii vilpittömästi vanha ystäväsi

Kristiina Blylodh.

— En tahtoisi jättää isää nyt, kun hänellä on vaikeuksia, sanoi äiti. Te nuoret voitte lähteä.

Tähän ei pastori millään suostunut. Äidin oli lähdettävä, hän tarvitsi virkistystä. Minna ja Martta kilpailivat kumpikin siitä, kumpi jäisi kotiin.

— Te lähdette kumpikin, sanoi isä. Tunnettehan siksi hyvin Kristiina tädin, että hän pahastuu, ellei hänen kutsuaan noudateta. Riikka pitää kyllä huolen talosta, ja Liisi jää hänen avukseen. Nuoremmista pääsee Ulla mukaan, ellei Tyyra mahdollisesti tahdo lähteä.

Tyyra kieltäytyi kohteliaasti. Hän ei tiennyt, mitä äiti siitä sanoisi. Ja sitä paitsi hän ei voinut jättää Jojua yksin.

Ulla oli ylen onnellinen istuessaan vaunuissa Martan vieressä vastapäätä äitiä ja Minnaa. Pitkästä aikaa tuntui elämä taas kevyeltä.

Kuka tietää, mitä seikkailuja kohti he ajoivat! Ulla lähti pienimmällekin matkalle siinä mielessä, että jotain ihmeellistä ja satumaista tapahtuu juuri sillä retkellä.

Matka suoritettiin äänettömyyden vallitessa. Silloin tällöin vain Ulla ja Martta vaihtoivat jonkun sanan. Äiti ja Minna istuivat ajatuksiinsa vaipuneina. Minnan kasvoilla oli jäykkä, luoksepääsemätön ilme.

Kristiina täti oli portailla vastassa, kun vaunut ajoivat perille. Hänen leveät, voimakkaat kasvonsa loistivat hyväntahtoisuutta ja vilpitöntä iloa. Sydämellisesti hän sulki Annan syliinsä.

— Tervetuloa Kaunialaan, Anna Schöring.

Annan kasvot kirkastuivat. Hän ojensi hymyillen kätensä Ulrikille, joka myös oli rientänyt vastaanottamaan vieraita.

— Tämähän on melkein kuin ennen. Kristiina täti ja Ulrik toivottamassa vieraita tervetulleiksi.

— Kauniala on ränsistynyt siitä, kun sinä viimeksi olit täällä, Anna.

Anna huomasi sen. Häntä värisytti. Kaameata oli liikkua tyhjissä huoneissa, nähdä hävitystä ja rappiota kaikkialla. Alastomina irvistivät seinät, haljenneista katoista ammotti tyhjyys, lattiat, joita monen sukupolven Schöringit olivat polkeneet iloisina ja surullisina päivinä, olivat kuluneet ja ihmeellisen vieraat, kun niitä suojaavat matot oli pois riistetty.

Mutta ikkunoihin oli pystytetty telineitä sekä ulko- että sisäpuolelle ja reipas kalkutus ja maalin haju ilmoitti korjaustyön olevan hyvässä vauhdissa. Alakerran suuren salin kattomaalausta korjailtiin parhaillaan ja seinäpapereita kiinnitettiin suurella kiireellä.

Yläkerrassa oli kodikkaampaa. Kristiina tädin vanha huone oli laitettu kuntoon. Hänen huonekalunsa olivat entisillä paikoillaan, seinillä riippuivat perhemuotokuvat, kirjakaapissa näkyivät Fryxell, Kierkegaard, Tegnér ja Runeberg, tädin lempikirjailijat, ikkunoilla vihannoivat kameliat ja geraniumit — kaikki oli entisellään.

Kristiina tätikin — kaksikymmentä vuotta oli pois pyyhkäisty hänen elämästään — oli virkeä ja tarmokas, ja hänen raikas naurunsa, jota ei kukaan saattanut kuulla siihen yhtymättä, soi kuin ennen hyvinä, onnellisina päivinä.

— Täällä minä nyt majailen ja pidän huolta isosta pojastani.

Kristiina tädin iso, kaunismuotoinen käsi laskeutui hyväillen Uhrikin olkapäälle.

— Ja hemmottelen hänet pilalle, voisi täti lisätä, lausui Ulrik iloisesti kohottaen käden huulilleen.

Kahvipöydässä keksi Annan silmä jälleen vanhoja tuttuja. Kahvimyssy punaisine tulpaaneineen, vihreät kupit, joiden kyljissä paimenpoika soitti huilua karjalleen, suuri hopeainen sokerimalja — kaikki oli kotoista ja ennen nähtyä.

Puheltiin menneistä ajoista, Kaunialan loistokaudesta, vanhasta kenraali Schöringistä, Annan ja Herman Schöringin isoisästä, komeasta itsevaltiaasta sotilaasta, joka oli aatelismies kiireestä kantapäähän, Gustaava Blylodhista, Kaunialan tarmokkaasta emännästä ja hänen miehestään, hienosti sivistyneestä Ulrikista sekä Annan isästä, aikaisin kuollesta Carl Gustavista.

Päivällinen syötiin ympyrän muotoisella verannalla, jonka seinät olivat värillistä lasia. Anna huomasi ihmeekseen Kaunialan pöytähopeat. Mistä ne olivat ilmestyneet? Hän tiesi sukuhopeoidenkin menneen vieraille huutokaupassa, joka majurin jälkeen pidettiin Kaunialassa.

— Martta, sanoi Kristiina täti, kun päivällisen jälkeen toiset valmistautuivat lähtemään puistoon, minun jalkani tahtovat levätä. Jää sinä luokseni, niin voimme jutella uudesta raanunmallista, joka minun mielestäni olisi sopiva pappilan vierashuoneeseen.

Tuskin oli ovi sulkeutunut toisten jälkeen, kun Kristiina täti kiinnitti teräksenharmaat silmänsä Marttaan ja alkoi:

— Kas niin, anna nyt kuulua, mikä teitä vaivaa?

— Mikäkö meitä vaivaa? sopersi Martta avutonna.

— Niin juuri. Vai luuletko minua sokeaksi ehkä? Täällä te istutte ja juttelette ja nauratte, kuin kaikki olisi erinomaista ja sileätä, niinkuin olla pitää. Mutta koko ajan tirkistää huoli ja levottomuus verhojen takaa. Ikäänkuin en huomaisi äidin silmissä pidätettyä ahdistusta ja Minnan lempeän suun ympärillä katkeraa piirrettä. Sinä itse olet olennoitu pelko ja hätä. Mikä teidän on?

— Hiukan huolia, mutisi Martta poloinen. Minna oli ankarasti kieltänyt häntä sanallakaan mainitsemasta heidän ahdistuksestaan Kaunialassa.

— Hiukan huolia! Rahahuoliako?

Rehellinen Martta vääntelihe tuolilla. Hän oli tottumaton teeskentelemään ja oi — olisi ollut suuri helpotus uskoa huolensa Kristiina tädille.

Vanha neiti kääri käsityönsä kokoon ja veti tuolinsa lähemmäksi Marttaa.

— Teillä on siis rahahuolia, ja niitä ei uskota Kristiina tädille, perheen vanhalle ystävälle. Niin, niin, ajatellaan kai — mummo on vanha ja köyhä, ei hän kuitenkaan voi auttaa.

— Mutta täti kulta — täti erehtyy, Martta säikähtyi tädin tuikeata ääntä. Hetkisen hän vielä epäröi, sitten hän vieritti kuormansa tädin kuultavaksi.

Kristiina täti hieroi silmälasejaan.

— Kaksituhatta markkaa! Entä mistä isä luulee saavansa rahat?

Martan pää painui alas.

— Hän on kyllä koettanut saada kaupungista lainaa. Mutta toistaiseksi se ei ole onnistunut. Olemme koettaneet kääntyä Kemellien puoleen. Mutta se oli turha yritys.

— Kemellien puoleen, huudahti Kristiina täti tulistuen. — Sen olisi voinut ennakolta teille sanoa. Mooses ehkä lainaisi, Elviira ei koskaan.

Hän mietti hetkisen.

— Suo minun järjestää tämä asia, sanoi hän levollisesti.

Martta esteli. Ei, ei, se oli mahdotonta. Äiti ja isä eivät ikinä siihen suostuisi. Eikä Minnakaan.

— Kuka on sanonut, että minä kysyn heidän suostumustaan. Kerroin vain sinulle, että Ulrik on maksanut takaisin rahat, jotka hänelle lainasin Amerikan-matkaa varten. Ja ne minä aion käyttää oman mieleni mukaan. En kysy lupaa ylpeältä Anna Schöringiltä enkä hänen yhtä ylpeältä tyttäreltään tai epäkäytännölliseltä mieheltään. Sinä olet ainoa järkevä koko perheessä. Anna minulle tuon koronkiskurin osoite, niin selvitän asian. Ja estä isääsi parin päivän kuluessa ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin.

Martta häpesi ääretöntä onnen tunnetta, joka täytti koko hänen olemuksensa. — Hänen olisi kai pitänyt estellä pontevammin. Oli väärin turvautua vanhan tädin pieniin varoihin. — Hän muisteli isän huolestuneita kasvoja ja kodin raskasta mielialaa ja teki päätöksensä.

Hän oli kyllä pitävä huolen siitä, että täti sai omansa takaisin.

Mutta kun äiti ja Minna palasivat puistosta, vältti hän heidän katsettaan. Ja samalla hän olisi voinut ääneen riemuita, niin kevyeltä tuntui olo. Kotimatkalla hänen oli vaikea hillitä hyvää mieltään. Olisi ollut ihanaa saada kertoa äidille ja Minnalle. Mutta suu kiinni, Martta, he olisivat vielä voineet turmella kaiken.

Ellei Minna olisi ollut niin omien ajatuksiensa vallassa, olisi hän epäilemättä huomannut sisaren omituisen mielentilan. Mutta hän istui silmät ummessa nojautuen vaunujen tyynyihin. Katkera piirre suun ympäriltä oli kadonnut.

Ulla katseli kuuta ja sommitteli kertomusta, jonka päähenkilöitä olivat ihana linnanneito ja uljas, köyhä ritari. Neidolla oli Minnan piirteet ja ritarilla Ulrik serkun miehevä olemus. Mutta taustalla väijyi neidon julma ja kovasydäminen isä viljakauppias Mattlinin hahmossa. — — —

Oli kulunut kaksi päivää Kaunialan retkestä. Martta odotti hermostuneena postia. Mitä jos Kristiina tädin ei ollutkaan onnistunut järjestää asiaa? Jos jokin este oli sattunut viime hetkessä.

Isä ja äiti olivat alakuloisia. Martta kuuli isän aikovan kaupunkiin samana päivänä.

— Ei asia parane viivyttelystä, sanoi pastori raskaasti huoaten.

Martta tarjoutui lähtemään isän mukaan, jos isä malttaisi odottaa iltapuoleen. Sitä ennen hänen muka oli mahdoton päästä askareiltaan.

Ulla ja Liisi olivat postissa. Martan mielestä he viipyivät luonnottoman kauan. Hän pälyi ikkunasta, juoksi tuon tuostakin portille ja lähetti pikku pojat tien kaarteeseen katsomaan, eikö tyttöjä näkynyt.

Siinä he tulivat. Maleksien kuin etanat, kiduttaen häntä tietämättään. Martta sieppasi postilaukun heidän käsistään. Sisälsikö se tietoja Mattlinilta tai tädiltä?

Hän avasi postilaukun, vaikka tiesi isän pahastuvan, jos joku muu kuin hän itse teki sen.

Pari kolme virkakirjettä, sanomalehti ja isälle osoitettu paksu kirje.

Isä silmäili kirjettä, hätkähti nähdessään sen päällekirjoituksen, avasi sen vapisevin sormin ja huudahti:

— Äiti, äiti, tule pian tänne.

Äiti riensi paikalle. Pastori syleili häntä ja heilutti ilmassa paperia.

— Mattlinin velkakirja. Velka on maksettu.

— Jumalalle olkoon kiitos! pääsi äidin huulilta. — Mutta kuka sen on tehnyt? Ja meidän tietämättämme.

Hänen katseensa osui Marttaan. Tyttö seisoi kyynelsilmin hymyillen, onnellisena katsellen vanhempiaan. Ja siinä samassa selvisi äidille tyttären omituisen salaperäinen käytös, joka häntä oli viime päivinä ihmetyttänyt.

— Martta, sinä tiesit tästä?

Martta heittäytyi äidin syliin.

Kuinka hän olisi voinut salata vanhemmilta jotain? Pastori ja hänen vaimonsa saivat täyden tunnustuksen.

He olivat syvästi liikuttuneita.

— Rakas kelpo Kristiina täti!