NELJÄSTOISTA LUKU

— En todella ymmärrä, miten saamme kaikki työt tehdyksi, valitti äiti. Ranssu on taas lähtenyt kotiin. Tällä kertaa hänen isänsä on lyönyt kirveellä polveensa ja on heikkona sairaana.

— Sepä surullista, sanoi pastori kohottaen hajamielisen näköisenä päänsä kirjastaan.

— Niin, surullista se kyllä on, varsinkin meille. Jos oikein tunnen Ranssun metkut, ei isän polvea vaivaa mikään. Mutta Ranssua tarvitaan kotona heinäniityllä.

— Se on minunkin käsitykseni asiasta, huomautti Martta. Aina kun on kiire aika, sairastuu joku Ranssun omaisista, ja me jäämme vaille renkipoikaa juuri silloin kun häntä paraiten tarvitsisimme.

Samaan aikaan kun Ranssun kotiinlähtöä pohdittiin pastorin työhuoneessa, käveli noin viisitoistavuotias poika pitkin maantietä pappilaan päin. Huolettomasti viheltäen Napoleonin marssia Alppien yli hän asteli, pieni tuohikontti oli hartioilla, kulunut lippalakki takaraivolla. Hänellä oli vaalea tukka, eloisat, harmaansiniset silmät ja hienopiirteinen suu. Solakkaa, joustavaa vartaloa verhosivat haalistunut pumpulipusero ja karkeat rohdinhousut.

Oli helteinen päivä ja poika näytti väsyneeltä.

— Puh, jupisi hän puoliääneen. Tämä on kuivaa. Oikein kurkkua polttaa. Kunpa olisi edes kirnupiimää.

Pappilan rakennukset huomatessaan hän kiirehti askeleitaan.

— Näyttää herrastalolta, mutisi hän. Mutta oli mikä oli, sisään minä menen ja pyydän juotavaa.

Ulla ja Lotti olivat takapihalla kanoja syöttämässä, kun poika astui ohi suunnaten askeleensa keittiötä kohti.

— Ketä sinä haet? tiukkasi Lotti. Ei meillä päästetä sisään kulkureita.

— Ole vaiti, Lotti, etkö tiedä, että pappilassa annetaan syötävää ja juotavaa jokaiselle? Se on vanha tapa.

Ulla kääntyi pojan puoleen.

— Pyytäisin vain jotain juomista. Mikä talo tämä on? sanoi poika.

— Se on Pikkupappila. Astu sisään keittiöön, niin annan sinulle piimää.

— Ehkä hän on, raukka, nälissäänkin, ajatteli hän ja katseli poikaa jonkinlaisella kunnioituksella. Kaikki kerjäläiset herättivät Ullassa mielenkiintoa. He olivat hänen mielestään vapaita, onnellisia olentoja, jotka kulkivat minne tahtoivat ja saivat nähdä maailmaa.

Hän juoksi arkihuoneeseen.

— Siellä on keittiössä poika ja hänellä on varmaan nälkä. Hän on hauskan näköinen ja reipas.

— Siinä meillä renkipoika parahiksi, nauroi Minna ja seurasi Marttaa keittiöön.

Martta asetti pöydälle perunoita, leipää ja piimää. Poika kiitti ja söi halukkaasti.

— Mistä sinä olet? kysyi Martta.

— Tuolta vaan, pitäjän rajalta.

— Mikä on nimesi?

— Heikki Heikinpoika.

— Eikö sinulla ole työtä?

— Ei tällä kertaa.

— Kuinka noin suuri ja vahvannäköinen poika kehtaa kulkea maanteitä laiskana, sanoi Martta paraimmalla saarnaäänellään.

— Kyllä minä ottaisin työtä, kun joku antais.

Martta katosi sisään vanhempain kanssa neuvottelemaan.

— Hän näyttää siivolta ja näppärältä. Jospa todella ottaisimme hänet koetteeksi muutamaksi päiväksi, siksi aikaa kun Ranssu on poissa.

— Eikö ole uskallettua ottaa taloon palvelija suoraan maantieltä? virkkoi pastorin rouva. — Hänellä voi olla pahoja tapoja.

— Sitä suurempi on velvollisuutemme häntä kohtaan, sanoi pastori vakavasti. — Kutsu poika tänne, Martta.

Pastorin rouva hymähti. He olivat usein kokeilleet maantienkulkureilla ja muilla sentapaisilla. Ja aina he olivat pettyneet. Ihmisiä ei ollut niin helppo johtaa parannuksen tielle kuin Jonatan luuli.

Poika astui sisään. Ulla pyörähti uteliaana mukaan.

— Vai haluaisit sinä työhön, nuori mies, alkoi pastori.

Poika pyöritti hattua käsissään ja katseli veitikka silmissä pastoriin.

— Saishan tuota ruveta.

— Onko sinulla papinkirja tai työtodistus?

Heikki Heikinpoika näytti hölmistyneeltä.

— E-ei ei satu olemaan. En ole vielä paljon ollutkaan töissä.

— Hm, on vähän vaikeata ottaa työhön sellaista, jolla ei ole minkäänlaisia papereita. — Osaatko mitään?

— Osaan hoitaa hevosta ja kantaa vettä ja pilkkoa halkoja ja käyttää viikatetta.

Pastori kääntyi kysyvästi vaimonsa puoleen. Tämä nyökkäsi hyväksyen.

— Minkälaisen palkan tahtoisit?

— Olenpahan ensin ruokapalkalla, pastori määrää sitten työn mukaan.

Asia oli sillä päätetty. Heikki Heikinpoika otettiin pappilaan väliaikaiseksi renkipojaksi. Martta vei hänet väentupaan ja osoitti hänelle Ranssun vuoteen ja pienen kulmakaapin.

— Enköhän minä saisi maata jossakin vilpoisemmassa, sanoi Heikki luoden epäröivän katseen vuoteeseen.

— Miksikä ei. Jos mieluummin makaat luhdissa, on meillä yksi tyhjänä. Tuo tuossa pihan perällä. Nyt saat ensi työksesi pilkkoa halkoja ja tuoda minulle keittiöön.

Vähän ajan kuluttua kuului reipasta laulua halkovajasta. Uusi renkipoika siellä heilutti kirvestä paitahihasillaan, hattu niskassa.

— Kylläpä tässä talossa tyttöjä piisaa, huomautti hän iloisesti, kun Liisi ja Tyyra ja Ulla kulkivat halkovajan ohitse. — Nyt olen jo laskenut kuusi kappaletta. Onko teitä vielä useampia?

Tytöt pysähtyivät hämmästyneinä, ja Tyyra loi poikaan pitkän katseen ylhäältäpäin.

— Hirveän nenäkäs tuo poika, sanoi hän puoliääneen, mutta niin selvästi, että Heikki kuuli. Hänen harmaat silmänsä hymyilivät veitikkamaisesti ja kohottaen kätensä ohimolle hän virkkoi:

— Anteeksi, armollinen neiti, olen niin moukkamainen ja tottumaton herrastapoihin.

Tyyra poistui halveksivan näköisenä.

— Katso, Tyyra, hän ei osaa käyttäytyä, puolusti Ulla päättäen samalla ruveta kasvattamaan poikaparkaa.

— Täytyy olla jonkinlainen raja herrasväen ja renkien välillä, sanoi Tyyra. Tulkaa, tytöt, mennään pelaamaan krokettia.

Heikki katseli naurusuin heidän jälkeensä.

— Pitäisipä vähän nujertaa armollista neitiä, mutisi hän.

Illalla kuului pihalta äänekästä melua, naurua ja huutoja. Äiti katseli ikkunasta ulos keksiäkseen syytä tähän tavallista suurempaan elämään.

Nurmikolla käveli uusi renkipoika päälaellaan. Kaarlo ja Lauri koettivat kirkuen seurata hänen esimerkkiään, ja Lotti heitti kuperkeikkaa. Äiti pudisti päätään.

— Martta kulta, tuo näyttää liian rajulta. Mene heitä hillitsemään.

Martta juoksi pihalle.

— Lotti, huusi hän. Taukoa heti. Noin suuri tyttö ja heittää vielä kuperkeikkaa.

— Meillä on kauhean hauskaa! kirkuivat pikku pojat kilvan. — Heikki näyttää meille sirkusta. Heikki, näytä tytöillekin, miten apina hakee kirppuja ja miten virtahepo ruiskuttaa vettä.

Heikki oli kohonnut seisomaan nähtävästi hämillään. Portailla seisoi koko pappilan tyttöparvi. Joju, Kaarlo ja Lauri kieppuivat innostuneina Heikin ympärillä.

— Heikki on paljon hauskempi renkipoika kuin Ranssu, huusi Kaarlo. — Hän osaa veistää kaarnaveneitä.

— Ja minulle hän on luvannut laittaa leijan, kirkui Lauri. Heikki, Heikki, älä mene vielä pois.

— Heikki menee nukkumaan, sanoi Martta päättävästi. — Heikin täytyy aikaisin nousta. Antakaa Heikin olla, pojat.

Vastahakoisesti pojat erosivat uudesta leikkitoveristaan.

— Ei häntä ainakaan hämäläinen hitaus vaivaa, sanoi Minna hymyillen katsellessaan poistuvan Heikin jälkeen.

— Kunpa ei vain olisi liian vilkas, arveli Martta päätään pudistaen.

— Hän on sopimattoman rohkea renkipojaksi, muistutti Tyyra. — En usko äidin pitävän siitä, että Joju seurustelee hänen kanssaan.

Uusi renkipoika tuotti monta päänvaivaa pappilan vanhemmalle väelle ja ennen arvaamatonta huvia nuoremmalle.

— Heikki ratsasti tänään aidan yli täyttä laukkaa Lujalla, kerrottiin — tai Heikki hyppäsi riihen katolta alas ja me kaikki jäljestä.

— Heikki nosti Jojun tallinylisille, kun hän teki minulle kiusaa, kerskui Lauri eräänä päivänä tytöille.

— Tämä on sietämätöntä, huudahti Tyyra. — Jos äiti tietäisi!

Hän juoksi talliin Ullan ja Lotin seuraamana. Siellä heitä kohtasi surkea näky. Joju istui nyrkkiä puiden silmät vesissä ylisillä, tikapuut oli nostettu pois.

— Ulla, mene heti pyytämään setää tänne, sanoi Tyyra. Hän oli aivan kalpea mielenliikutuksesta.

— Koetapas, huusi Joju kiukkuisesta. — Ja mitä te akkaväki täällä teette? Tiehenne. Luuletteko minun olevan tyttöjen varassa. Aja heidät ulos, Kaarlo. Kyllä ma itteni pärjään.

Tyyra oli sanattomana. Ulla nauroi.

— Joju alkaa miehistyä. Lähdetään pois.

— Mars matkaan, huusi Joju yläilmoista. Pötkikää ja heti kans.

— Joju kulta, sinä käytät kovin sivistymätöntä kieltä. Mitä äiti sanoisi, jos kuulisi.

— Kissa minä teidän sivistyksestänne, kuului uhmaileva vastaus.

— Sehän on kauheata, kuinka hän on muuttunut, valitti Tyyra. Samassa hän huomasi Heikin, joka seisoi oven suussa tadikko kädessä.

Tyyran ryhti jäykistyi. Hän kääntyi Ullan puoleen.

— Sano hänelle, Ulla, että hän heti pystyttää tikapuut ylisille tai menen kantelemaan sedälle.

— Uskallapas, kuului taaskin Jojun uhkaava ääni. — Uskallapas kannella, Tyyra.

Heikki nauroi niin, että valkoiset hampaat kiiluivat ja silmät säteilivät.

— Hei, Joju, sinusta alkaa mamselli karista. Pääsetkö sieltä?

— Pääsen kyllä.

Joju tarttui kiinni tallin parsiin ja alkoi varovasti hilata itseään alas. Ottaen hyvän vauhdin hän äkkiä päästi otteensa irti ja tulla kupsahti keskelle tyttöparvea. Likainen ja heinänkorsien vallassa hän oli, mutta ylpeä.

— Luulitko minua tyttökoululaiseksi? rehenteli hän Tyyralle.

— Kyllä minun mielestäni isän pitäisi nuhdella Heikkiä, sanoi Martta eräänä päivänä ruokapöydässä. — Hän villitsee pojat vallan tykkänään ja sitten hänen käytöksensä on aivan sopimaton.

— Onko hän uppiniskainen? kysyi pastori tuimasti.

— Ei hän juuri uppiniskainenkaan ole, mutta…

— Onko hän sopimaton puheissaan?

— En minä sitäkään voi sanoa, mutta…

— Hm, nauroi pastori. — En minäkään ymmärrä, mistä häntä oikein nuhtelisin. Hän on kohtelias ja palvelevainen, taitava hän tosin ei ole erinäisissä askareissa. Puutarhatöissä hän on laiska ja haluton, mutta hevoset hän hoitaa mallikelpoisesti. Hänen käytöksensä on tosin aika lailla eroava Ranssun käytöksestä, mutta en oikeastaan tiedä, mistä ottaa kiinni. Hän on raju, mutta ei häijy.

— Hän on ehkä liian tuttavallinen käytöksessään, huomautti äiti. — En minäkään pidä siitä, että tytöt ja pojat alinomaa ovat hänen seurassaan.

— Pojat ovat aina hänen luhdissaan, kun hän on vapaa, sekaantui Tyyra keskusteluun.

— Hän on niin metka, huusi Kaarlo suu täynnä ruokaa. — Ja hän antaa jöötä, niin että vinkuu, suutarin pojille, kun he tulevat meitä kiusaamaan.

— Ei hän pelkää Harjulan Mikkoakaan, kehui pikku Lauri.

— Hän osaa puhua ranskaakin, selitti Joju.

Kaikki purskahtivat nauruun.

— Kylläpä olet nenästä vedettävä, veikko rukka, ivaili Tyyra. — Olisipa se hieno renkipoika, joka osaisi puhua ranskaa.

Iltapuolella ajoivat Tyyra ja Liisi kirkonkylään ostoksille. Heikki lähti ajomieheksi.

Tyyra oli pukeutunut hienosti, hän tahtoi vaikuttaa kirkonkyläläisiin.

— Kyllä tuo sinun komeutesi on turhanaikaista, sanoi Liisi. — Ei siellä ole ketään, joka osaa panna arvoa sinun hienouksiisi.

— Kuka tietää, voisinhan tavata esimerkiksi Hedda Gyllenheimin.

— Kuka hän on?

— Etkö tiedä? Hän on paroni Gyllenheimin tytär. Heillähän on iso maatila tässä pitäjässä. Etkö ole kuullut puhuttavan Sarvimäen kartanosta?

— Olen kyllä. Vai on hän Sarvimäen paronin tytär?

— On, ja hän on hirveän herttainen. Olimme viime vuonna samoissa kutsuissa setäni luona. Olisi kovin hauska tavata häntä.

— Onko heillä muita lapsia?

— Yksi poika. Häntä en ole nähnyt, kuuluu olevan sievä ja sukkela poika, mutta aika vekkuli ja laiska koulussa. Meidän luokan tytöt ovat hirveän ihastuneet häneen. — Kuule Liisi, sano Heikille, ettei hän vihellä. Se on niin kiusallista.

Tyyra ei milloinkaan puhutellut Heikkiä suoraan. Siten hän osoitti halveksimistaan. Hän ei voinut hyväksyä rengin käytöstä, joka oli hänen mielestään aivan liian vapaa ja tuttavallinen.

Kun tytöt saapuivat postitoimiston kohdalle, huomasivat he portaiden edessä pienet korivaunut. Niissä istui kaunis, vaaleaverinen tyttö.

— Mutta siinähän Hedda onkin, huudahti Tyyra. — Minun täytyy tavata hänet. Pysäytä, Heikki, hevonen tässä.

Mutta Heikki käänsikin äkkiä hevosen ja kiidätti sen päinvastaiseen suuntaan. Tyyra ennätti vain nyökätä päätään vaunuissa istuvalle tytölle.

— Seis, pysäytä, Heikki. Miksi et tottele? Meidänhän pitää mennä postiin.

Mutta Heikki oli kuuro. Vasta kauppiaan kohdalla hän seisautti Lujan.

Tyyra oli niin vimmastunut, että unohti käyttää Liisiä tulkkinaan.

— Miksi et tottele, kun sinua käsketään, torui hän Heikkiä.

— Pastori käski ostamaan tupakkaa täältä Marttiselta, kuului vastaus.

— Tyhmeliini! Olisithan ennättänyt saada tupakan sittenkin. Aja nyt takaisin postiin.

— Minun mielestäni neidit voivat kävellä sinne. Tässä on parempi syöttöpaikka hevoselle.

— Niin, kävellään, Tyyra, sanoi Liisi. — Mutta kyllä Heikin on toteltava, sillon kuin me sanomme. Heikki on hyvin uppiniskainen.

Heikki näytti niin ylenmäärin katuvalta, että Liisi epäili hänen teeskentelevän.

— Anteeksi, sopersi hän.

Tyyra riensi postitoimistoon, mutta Sarvimäen vaunut olivat jo ajaneet pois. Hän oli syvästi loukkaantunut Heikille.

— Hedda olisi varmaan kutsunut minut Sarvimäkeen, harmitteli hän kotimatkalla Liisille.

— Tuskinpa vaan, kuului takaistuimelta kuivasti.

Tyyra käännähti kuin ampiaisenpistosta.

— Minä pyydän Heikkiä säästämään nenäkkäät huomautuksensa. Tämä on sietämätöntä.

Ärsyttävä vihellys oli ainoa vastaus. Tyyra tunsi suureksi nöyryytyksekseen kyynelten kohoavan silmiinsä.

— Eikö häntä millään saa masennetuksi?