KAHDESKYMMENES LUKU

Elettiin kesän viimeisiä viikkoja. Puutarhassa georgiinit ja asterit loistivat kirjavassa väriprameudessaan. Täysinäiset elokuhilaat pellolla lupasivat viljaa talven varaksi. Kevättouot hohtivat kellertävinä, karviaismarjapensaat ja omenapuut houkuttelivat pikkupoikia luvattomille teille.

Pappilassa päivät kuluivat alituisessa kiireessä. Pellava oli nyhdettävä, marjat korjattava, elo puitava.

Ja kaiken lisäksi sekä Minna että Liisi laitettava kuntoon syksyyn mennessä.

Kauppaneuvoksetar oli pyytänyt Minnaa saapumaan syyskuun alussa Helsinkiin, ja Liisin oli määrä suorittaa pääsytutkinto tyttökouluun elokuun viimeisenä päivänä.

Arkihuoneessa leikattiin ja ommeltiin, korjattiin vanhoja pukuja, värjättiin ja parsittiin.

Liisi seurasi mielenkiinnolla heidän puuhiaan. Hän oli nöyrä ja taipuvainen, luki ehtymättömällä tarmolla, kertasi historian vuosilukuja ja maantietoa.

Öisin hän joskus heräsi läpimärkänä hiestä. Hän oli nähnyt unta sisäänpääsytutkinnosta, opettajat olivat ivailleet hänen tietojaan ja käskeneet hänen lähteä takaisin maalle.

Hän kulki kirja kädessä yhden luota toisen luo ja pyysi:

— Kuulusta minua, olen vähän epävarma kymmenmurtoluvuissa, tai: — Kyselepä minulta kaasukset, en osannut niitä eilen oikein.

Tyyra ja Ulla alkoivat häntä välttää. Ei ollut hauska yhtä mittaa kuulustaa toisen tietoja.

Everstinna Örnfelt saapui noutamaan lapsiansa. Hän oli entistään hienompi ja rakastettavampi. Kylpymatka oli ollut erittäin onnistunut, Noora oli saanut monta ihailijaa ja — taivas, kuinka me täällä Suomessa elämme jäljessä ajastamme, mitä muoteihin tulee.

— Tyyra, ma chère, sinä näytät terveeltä, liiankin terveeltä, ulkomailla ovat nuoret tytöt kalpeampia ja hoikempia. Et kai aio lihoa paksuksi, tyttöseni? Ja hipiäsi on päivettynyt. Oletko käyttänyt iltaisin coldcreamia ja mantelijauhoja, kuten äiti käski? Joju, rakkaani, olet saanut pienen vivahduksen maalaista, joka ei sinua somista. Ja kuinka ruskeat kätesi ovat, horrible, kultaseni. No niin, se kaikki korjaantuu, kun taas tulemme kaupunkiin ja sivistyneihin oloihin.

— Maaelämä on ihanaa, idyllimäistä, mutta se ei sovi ajan pitkään meille, joiden tulee edustaa.

Tyyra iloitsi päästessään kaupunkiin, mutta Joju mukisi. Hän oli sitonut lujia ystävyydenliittoja poikien kanssa, joiden pelkkä ulkonäkö sai mamma Örnfeltin parkaisemaan, niin likaisia ja resuisia he olivat. — Oh, äiti, älä sure Jojun maalaistumista, sanoi Tyyra. Kaupungissa hän unohtaa tämän kaiken ja muodostuu uudelleen. Joju on pehmeätä ainesta.

Rouva Örnfelt katseli ihaillen kaunista tytärtään. Tyyra oli viisain hänen lapsistaan, viisain ja järkevin. Mikä ero hänen ja Ullan välillä, toinen käytöksessään hillitty, joka liike kaunis ja harkittu, toinen kulmikas, kömpelö, välitön ja avomielinen.

Siinä hän nytkin tulla tupsahtaa huoneeseen punaisena, tukka pörröllään.

— Heikki on täällä, ajatteles, hän on tullut ratsain. Ja hän saa jäädä meille pariksi päiväksi.

Tyyran kasvoille kohosi heikko puna. Henrik Gyllenheimin nimi herätti ikäviä muistoja hänessä. Pihalta kuului riemuhuutoja ja hälinää.

— Heikki, minun leijani on rikki. — Sinun pitää korjata laivani, Heikki. — Toitko karamelleja, niinkuin lupasit, Heikki?

Henrik Gyllenheim istui raudikkonsa selässä ja torjui nauraen luotaan poikia, jotka kieppuivat hänen ympärillään ihastuneina.

— Tuonnemmaksi, muutoin en pääse alas. Siivolla, Lauri, niin pääset ratsastamaan.

Pikku Lauri kirkui ilosta. Henrik nosti hänet eteensä satulaan ja ratsasti ympäri pihamaata. Toiset seurasivat kateellisin silmin.

— Missä Lotti on? kysyi Henrik turhaan katseltuaan pikku prinsessaansa muitten joukosta lastenhuoneessa, jonne meluava lapsiparvi hänet kuljetti.

— Hän syötti äsken kanoja takapihalla, kertoi Ulla.

Lottia ei näkynyt missään. Henrik naurahteli, hän tunsi pikku tytön oikut.

— Sepä ikävä, etten tapaa Lottia, huokasi hän ja istuutui lastenhuoneen pitkälle pöydälle. Hän otti taskustaan pienen käärön. Minulla oli hänelle pieni tuominen.

Vaatesäiliön ovi aukeni raolleen, pieni käsi piteli sitä.

— Täytyy lähteä kotiin vähitellen, jatkoi Henrik luotuaan silmäyksen oveen. Sanokaa Lotille terveisiä. — Käärö suljahti takaisin taskuun.

Vaatesäiliön ovi aukeni selälleen, ja Lotin vaaleakiharainen pää tirkisti esiin.

— Tuolla hän on, huusivat pojat. Hän on mennyt piiloon.

Hämillään, kiharoitaan ravistaen pujahti Lotti kädet silmillä esiin. Kesti kauan ennen kuin hän suvaitsi lähestyä Henrikiä.

Tämä oli uudelleen ottanut käärön taskustaan ja avasi sen.

— Lotti, tule katsomaan.

Pieni rasia tuli näkyviin. Henrik otti siitä siron kultasydämen vitjoineen.

— Tämä on sinulle, sanoi hän ja ripusti korun tytön kaulaan.

— Ah! pääsi tyttöjen ihastuneilta huulilta.

Lotti juoksi peilin eteen ja tarkasti kuvaansa pää vinossa.

— Olenko nyt prinsessan näköinen? kysyi hän totisesti.

— Voi sinuas, turhamainen naissielu, nauroi Henrik. Tietenkin olet prinsessan näköinen, koska olet prinsessa.

— Lotti on naurettava, sanoi Tyyra nyreästi kääntyen Ullan puoleen, ja Henrik on yhtä naurettava ja lapsellinen.

Everstinna Örnfelt oli Henrikiä kohtaan sulaa ystävyyttä ja päivänpaistetta.

Joju oli niin kiintynyt nuoreen paroniin. Hän suorastaan jumaloi häntä. Ja Tyyra ihaili niin suuresti Hedda Gyllenheimiä. Heidän täytyi usein olla yhdessä Helsingissä.

Tyyra rypisteli silmäkulmiaan äidin imartelevaa puhetta kuullessaan. Häntä hävetti — miksi äiti oli niin mairea — siksikö, että Henrik oli paroni?

Hän loi silmäyksen Anna tätiin, joka levollisena ja lempeänä istui paikkaamassa Kaarlon housuja. Hän ei kohdellut Henrikiä toisin kuin Markia, köyhää orpopoikaa, hän oli tasainen ja ystävällinen kaikille. Tyyra huomasi myös, miten kunnioittavasti, miltei hellästi Henrik kohteli pastorin rouvaa. Hän ei milloinkaan vastannut hänelle eikä pastorille liioin ylimielisesti ja kopeasti, kuten hänen tapansa usein oli.

Iltapuolella lähti koko perhe kerppu- eli tupputalkoille Niemelään. Hanéneilla oli lehmä, mutta koska heillä oli heinämaata vain pieni niitty, pidettiin siellä joka vuosi tällaiset tupputalkoot, jolloin jokaisen talkoovieraan oli tuotava heinä- tai kerpputuppu lehmän talviruokinnaksi. Sitä paitsi nyhdettiin samalla joukolla heidän pellavansa.

Pappilasta lähtivät kaikki nuoret tarkoin, Harjulasta samoin. Henrik Gyllenheim tuli tyhjin käsin, mutta lupasi pyytää isäänsä lähettämään heiniä Sarvimäeltä.

Hilda rouva seisoi pihalla Viivin ja Samulin kanssa vieraita vastaanottamassa. Hän loi jokaisen heinätuppuun tarkastavan katseen, niiasi ja kiitti. Kirjuri itse, kuiva, keltaihoinen mies mitteli pahantuulisen näköisenä salin lattiaa. Hän ei sietänyt vieraskutsuja ja antoi vieraiden selvästi sen tunteakin. Silloin tällöin hän pistäytyi keittiössä torumassa rouvaa ja tytärtä.

Aikoivatko he saattaa talon vararikkoon tuhlaavaisuudellaan? Tuommoiset läjät nisuleipää! Ja noin paksut viipaleet!

Hän otti veitsen käteensä ja leikkasi reunat pois viipaleista. — Sisus tarjotaan aikuisille ja reunat lapsille. Se riittää. Ja kahviin sai panna sikuria puoleksi.

Viivi vetosi äitiin.

Mahdoton oli heidän viedä vieraille tuollaisia typisteltyjä leipäviipaleita. Mutta äiti ravisti päätään. Isää oli toteltava. Hänellä oli tänään taas vaikea päivänsä.

Nuoriso ei voinut salata iloaan, kun kahvitarjotin tuotiin pöytään. Vallaton Mikko pisti kourallisen leivänreunoja suuhunsa, ja Emma tirskui käsi suun edessä. — Oltiin Harjulassakin säästäväisiä, mutta kutsuissa siellä ei kitsailtu, silloin tarjottiin yllinkyllin ja runsaasti.

Mutta nauru hiljeni ja vallattomat kasvot kävivät totisiksi, kun ovella näyttäytyivät herra Hanénin vahankeltaiset kasvot, ja pistävät silmät silmälasien takaa iskeytyivät lapsiin.

Pahin pilkkakirves, Harjulan Mikko, piiloutui toisten selän taa peittääkseen poskiaan, jotka olivat pullollaan nisua.

Mutta nimismiehen haukansilmä oli keksinyt Markin, jolla oli molemmat kädet täynnä leivänreunoja.

— Älkää olko niin nälkäiset kuin sudet, sanoi hän poikaan kääntyen tuimalla äänellä. — Säästäkää omillekin lapsille jotain.

Vielä kerran iskettyään vapiseviin vieraisiin tuikean katseen hän poistui. Lapset seisoivat kauan aikaa sanattomina. Mark nieli itkua. Hänen herkkä mielensä oli syvästi loukkaantunut. Talon nuoret, joita kaikkiaan oli kahdeksan, lohduttivat heitä.

— Ei isä pahaa tarkoittanut. Sattui vain olemaan huonolla tuulella.

Mutta ilo ei enää tahtonut ilolle tuntua. Lapsia hävetti isäntäväen puolesta.

Kahvitarjottimeen ei enää koskettu. Yksi toisensa jälkeen vieraista hiipi pihalle, jonka takana joutunut pellava odotti nyhtäjiään.

Mutta vasta kun Minna kirkkaalla äänellään aloitti piirilaulun, väistyi ahdistus. Käsi tarttui käteen, piiri muodostui viheriälle tantereelle ja reippaana kaikui laulu.

Kättä annan ma sinun, luota lujasti minuun, etten erkane sinust', vaikka kivetkin kiljuis, kaikki muutkin, kanssa puutkin, meri mustaksi muuttuis.