VIIDESTOISTA LUKU

Hei Maks!

Terve mieheen! Tässä se nyt tulee se lupaamani pöytäkirja. — V.V:n, toisin sanoen Vapaiden Veikkojen, sihteerin selostus kesähommistaan. Ne on kyllä luonnistuneet muutoin aika nasevasti, mutta Jeremias soikoon, itikat ja kuumuus ovat välistä viedä rohkeuden ja sitten vielä ne tytöt, joita täällä vilisee kuin harmaita katteja.

Mutta alanpahan alusta. Minun puolestani on suunnitelmamme täydessä vauhdissa. Kun tulin kotiin, oli "maman" (mun täytyy sanoa äitipuoltani sillä nimellä) matkavarustuksissa. Hän oli aikeissa lähteä kylpemään jonnekin suutarin hienoon kylpypaikkaan ja fatsin täytyi tietysti seurata mukana, vaikkei mieli tekiskään. Mun fatsini on näes perin kiva äijä, mutta tämä maman pyörtyy heti, ellei saa tahtoaan perille, ja silloin fatsi peljästyy ja myöntyy mihin tahansa.

Hedda ja minä, muistathan, että Hedda on naispuolinen veljeni, oltiin iloissamme, kun maman läksi. Kylläpä nyt elää kelpaa vapaudessa ja ihanuudessa kuin lintunen oksalla tai ryöväri metsässä.

Mutta hast du mir gesehen, kuten saksalainen sanoo. Kun vaunut, joilla maman ja fatsi lähtivät asemalle, palasivat kotiin, eivät ne olleetkaan tyhjät. Niissä istui kaksi olentoa, toinen pitkä ja laiha ja ruudullinen kuin tammilauta, toinen appelsiininvärinen mytty heleänpunainen päivänvarjo kädessään.

Hedda ja minä olimme juuri pihalla heittämässä volangia. Oliot tallustelivat nokka pystyssä meitä kohti.

— Bon jour, vikisee appelsiinin värinen mytty. Olemmeko Sarvimäellä?

Toinen tammipelilauta hirnuu:

— Good morning. How do you do? ja sitten vielä jotain siunattua mongerrusta.

— Herrasväki on tullut väärään paikkaan, sanon minä.

Hedda niiaa ja sanoo: — Pappa ja mamma ovat matkustaneet pois.

— Hiljaa, lapset, sanoo täti Louise, joka on tullut portaille. — Nehän ovat uudet kotiopettajanne.

Uudet kotiopettajanne! Sano Maks, eikö ole hetkiä ihmiselämässä, jolloin lapsen kunnioituksen vanhempiaan kohtaan täytyy väistyä muitten inhimillisten tunteiden tieltä?

— Yes, yes, hirnuu tammipelilauta ja näyttää pitkiä kellertäviä hampaitaan. — I am mister Smith. Tämäkö olla young baron?

Appelsiininvärinen mytty purjehti sisään Louise tädin saattamana. Hän oli kovin "fatiguée". Mister Smith hiihti jäljestä. (Hänen jalkansa ovat nähtävästi kuuluneet ennen jollekin jättiläiselle.)

Tarvitseeko minun mainita, että Hedda ja minä olimme masentuneet?

Kaksi kotiopettajaa! Englantilainen ja ranskalainen!

Jää hyvästi vapaus! Tervetuloa kahleet, orjuus ja sorto.

Tyrannius kukoistaa.

Orjuuden ensimmäinen päivä.

Heräsin aikaisin aamulla kummallisiin maanalaisiin ääniin. Hyppäsin pystyyn ja ajattelin, että joku eriskummainen hirviö ulvoi oven takana. Mutta painaessani korvani ovea vasten, joka johti mister Smithin huoneeseen, huomasin, että brittiläinen kuorsasi. Mutta Jupiter soikoon, millä voimalla ja hartaudella tämä tapahtui. Jos kaikki englantilaiset kuorsaavat näin voimakkaasti, ymmärrän hyvin, miksi Britannia on maailmanvalta.

Kun tulin portaita alas — asun yläkerrassa — huomasin alimmalla astuimella ihmeellisen olion. Siinä istui paksu pyöreä kerä, hiukset täpötäynnä noita pieniä valkoisia paperisarvia, joita tyttöväki sanoo papiljoteiksi. Kerän yllä oli jotain vaaleanpunaista ja se itki haikeasti.

— Monsieur Henri, huusi hän kimeällä äänellä minut nähdessään ja peitti nopeasti päänsä.

— Anteeksi neiti, sanoin minä. — Miksi itkette?

— Oo, monsieur Henri, kaksi kauheata petoa, monstres, huoneessani. Heräsin ja pakenin. Kauheata! Horrible!

— Olkaa huoleti, mademoiselle, minä ajan kyllä pedot pois, sanoin minä.

Astuin huoneeseen ja näen — kaksi ampiaista ikkunaruudulla, kaksi aikamoista junkkaria, jotka pörisivät täyttä päätä.

— Mon Dieu! huusi mademoiselle Favier. — Olen tullut barbaarien maahan. Tuollaisia hirviöitä!

Minä otin käteeni ensimmäisen aseen, minkä sain — luullakseni se oli mademoisellen päivänvarjo ja aloin hosua ampiaisia.

Kuten tiedät, Maks, voivat tuontapaiset otukset olla joskus aika itsepintaisia. Ne lentelivät ympäri huonetta, minä perässä. Mademoiselle seisoi nurkassa ja hosui käsillään. Viimein istahtivat molemmat vintiöt yhtaikaa paperikäärölle, joka oli mademoisellen yöpöydällä. Sieppasin käärön ampiaisineen käteeni ja heitin sen siekailematta ulos ikkunasta, jonka sitten suljin.

— Kas niin, mademoiselle Favier, nyt olette päässyt kiusanhengistänne, sanoin ja kumarsin kuin gentlemanni.

Mutta mitä luulet hänen sanoneen kiitokseksi?

— Pöllö! kirkaisi hän tulipunaisena kiukusta.

Sitten hän hyökkäsi soittokellon luo ja vetäisi nauhaa vimmatusti.

— Poistukaa, huutaa hän minulle. — Te olette loukannut minua.

Voiko kukaan rehellinen miessielu ymmärtää naista?

Menin miettiväisenä ulos. Heddan pieni Joy juoksi vastaani. Se retuutti suussaan jotain punertavaa. Minä koetin houkutella sitä luokseni, mutta se ei tullut, repi ja retuutti vain saalistaan.

Jäljestäpäin sain aikamoiset nuhteet Louise tädiltä. Ja arvaatko mistä syystä? Mademoiselle Favier oli valittanut minun loukanneen häntä.

Saatoinko minä arvata, että paperikäärössä oli hänen otsakiharansa? Ja oliko minun syyni, että Joy sattui olemaan ikkunan alla, kun heitin käärön alas?

Aamiaispöydässä istuin kuin mikäkin rikollinen. Mademoisellen silmät olivat punaiset ja hänen päänsä merkillisen pieni.

Opetus: Älä koskaan heitä paperikääröjä ulos ikkunasta. Niissä saattaa olla jonkun naisen tukkaa.

Orjuuden toinen päivä.

Sataa. Louise täti istuu sohvannurkassa koruompelu sylissä. (Nukkuu.) Mademoiselle Favier virkkaa ns. frivoliteettia. Hedda kirjailee fatsille tohveleita helmillä. Mister Smith lukee ääneen jotain englantilaista hölynpölyä. Minä istun suorana ja kärsin.

Maks, onko ihminen syntynyt kärsiäkseen?

Muistelen V.V:n iloisia istuntoja, kekseliäitä kepposiamme ja rohkeita suunnitelmiamme. Tämäkö on kaiken loppu? Tähänkö nuoren haukan lento päättyi!

Kalistelen voimattomuudessani kahleitani.

Silloin kuuluu mister Smithin haudansyvä ääni:

— Henry, te ette kuuntele, te ette olla kuullut sanaakaan. Te mennä omaan huoneeseenne. Lukea kymmenen sivua tätä kirjaa.

Mademoiselle näyttää voitonriemuiselta, Hedda surulliselta. Louise täti nukkuu yhä. Minä poistun kirja kädessä.

Väliverho.

Iltapuolella astelen ongenvapa olalla rantaan. Olemme, voudin Janne ja minä, päättäneet lähteä yhdessä ongelle. Tiellä tapaan mister Smithin. Hän ravistaa ihmetellen päätään ja osoittaa ongenvapaa.

— Te mennä yksin ongimaan, Henry?

— En, menen voudin Villen kanssa.

— No, no. Lady Gyllenheim sanoa: Henry ei seurustella halpasäätyisten kanssa. Henry paljon rakastaa heidän sällskaappi. Henry ei mennä foudi Villy kanssa.

— Mutta hän tietää paraat kalapaikat, sanon minä.

— Yks ja sama. Täyty totella rouva baronessa. Mister Smith tulla kanssas. Come along, my boy. Huvi ja hyötty. Puhu paljon English, saa paljon kala.

Istuimme kolme tuntia veneessä. Mongersimme koko ajan engelskaa. Saimme yhden (I) särjen!!

Opetus. Älä koskaan mene ongelle tammipelilaudan kanssa.

Orjuuden kolmas päivä.

Maks! Kuinka kauan voi rääkätty orja elää? Olen uudestaan syventynyt Rooman historiaan ja orjien kapinaan. Oi Spartacus, sinä olit suuri mies!

Tänään sanoi mister Smith, että isä on määrännyt minun lukemaan latinaa kesän kuluessa?

— Only yks tunti päivässä, my boy. Olla hyvin opettava. Ei saada vetelehtiä ulkona. Well.

Edessäni on Caesarin De bello Gallico. Ulkona paistaa päivä. Uusi haulikkoni riippuu seinällä. Varikset rääkyvät melkein nenäni edessä. Eikö Tantalus ollut joku sellainen äijä, joka näki variksia edessään eikä saanut niitä ampua?

Hedda on jo alistunut. Hän puhuu ranskaa kuin papukaija ja kähertää hiuksiaan mademoisellen käherrysraudoilla.

Opetus. Tytöillä ei ole luonnetta.

Orjuuden neljäs päivä.

Eilen mademoiselle ilmoitti, että tanssitunnit alkavat iltapuolella. Voudin Janne lähtee ravustamaan. Olin luvannut tulla hänen mukaansa muiden tietämättä. Meillä oli mainioita syöttejä. Vähän ennen tanssitunnin alkua hiivin joen rantaan.

Meillä oli ihana retki. Rapuja tuli tavattomasti, suuria könsiköitä, miltei hummerin kokoisia. Tulimme kotiin vasta aamuyöstä.

— Kyllä Louise täti leppyy, ajattelin, kun saa näin paljon rapuja.

Seuraavana päivänä istuin kotiarestissa. Mister Smith ja mademoiselle pistivät poskeensa rapuni.

Opetus. Poljetulla madolla on hampaat, joilla se voi puraista.

Orjuuden viides päivä.

Pikari on täysi. Pisara enää, ja se vuotaa yli.

Eilen oli mademoisellen syntymäpäivä. Hän kertoi sen Heddalle ja lisäsi, että hänen edellisessä paikassaan oli hänen syntymäpäiväänsä juhlittu suurellisesti. Noh, saamas pitää, ajattelin minä. Laitoimme Heddan kanssa mahtavan ukon minun huoneessani. Minä otin misterin vaatesäiliöstä hänen ruudulliset vaatteensa, leveäkärkiset kenkänsä ja korkean hattunsa ja maalasimme äijän pään aivan brittiläisen naamalajiin. Panimme hökötyksen istumaan kiikkutuoliin ja nauroimme katketaksemme — niin metka se oli, vallan kuin mister itse. Käsiin pistimme hirvittävän kukkaluudan. Aamulla aikaisin — mademoiselle nukkuu aina sikeästi aamuisin (lukee iltaisin puoliyöhön vuoteessa ranskalaisia romaaneja) nostimme ihanuuden kiikkutuolineen päivineen sisään mademoisellen ovesta. Itse pysyttäydyimme lähettyvillä. Hedda tahtoi välttämättä tietää, mitä mademoiselle sanoo huomatessaan onnentoivottajan.

Olimme odottaneet hetkisen, ja minä aloin hiljakseen rummuttaa ovea saadakseni mademoisellen hereille, kun yhtäkkiä kuuluu hirveä kirkaisu.

— Juostaan pois! kuiskaa Hedda pelästyen.

Läksimme livistämään. En malttanut olla taakseni katsahtamatta. Voi kauheata! — ovella seisoi mademoiselle hiukset papiljoteissa ja kauhean lyhyt tulipunainen alushame yllään.

— Hirveät lapset, hän huutaa. — Mon Dieu!

Ja sitten hän kaatua möksähtää lattialle kuin kivi.

Siitä syntyi hirveä juttu. Täti Louise uhkasi kirjoittaa fatsille, Hedda itki ja mister pauhasi punaisena kuin kukko. Jäimme ilman aamiaista ja syntymäpäiväkakkua. Mademoiselle oli koko päivän kärsivä pyhimys ja minä kurja barbaari.

Iltapuolen sain istua misterin huoneessa tutkimassa muuatta kirjaa, jonka nimi on "Kuinka nuoren kansan on opittava siveitä tapoja".

Opetus. Älä koskaan valmista kenellekään syntymäpäiväyllätyksiä.

Orjuuden kuudes päivä.

Olen päättänyt karata. KARATA! Vive la liberté! Alas tyrannit!

Voudin Ville on luvannut auttaa minua.

Se tapahtuu tänä iltana. Louise täti on lähtenyt kirkolle. Mademoiselle kirjoittaa kirjeitä. Mister Smith potee hammastautia.

Rubicon-virta odottaa, että Caesar soutaa sen yli.

Ihana vapaus.

Maks poika, oletkos koskaan kuullut puhuttavan Heikki Heikinpojasta. Hän on vapaa maankiertäjä, uljas kuin Roobin Hood, köyhä kuin Ravenswoodin kreivi, vapaa kuin metsän intiaani. Hän nukkuu yönsä heinäladoissa tai tallin ylisillä, tekee työtä milloin haluttaa, näkee nälkää, kun tarvitaan.

Huhhei! Kerran hän asui Sarvimäen suuressa hovissa, pänttäsi hikipäässä päähänsä engelskaa ja Vergiliusta ja piteli paksulle mademoiselle lankavyyhteä. Hänellä oli kiiltokaulus ja silkkipaita, nyt hänellä on voudin Villen rohdinhousut ja risainen pumpulimekko.

Pako onnistui mainiosti. Mister voihki hammastaudissa eikä kuullut mitään. Tyhjensin säästölaatikkoni, otin kaikki taskurahani ja veitseni, hiivin hiljaa portaita alas ja pääsin kenenkään huomaamatta ulos. Pujahdin puiston päässä olevaan huvihuoneeseen ja vaihdoin siellä vaatteeni toisiin, jotka Ville oli minulle tuonut. Omani kätkin vanhan omenapuun onteloon.

Ja sitten reppu selkään ja matkaan. Oli ihana yö ja minä marssin viheltäen kapeata metsäpolkua pitkin. Pari tuntia nukuin heinäladossa, ja sitten taas eteenpäin.

Aamulla tulin erääseen talonpoikaistaloon. Pyysin siellä työtä ja pääsin niittämään. Se maistui muulta kuin englannin kielioppi ja heksametrit.

Maks, olen päättänyt ruveta talonpojaksi, suomalaiseksi talonpojaksi. Nain jonkun Riikan tai Mantan ja saan yhdeksän pellavapäistä poikaa.

En ikinä enää palaa mamanin hajuvesipullojen, misterin kieliopillisten esitelmien ja mademoisellen ranskalaisten tanssiuutuuksien helmaan. Luovun aatelisnimestä, talonpoika on yhtä hyvä kuin paroni.

Olen nyt ollut kaksi viikkoa vapaana. Kierrän talosta taloon niin kaukana kuin mahdollista Sarvimäestä, hakkaan halkoja, niitän heinää, paimennan karjaa.

Ja syön piimää ja talkkunaa. Yksi asia mua sentään juupelisti harmittaa. Haulikkoni jäi kotiin, mun uusi hyvä haulikkoni, jonka sain fatsilta nimipäivälahjaksi.

Renkipoikana pappilassa.

Palvelukseksenne: renkipoika Heikki Heikinpoika, sukii hevoset, kantaa halkoja ja vettä, kitkee otsansa hiessä rikkaruohoja puutarhassa ja passailee pappilan "fröökynöitä".

Tää on koko hauskaa. Pastori on kiivas, mutta hyvänsävyinen äijä, toruu välistä kovasti, mutta on kuin päivänpaiste jäljestäpäin. Rouva on sellainen kuin luullakseni papinrouvan pitääkin, vähän ylpeänlaiseksi moittivat palvelijat.

Ja tyttölapsia on talo täynnä, niin että kiehuu. Sinisilmäisiä ja mustasilmäisiä, paksuja ja hoikkia, tirskuvat, kuten tyttöväen on tapa, loukkaantuvat ja leppyvät.

Muistatkos Tyyra Örnfeltin, jonka aina välistä Bulevardilla näimme sun sisaresi kanssa yhdessä kävelevän? Hän on täällä. Hän ei tietystikään arvaa, kuka minä olen. Hirveän ylpeä ja koppava hän on, ja minä kiusaan tyttöpahaa minkä jaksan. Hänellä on veli, aikamoinen mamselli ja mammanpoika. Minä häntä kasvatan — ehkä hänestä vielä tulee mies aikaa myöten. Sisar koettaa estää häntä minun kanssani seurustelemasta — on se sentään mukavaa tämä säätyerotus. Niinhän minuakin kotona kiellettiin Villen kanssa olemasta. Ja nyt en kelpaa herraspoikien toveriksi, koska olen renkipoika.

Tekee hyvää tämä, kokea miltä tuntuu olla toisen käskyläisenä. Oppii katsomaan asioita renkipojan kannalta. Ja hauska on nähdä tätä kotikomentoa pappilassa. Se on toista kuin Sarvimäellä, jossa kaikki on niin kankeata ja jäykkää. Se on korutonta, työteliästä elämää. Köyhiä ovat, mutta tyytyväisiä.

Maks veikko, oletko koskaan lauantai-iltaisin lakaissut pihaa varsiluudalla? Tee se, niin tiedät, mitä V.V:n sihteeri kärsii aatteen puolesta.

On hauska kuulla, oletteko te toiset, Valter ja sinä ja Jon, täyttäneet lupauksen. Meidänhän piti tutustua kansaan tänä kesänä ja näyttää, että herraspoika kykenee muuhunkin kuin herrastelemaan.

On hauska olla vapaana, mutta silloin minä häpesin, kun Minna neiti, talon vanhin tytär, kiipesi luhtiini ja antoi minulle housuparin, jotka hän oli pienentänyt pastorin vanhoista nimettömistä.

Ciel! olisi maman sanonut. Siinä seisoin minä, Sarvimäen paronin ainoa poika, ja kiitin nöyrästi saadessani köyhältä pastorilta vanhat housut.

Täytyy tunnustaa, että silloin olin vähällä tunnustaa ja riisua naamioni.

Mutta oikeammin olisi minun pitänyt ylpeillä, sillä housut olivat ensimmäiset omalla työlläni ansaitut vaatekappaleet.

Kunpa vain kelpo Aiaani olisi täällä! Ikävöin sitä, uljasta ratsuani. Olen koettanut opettaa pappilan Lujaa ratsuhevoseksi, mutta se on sellainen säyseä, vanha tantta, ei siitä tahdo kalua tulla.

Kysyt, enkö koskaan kaipaa Sarvimäkeä ja sen mukavuuksia. Joskus — mutta siellä on brittiläinen, mademoiselle, Vergilius ja tanssitunnit.