KAHDEKSAS LUKU

— Niin, Anna, sanoi everstinna Örnfelt ja laski pöydälle kahvikuppinsa, jätän nyt molemmat enkelini sinun ja miehesi huostaan. Sinä ymmärrät, mitä hellä äidinsydän kärsii luopuessaan lapsistaan, mutta mitä tehdä? Noora on myös lapseni, ja Vilhelm tahtoo välttämättä minut mukaansa Sveitsiin.

— Pelkään vain, etteivät lapset viihdy meillä. He ovat tottuneet niin peräti toisenlaisiin oloihin, sanoi pastorin rouva hiljaisesti.

— Se on kyllä totta, mutta Vilhelmin mielestä tekee lapsille hyvää nähdä vaatimattomiakin oloja, se herättää heissä suurempaa kiintymystä kotiin. Näetkös, Anna, me kaksi, Vilhelm ja minä, koetamme kasvattaa lapsemme periaatteiden mukaan. Tiedämme, että esimerkiksi Minna on kaikin puolin hyvin kasvatettu nuori tyttö, sopivaa seuraa kenelle tahansa, ja muut lapsenne ovat myös siivoja, joskin jonkin verran kömpelöitä ja maalaisia. Hovineuvoksetar oli Minnaan hyvin tyytyväinen, voin sinulle kertoa.

Annan poskille kohosi hieno puna.

— Minna on kyllä hyvä tyttö, sanoi hän.

— Mikä onni, että saitte hänet Haminaan tyttöopistoon. Olen kuullut hänen ääntävän ranskaa, ja se oli aivan erinomaista. Usko minua, hänen onnistuu päästä hyviin naimisiin.

— Palatakseni Tyyraan ja Jojuun, olet kai huomannut, että he molemmat ovat hyvin herkkiä ja hienotunteisia. Joju varsinkin on erinomaisen sensible. Häntä tulee kohdella hellävaroen, ei mitenkään loukkaamalla.

— Toisin sanoen hemmotellen, kuului Elviira rouvan kuiva ääni sohvan kulmasta. Hän oli tähän asti ääneti kuunnellut sisarensa puhetta, niinkuin näytti, syventyneenä villa-alushameen kudontaan.

— Ei suinkaan, rakas sisar, meidän lapsiamme ei koskaan ole hemmoteltu. Mutta sekä Vilhelm että minä olemme sitä mieltä, että lapsia tulee kohdella hienotunteisesti.

— Pötyä, lapset tarvitsevat kuria, vastusti Harjulan rouva.

Everstinna hymyili imelästi ja siristi silmiään.

— Luonnollisesti on ero lasten ja lasten välillä. Meidän lapset — — —

— Teidän lapset ovat juuri yhtä juonikkaita ja tottelemattomia kuin muidenkin.

— Elviira, sinä loukkaat minun tunteitani, ja minun täytyy sanoa — — —

Salaisuudeksi jäi mitä Alma sisar aikoi sanoa, sillä ovi aukeni ja Niemelän rouva astui sisään poikansa ja tyttärensä seurassa.

— Päivää, päivää, rakas Anna. Ja Elviira, mitä kuuluu? Mutta Alma, oletko sinäkin täällä? Sehän oli yllätys. Ja kuinka komea sinä olet, yhtä nuori kuin aina ennenkin. Niin, niin, sinulla on toisenlaiset päivät kuin muilla ihmisillä. Entä pukusi, ohhoh sentään. Me olemme virttyneitä ja haalistuneita pumpuliriepuja sinun silkkisi rinnalla.

— Etkö sinä, Hilda, muka tiennyt, että Alma oli täällä? kysyi Harjulan rouva pistävästi.

Niemelän rouvaa alkoi yskittää.

— Kas, kun olin aivan unohtaa esittää sinulle lapseni, Alma. Tämä tässä on vanhin poikani Samuli, tuli keväällä ylioppilaaksi, ja tässä on Viivi.

Samuli kumarsi kömpelösti, ja Viivi niiasi silmät maahan luotuina. Samulilla oli älykkäät, kalpeat kasvot, Viivi oli kesakkoinen ja laiha, mutta terhakan näköinen.

— Nuoret ovat krokettikentällä. Menkää tekin sinne, sanoi pastorin rouva. Ja, Viivi kulta, pyydä Marttaa tänne.

— Ajatelkaas, sanoi Niemelän rouva tyhjennettyään kaksi kupillista kahvia. — Ajatelkaas, mitä Verner kuuli eilen kaupungissa. Kas, minne minun käsityöpussini joutui?

Kotvasen etsittyään hän löysi kuluneen käsityöpussinsa tuolin alta. — Otin käsityötä mukaani, kun ajattelin, että Anna ehkä tahtoo pitää meidät illallisen yli. Tulee niin harvoin täällä käydyksi, kun matka on pitkä.

— No, mitä Verner kaupungissa kuuli? kysyi Elviira rouva kärsimättömästi.

Hilda rouva veti sukankutimen esiin pussista, ja saatuaan silmän puikkoon hän alkoi:

— Niin, kuulkaapas, kun kerrottiin, että Ulrik Schöring muka on nähty siellä.

— Ulrik Schöring!

Niemelän rouva nautti hämmästyksestä, joka oli nähtävänä läsnäolevien rouvien kasvoilla.

— Niin, juuri, Ulrik Schöring. Sanoivat hänen liikkuneen sen amerikkalaisen herran seurassa, joka on ostanut Kaunialan.

— Se nyt on pelkkää puhetta, sanoi Harjulan rouva. Olisihan hän silloin käynyt meilläkin tai pappilassa.

— Ei ole niinkään sanottu, että häntä haluttaa käydä teillä, sanoi Niemelän rouva merkitsevästi.

— Olen varma siitä, että on juoruja, arveli Alma Örnfelt.

— Minä aion ainakin mennä Kristiina Blylodhin luo ottamaan asiasta selkoa, sanoi Niemelän rouva päättäväisesti. Olen aina pitänyt Ulrik Schöringistä ja toivon hartaasti, että hän vielä palaa kotiseudulleen.

— Hän oli miellyttävä poika, sanoi Anna lämpimästi.

Molemmat toiset naiset olivat ääneti. Sitten sanoi Elviira rouva:

— Hän oli tuhlari kuten isä ja isoisä. Tuhlari ja huikentelevainen. Amerikka on juuri sopiva maa hänenlaisilleen.

Anna puristi huulensa yhteen. Alma Örnfelt vaihtoi puheenaihetta.

Krokettikentällä olivat nuoret sillä aikaa täydessä toimessa. Pelattiin kolmessa puolueessa. Jaakko ja Minna, Samuli ja Naimi, Viivi ja Miili. Martta oli rientänyt keittiöön huolehtimaan kahvista.

Ylt'ympäri krokettikenttää istuivat nuoremmat katselijoina osoittaen kiivain elein ja suorasukaisin huudahduksin hyväksymistään tai paheksumistaan pelaajien otteilla.

— Menkää, te aikaihmiset, nyt jo jonnekin muualle ja heittäkää kenttä meidän haltuun, ehdotti Mikko.

— Niin, me tahdomme myöskin pelata! huusivat toiset lapset kuorossa. Teidän pelinne on kohta lopussa. Hei, hei, Minna, se oli oiva temppu. Eläköön! Minna ja Jaakko voittivat.

Kuin intiaanit hyökkäsi katselijaparvi kentälle, sieppasi nuijat käsiinsä ja alkoi jakautua puolueisiin.

— Ollaanko me yhtä puoluetta? kysyi Ulla Tyyralta.

— Pelaatko sinä hyvin? kysyi tämä.

— Ulla pelaa huonosti, kirkui Mikko. Tule minun puolelleni. Joju ja Ulla saavat olla yhtä miestä, ja Liisi ja Emma. Kaikki paalun luo!

Ulla pelasi haluttomasti ja alakuloisena. Miksi ei Tyyra voinut ruveta hänen puolelleen! Oi, jospa hän olisi arvannut, kuinka Ulla häntä ihaili. Tyyra olisi voinut olla hänen paras ystävänsä, Emma ei ollut mitään hänen rinnallaan. Mutta Tyyralla oli niin monta ystävää Helsingissä. Ullasta hän ei välittänyt, sen huomasi selvästi.

Elämä on sentään surullista! Mitenkä Minna ja Martta kerran sanoivatkaan? Traagillista, niin juuri, traagillista. Ja tuo Jojukin pelaa niin surkean huonosti. Ei pääse porttien lävitse, ei ajamallakaan. Liisi ja Emma ennättivät ensimmäisinä paaluun.

— Voitimme. Ja sinä, Mikko, älä lainkaan riitele. Koetit pettää, mutta minä kyllä huomasin metkusi, kehuskeli Emma.

Liisi haukotteli. Kunpa jo menisivät vieraat. Koko iltapuoli kului turhaan. Mikon ja Emman seura ei häntä huvittanut. Oikeastaan hän jo kuuluikin isojen seuraan. Päättävästi hän keikautti niskojaan, niin että pitkä palmikko nytkähti. Toisten vielä kinaillessa siitä, kuka oli pelissä eniten vääryyttä tehnyt, Liisi juoksi mäelle lehtimajaan, jonne Martta oli kantanut kahvitarjottimen. Tekeytyen niin pieneksi kuin mahdollista hän istui Miilin viereen.

Auringon säteet pujottautuivat sisään tiheän lehtikudoksen lävitse ja kikattelivat nuorten tyttöjen vaaleilla kesäpuvuilla ja olkihatuilla. Jaakko ja Samuli olivat ottaneet ylioppilaslakin päästään. Samuli istui Naimin vieressä, jonka posket olivat tavallista punakammat.

Miili esitti panttileikkejä, mutta toisten mielestä oli hauskempi keskustella.

— Elämä on lyhyt, sanoi Samuli kohottaen silmälasejaan, ja meidän on päästävä selvyyteen niin paljosta.

— Ette kai aio ruveta taas pohtimaan suuria kysymyksiä? huudahti Miili. Silloin minä saan päänsärkyä.

— Minä en koskaan keskustele naisten seurassa elämän suurista kysymyksistä, sanoi Jaakko ylimielisesti.

— Kuulepas tuota! huudahti Viivi. Sen päätöksen kai teit sen jälkeen kuin viimeksi kiistelimme, ja sinä niin loistavasti jouduit tappiolle.

— Lauletaan, ehdotti Martta. Näen, että Samuli on tuonut kitaransa.

Samuli otti pyynnöstä kitaran ja näppäili sitä hetken.

— Laulanko Trubaduurin viimeisen rukouksen?

— Oi laula, pyysivät toiset.

Samuli lauloi, ja toiset kuuntelivat kasvoillaan nuoruuden onnellinen kaihomielisyys.

Liisi hiipi hiljaa pois.

Hän ei ollut löytänyt täälläkään mitä etsi. Hempeämieliset rakkauslaulut ja haaveilu eivät häntä viehättäneet.

* * * * *

— Ulla, sanoi Tyyra illalla, kun molemmat tytöt istuivat salissa selaillen valokuva-albumia. — Katsopas, miten erilaiset kädet Anna tädillä on kuin minun äidilläni.

Pastorin rouva ja Alma Örnfelt istuivat vieretysten sohvalla. Ulla katseli heitä vertailevasti. Alma täti nojautui sohvan selkämystä vasten suorana ja ryhdikkäänä. Hänen lihavahkoilla, vaaleahipiäisillä kasvoillaan näkyi tuskin ryppyä, tukka oli hyvin käherretty ja kiiltävän musta, puku oli hienoa, vaaleata musliinia, vartalo nuorekas, vyötäisiltä hoikka, sileät ja valkoiset kädet lepäsivät sylissä joutilaina, pari hohtokivistä sormusta välkkyi hyvinhoidetuissa sormissa. Ulla ymmärsi, että hän oli moitteettomasti pukeutunut, komea maailmannainen. Sitten hän loi silmänsä äitiin. Alma tädin rinnalla tämä näytti pieneltä ja hennolta. Kasvot olivat kalpeat ja väsyneet, silmien ja suun ympärillä oli ryppyjä. Ja kädet — niin, Tyyra oli oikeassa — ne olivat aivan erilaiset kuin Alma tädin. Laihat ja päivettyneet, siniset suonet hiukan koholla, iho hienoissa rypyissä.

Ulla tunsi selittämätöntä mielipahaa. Miksi ei äiti ollut yhtä komea ja nuoren näköinen kuin Alma täti? Hänen pukunsakin oli niin yksinkertainen, tumma pumpulihame vain. Olisihan hän voinut pukeutua paremmin nyt, kun Örnfeltit olivat täällä. Ja laihoissa sormissa, jotka nytkin niin ahkerasti kuljettivat neulaa, ei ollut muita koristeita kuin kaksi kapeata, sileätä sormusta.

— Minusta äidin kädet ovat niin hienot ja kauniit, sanoi Tyyra.

Ulla oli ääneti. Hän tunsi tällä hetkellä vastenmielisyyttä ihailtua ystävää kohtaan. Ja samalla ikään kuin jonkinlaista tyytymättömyyttä äitiin. Koko illan tätä tyytymättömyyttä sitten jatkui. Koti tuntui ikävältä, pikku pojat melusivat tavallista enemmän, ruoka oli mautonta. Nyrpeänä hän meni makuulle pieneen, kapeaan sänkyynsä Lotin vuoteen viereen.

Lotti oli pannut kaikki nukkensa, kasvattilapsi Berengaria mukaan luettuna, nukkumaan ja oli jo sikeässä unessa, kun Ulla yhä valvoi. Hän kääntelehti vuoteessaan, potki lakanan yhdeksi mytyksi jalkopäähän, muutti pielusta puolelle ja toiselle, huokaili ja voihki hiljaa itsekseen.

Miksi hän ei saanut unta? Oliko hän tehnyt syntiä? Isä oli usein sanonut, että paha omatunto on huono päänalainen.

Oliko hänellä paha omatunto? Ja mistä?

Hän näki äkkiä edessään kaksi laihaa, hiukan ryppyistä kättä, siniset suonet olivat koholla, sormia koristi vain kaksi kapeaa kultavannetta.

Kädet tuntuivat katsovan häneen, aivan kuin niillä olisi ollut silmät. Ja nyt ne puhuivat.

— Ulla, sanoivat ne. Sinä halveksit meitä. Häpeät puolestamme. Niinko meidät palkitset? Oletko unohtanut mitä olemme puolestasi tehneet?

Olemme mekin kerran olleet hienot ja valkoiset, sileät ja täyteläiset.

Mutta siitä on kauan. Senjälkeen olemme ommelleet ja parsineet, pesseet ja keittäneet. Olemme kantaneet sinua, kun olit pieni, kostuttaneet polttavaa otsaasi, kun olit sairas. Sinun, sisartesi ja veljiesi tähden olemme kauneutemme kadottaneet.

Ja nyt sinä häpeät meitä. Häpeät äidin käsiä.

Ulla kavahti istumaan vuoteessaan.

— Äiti, äiti, nyyhkytti hän. Oi, anna anteeksi.

Hän astui varpaisillaan pelkässä paidassa äidin makuuhuoneen ovelle ja kurkisti sisään.

Äiti oli jo vuoteessa.

Ulla hiipi hiljaa vuoteen luo ja pujahti peitteen alle äidin viereen.

— Äiti, äiti, kuiskasi hän taas. Anna anteeksi. Ja hän puristi lujasti äitiä kaulasta.

— Mitä? kysyi äiti.

Ulla kohotti kädet poskeaan vastaan.

— Siunatut, rakkaat, väsyneet kädet, kuiskasi hän.

Äiti siveli hänen hiuksiaan hiljakseen.

Hän ymmärsi, että tämä herkkä, ajattelematon hetken lapsi saisi paljon kärsiä maailmassa.