KUUDES LUKU

Ulla syöksyi arkihuoneeseen kuin tuulispää.

— Hei, tytöt, nyt hän on tullut.

— Kuka? kysyivät sisaret.

— Tuo Ulla ei sitten koskaan voi tulla sisään niinkuin muut ihmiset, murahti Liisi.

Hän oli juuri päättämässä sukanteräänsä ja pudotti sisaren sisäänhyökätessä pari silmää puikolta. — Sellainen harmi, saan taas istua tässä tuntikauden, ennen kuin tämä tulee kuntoon.

— Annas, minä autan, sanoi Martta hymähtäen. Sisarten kesken oli Liisin käsityötaito kyllin tuttu.

— No, Ulla, kuka on tullut, koska noin olet suunniltasi? Keisariko? kysyi Minna.

— Poika, se ulkomaalainen.

— Mikä poika?

— Ah niin, sinä et vielä tiedäkään, Minna, kun niin vasta olet tullut. Se on muuan poika, kauhean orpo ja köyhä. Ja hän on Harjulan sedän veljenpoika ja musta. Ja minä olen hirveän utelias häntä näkemään.

Minna kohotti kauniita kulmakarvojaan. Martta ja Liisa nauroivat.

— Sinä olet sietämättömän sekava puheissasi, Ulla, sanoi Liisi. — Minä selitän asian Minnalle. Mooses sedällä oli veli, merikapteeni. Hän kuoli pari vuotta sitten Hampurissa, ja hänen leskensä palasi viime vuonna Suomeen. Mutta matkalla hänkin sairastui ja kuoli melkein heti Suomeen tultuaan. Hän jätti jälkeensä sievähkön omaisuuden ja pienen pojan. Miehen omaiset — Harjulan setä ja pari sisarta — jakoivat omaisuuden keskenään, mutta poika jäi ilman, sillä hän oli vain kapteenin ottopoika, ja laillista testamenttia ei ollut. Sukulaiset päättivät silloin jakaa pojankin, niin että kukin noista kolmesta pitää poikaa luonaan vuoron perään, kunnes hän kasvaa niin isoksi, että itse kykenee ansaitsemaan elatuksensa. Nyt on Kemellien vuoro pitää häntä.

— Minä oikein palan uteliaisuudesta nähdä häntä. Mahtaa olla mielenkiintoista olla ulkomaalainen. Minä olisin hirveän mielelläni joku hindu-tyttö Ganges-virran rannalta, puheli Ulla innoissaan.

— Tyydy sinä suomalaiseen sukuperääsi, sanoi Martta kuivasti. — Tuosta saat työtä. Pura tämä minun ristikkäinen pumpulihameeni. Äiti arveli, että siitä tulee sinulle vielä hyvä arkipuku.

Ulla kohotti ruskeata, varsin haalistunutta pumpulihametta.

— Pitääkö minun saada tästä puku? Se on sydäntäsärkevää. Miksi minulle aina pienennetään vanhoista? En ole vielä eläissäni saanut uudesta kankaasta hametta. Jospa minulle ommeltaisiin edes Minnan puvuista, niissä on aina sekä väriä että mielikuvitusta. Mutta Martan puvut ovat toivottoman käytännöllisiä ja ikäviä. Ah, kunpa kerran saisin valita itselleni puvun. Siitä vasta tulisi kaunis.

— Millainen siitä sitten tulisi? kysyi Minna.

— Sininen kuin taivas, vastasi Ulla haaveellisesti. Ja koristettu valkoisilla pitseillä kuin pilvenhattaroilla.

— Hohhoh, ivaili Liisi. — Miltä sinä näyttäisit taivaansinisessä, sinä, joka olet ruskea kuin kahvipapu!

— Älä loukkaa minua, Liisi, sinä luulet, että minä olen kuin mikäkin puukuva, mutta on minullakin sielu. — Minulla on aina ollut kolme toivomusta, kunpa ne kerran vielä toteutuisivat elämässäni. Tahdotteko kuulla, mitkä ne ovat?

— Tietysti, vastasivat sisaret.

— Ensimmäinen toivomukseni on, kuten äsken sanoin, että saisin taivaansinisen puvun. Toiseksi toivoisin itselleni silmälasit, sellaiset nimittäin, joita käytetään nenällä ja joista riippuu pitkä musta silkkirihma, ne antavat niin perin arvokkaan ja ylimyksellisen näön, ja kolmanneksi — niin kolmanneksi toivoisin, että minusta kerran tulisi suuri kirjailijatar. — Miksi nauratte? Minulleko? Se on minusta hyvin loukkaavaa. En koskaan enää usko teille sydänporojani.

Ja sisimpäänsä saakka loukkaantuneena Ulla poistui päättäen, ettei ikinä enää paljastaisi tunteitaan vanhempien sisarten pilkattavaksi.

Seuraavana päivänä sanoi äiti:

— Liisi ja Ulla, te voitte mennä Harjulaan tänään viemään takaisin pirran, jonka keväällä lainasimme.

Ulla hypähti pystyyn kaataen tuolin innoissaan.

— Saammeko todella lähteä! Kuinka äärettömän hauskaa! Mitä äiti arvelee, panenko valkoisen pikeehameeni ylleni vai harmaan?

— Valkoinen on aivan liian hieno. Harmaa kelpaa kyllä.

— Mutta valkoisessa esiinnyn edullisempana.

— Kenelle sinä nyt sitten tahdot esiintyä niin edullisena? Elviira täti katsoo vain, onko pukusi siisti. Ja Miili ja Naimi samoin.

— Mutta äiti, eikö äiti muista, että se uusi poika on tullut Harjulaan?

— Mikä uusi poika? Ah niin, se orpo raukkako? Mene sinä vain harmaassa puvussasi, Ulla raiska, tuonikäiset pojat eivät huomaa, mitä tytöillä on yllä.

— Kummallista, etteivät äidit välistä lainkaan ymmärrä asioita, ihmetteli Ulla pukeutuessaan nyrpeänä harmaaseen pumpulihameeseensa. — Jos olisin saanut valkoisen hameen, tekisin tietysti syvemmän vaikutuksen poikaan. Tahtoisin hirveän mielelläni vaikuttaa häneen yllättävänä ilmestyksenä. En ole vielä koskaan nähnyt ulkomaalaista. — Etkö sinäkin, Liisi, ole jännityksessä?

Liisi palmikoi pitkiä tummia hiuksiaan haluttoman näköisenä.

— Mistä syystä? En ainakaan tuon pienen ottopojan tähden. Paljon jännittyneempi olen näkemään joudutko koskaan valmiiksi, että minä pääsen kotiin ajoissa. Olen päättänyt tänään vielä kerrata epämurtoluvut.

— Tavattoman tunteeton olento, tuo Liisi. Me menemme näkemään uutta ulkomaalaista poikaa, ja sinä vain puhut epämurtoluvuista. Sinusta tulee varmaan vielä joskus kansakoulunopettaja, yhtä kuiva ja hapan kuin neiti Salomaa.

— Kansakoulunopettaja! Ei sinne päinkään, minusta tulee ylioppilas. Niin juuri, älä katsokaan minuun niin hämmästyneenä. Minna on kertonut, että pari hänen tyttötuttavistaan aikoo suorittaa ylioppilastutkinnon. Kyllä naisetkin nykyään voivat tulla ylioppilaiksi, vieläpä maistereiksikin. Uskotko?

Ulla ei vastannut. Liisin kunnianhimo oli hänen mielestään rajaton. Se masensi hänet kokonaan. Maisteriksi! — Se oli ennen kuulumatonta. Miksi ei yhtä hyvin professoriksi tai kuvernööriksi? Ja aikoiko hän siinä tapauksessa pukeutua housuihin ja käyttää kävelykeppiä? Ja ehkä polttaa piippua? Us-ko-ma-ton-ta!

Ääneti ja mietteissään hän astui sisaren jäljestä, kun tämä pirtaa kantaen lähti kulkemaan Harjulaa kohti.

Harjula oli vanha perintötila. Sen omistajat, Kemellit, olivat vuosikymmeniä viljelleet maata, eläneet ahkeraa, säästeliästä elämää ja koonneet huomattavan omaisuuden. Päinvastoin kuin Kaunialan Schöringit, jotka olivat rakastaneet loistoa ja iloisia seuroja, he olivat osanneet eristäytyä kaikesta turhamaisuudesta ja elämän koreudesta. Matala, vihertävänharmaaksi maalattu asuinrakennus näytti heti taloon tulijalle huomauttavan: — Jos sinulla on jonkinlaisia vaatimuksia kauneuteen ja viihtyisyyteen nähden, niin luovu niistä ajoissa. Täällä ei turhuudella ole sijaa.

Harjulan herra oli hidas, harvapuheinen ja pahojen kielien mukaan typerähkö. Hänen vaimonsa oli pitäjän entisen kruununvoudin tytär, pitkä, luiseva ja tuikea nainen, varma puheissaan ja nopsa töissään. Lapsia oli talossa kuusi. Jaakko, vanhin, oli pitkä ja puiseva kuten äiti. Hän oli vuosi sitten saanut ylioppilaslakin, aikoi papiksi ja vaati jo itselleen kaikkea sitä arvonantoa ja huomiota, mitä hänen mielestään hengelliseen säätyyn lukeutuvan henkilön osaksi oli tuleva. Kaksoset Miili ja Naimi tulivat isään, molemmat hitaita, hiljaisia ja hyväsydämisiä. Naimi oli kuitenkin jossain määrin Miiliä vilkkaampi. Seuraava järjestyksessä oli nelitoistavuotias Mikko, valkotukkainen, kesakkoinen ja lihava. Äidin ja sisarten mielestä hän oli lahjakas poika, muut ihmiset pitivät häntä huonostikasvatettuna nulikkana. Mikkoa nuoremmat lapset, tyttö ja poika, olivat kilttejä, valkotukkaisia, sinisilmäisiä vekaroita.

Koska Elviira rouva oli pastorin rouvan nuoruudenystävä ja tavallaan laski olevansa sukuakin Schöringeille, oli Pikkupappilan ja Harjulan välillä syntynyt jonkinlainen, ellemme juuri sano sydämellinen, niin ainakin tuttavallinen suhde. Nuoret olivat samanikäiset ja ystävöityivät pian, Mooses herra käväisi tuon tuostakin pappilassa polttamassa piipullisen, ja siellä kuunneltiin mielellään hänen kokeneita neuvojaan maanviljelyksessä, sillä Harjula oli parhaiten viljeltyjä tiloja pitäjässä. Ja pelloista ja niityistä puhuttaessa kävi vaitelias Mooseskin oikein kaunopuheiseksi. Rouvat seurustelivat harvemmin. Elviira rouvan mielestä ei Anna likimainkaan vastannut pappilan emännälle asetettavaa mittapuuta, eikä Anna liioin viihtynyt itsetietoisen, kalsean nuoruudenystävänsä seurassa. Sen lisäksi hän ei milloinkaan voinut unhottaa, etteivät Harjulalaiset olleet millään tavalla tukeneet Schöringejä, kun Kauniala vielä olisi ollut pelastettavissa. Olivat vain pudistaneet päätään ja kuitanneet tapahtuman itsevanhurskaalla:

— Mitä me sanoimme! Sellainen elämä ei lopu hyvin.

Ja Ulrikin he olivat antaneet lähteä maasta auttamatta häntä eteenpäin pienimmälläkään tavalla.

Syy oli Elviiran, sen Anna tiesi. Mooses oli hyväsydäminen, hän olisi kyllä auttanut.

Ja Elviira oli kuitenkin Olivia Schöringin serkku.

Liisi ja Ulla tapasivat talon naiset matalassa puolipimeässä arkihuoneessa. Elviira rouva punnitsi villoja, ja tytöt erottivat mustat villat valkoisista. Harjulan lampaat olivat kuuluisat pitkistä ja pehmeistä villoistaan, ja ylpeydellä Elviira täti niitä tytöille näyttikin.

Päästyään suunvuoroon Liisi niiaten toi esille äidin kiitokset lainasta ja laski pirran pöydälle.

Elviira täti tutki pirtaa joka puolelta ja laski sen sitten miltei pettyneenä käsistään. Olisi ollut niin Annan tapaista antaa palvelijain rikkoa pirta. Olipa onni, että se tuli ehyenä takaisin.

— Minä jo ihmettelinkin, missä se pirta viipyy, puheli hän. — Sanoin juuri tänään Miilille ja Naimille: Tytöt, sanoin, huomenna teidän on mentävä pappilaan tiedustelemaan meidän pirtaa. Ei ollut tarkoitukseni lainata sitä niin pitkäksi aikaa. Pirta on muutenkin sellainen kapine, jota ei mielellään toisille lainaa.

— Kyllä äiti jo viikko sitten huomautti meille, että pirta olisi vietävä takaisin, sanoi Liisi.

— Niin, mutta teistä ei tietysti kukaan joutanut sitä tuomaan. Sinä istut nenä kirjassa. Ulla juoksentelee metsissä, ja Minna, niin Minna kai ompelee rimsuja pukuihinsa. Martta raukka sen kyllä olisi tuonut, mutta hänhän ei ennätä joka paikkaan. — Markus, älä pälyile tännepäin, paina silmäsi kirjaan. Joko osaat toisen uskonkappaleen?

Viimeiset sanat lausuttiin ikkunan ääressä istuvalle laihalle, tummaihoiselle pojalle.

— Nimeni on Mark, kuului hiljainen, mutta päättävä ääni ikkunan luota.

— Markus sinä olet, Markus. Se on siisti raamatullinen nimi. Ole kiitollinen siitä, että sinulla on niin säädyllinen nimi ja sitä paitsi…

— Voi, täti, Mark on paljon viehättävämpi kuin Markus. Se kuuluu oikein romanttiselta! huudahti Ulla punoittavin poskin.

Elviira rouva kääntyi tyttäriensä puoleen osoittaen Ullaa pitkällä laihalla etusormellaan.

— Katsokaa häntä, tytöt, hän on kaksitoistavuotias ja keskeyttää äitinne puheen. Minä en mielelläni sekaannu toisten ihmisten lasten kasvatukseen, mutta pappilan nuorison kasvatus antaa todellakin muistutukselle sijaa. Mitä sopimattomaan huomautukseesi tulee, Ulla, niin sanon sinulle kerta kaikkiaan: tässä talossa ei anneta arvoa romanttisuudelle ja muulle sellaiselle roskalle, kuten teidän kodissanne tehdään, niin pappila kuin se onkin. — Naimi, sinä panit valkoisia villoja mustien joukkoon. Tarkkuutta, tyttäreni, tarkkuutta, muutoin ei sinusta ikinä tule emäntää. — Kolme naulaako niitä mustan pässin villoja vain tuli? Se on kovin vähän. Kunpa vain ei joku palvelijoista olisi näpistänyt keritessään. Joko teidän lampaanne ovat kerityt, Liisi?

— Ei vielä.

— Mutta johan nyt on aika. Ennen juhannusta on lampaat aina kerittävä. Kyllähän äiti sen tietää. Kas, miksi ette istu? Miili, mene noutamaan tytöille vähän vattumehua. Mutta tuo sitä käynyttä. Se kelpaa kyllä lapsille.

Miili nousi paikaltaan tavallista nopeammin, ja Mikko huudahti leveästi hymyillen:

— Saammeko piparkakkuja myös, äiti?

— Kaikkea vielä. Ne säästämme isän syntymäpäivää varten.

— Kai korppuja ainakin tarjotaan, kun on vieraita. Liisi ja Ulla saavat niin harvoin vehnästä.

— Kiitos, sanoi Liisi nopeasti. — Meidän tähden ei tarvitse mitään tuoda. Lähdemme kohta kotiin.

Mikko loi häneen närkästyneen silmäniskun, ja kaksitoistavuotias Emma kuiskasi hätäisesti Ullalle:

— Älkää vastustako. Mekin saamme mehua ja korppuja.

— Olkoon menneeksi, koska Mikko niin kohteliaasti tahtoo tarjota vieraille, saa Miili tuoda korppuja myös. Mutta vain kuusi, yhden jokaiselle.

— Meitä on seitsemän, huomautti Ulla.

— Sinäpä olet merkillisen nenäkäs tyttö. Kuka on seitsemäs? Ah niin, Markus. Miili, tuo siis seitsemän korppua.

Miili palasi kotvan kuluttua kantaen tarjotinta, jolla oli seitsemän lasia ja seitsemän korppua sekä mehupullo, josta leviävä etikkamainen haju ilmoitti sen olevan vahvassa käymistilassa.

— Mutta, Miili, mitä sinä oikeastaan ajattelet? Laseja lapsille! Läkkiset mukit käyvät nuorille ihmisille täydestä. Vie lasit takaisin kaappiin. Pelkään, että sinusta vielä kerran tulee tuhlari, tyttö rukka. Jaa jaa, kun isä ja äiti sulkevat silmänsä, hävitätte te, lapset, tietysti koko talon. Syötte arkipäivinä paraimmasta pöytäkalustosta ja kulutatte hienoimmat damastiliinani ja pellavaiset lakanani. Minä tunnen tuon kyllä. Sillä lailla elettiin Kaunialassa, ja sen vuoksi siitä tulikin loppu.

Ohoh jaa, jaa.

Elviira täti huokasi raskaasti.

Tyttäret näyttivät kaikki syyllisiltä ja pelästyneiltä, ikään kuin he jo olisivat kuluttaneet loppuun Harjulan suuret liinavaatevarastot ja pöytäkalustot. Mikko naureskeli salaa.

Miili toi seitsemän vanhaa kulunutta läkkimukia ja asetti ne pöydälle. Hänen mukanaan tuli isä Kemell pyöreänä ja hymyilevänä, pää kallellaan kuten aina. Hän tervehti ystävällisesti Ullaa ja Liisiä.

— Kas niin, lapset, sanoi hän iloisesti, — herkutelkaa nyt. Ottakaa, ottakaa, älkää ollenkaan kursailko. Kun mamma kerran tarjoo, on se hyvästä sydämestä suotu.

Talon oma nuoriso nautti nöyrästi hapanta mehuaan ja ummehtuneelle tulevia korppuja. Mutta Liisi joi varovasti mukistaan, ja Ullan silmiin nosti väkevä, hapan mehu kyyneleet.

— Anna minulle, ellet itse juo, sanoi Mikko. Vanhempien lähdettyä huoneesta hän anasti Liisin korpun ja mehulasin.

— Sinä et ole gentlemanni, Mikko, sanoi Mark moittien. — Hyi, syöt vieraan osan.

— Ole vaiti, äläkä rupea minua mestaroimaan. Mokomakin kuokkavieras! kivahti Mikko.

— Mikko, sinä olet halpamainen, oikein matalamielinen, huudahti Ulla punoittavin poskin. — Mark on vieras talossa, ulkomaalainen, ja sen sijaan että olisit hänelle kiltti ja kohtelias, olet oikein epähieno. Minä en enää koskaan rupea sinun puolueeseesi krokettipelissä.

— Kas, kas, neiti Nokkaviisas, tulta tappuroihin. Onko Markus lellipoikasi?

Ulla nielaisi viimeisen korpunmurunsa. Sitten hän loi musertavan katseen Mikkoon ja nousi seisomaan.

— Meidän täytyy nyt lähteä kotiin. Hyvästi, Mark, tule pappilassakin käymään Emman kanssa tai Naimin ja Miilin mukana.

— Ihmettelen, että saatoit olla niin rauhallinen, Liisi. Sinä olet kylmä kuin kiiski. Tätikin puhui niin loukkaavasti.

— Osaan hillitä itseni, vastasi Liisi. — Kyllä kuluu aikoja, ennen kuin taas menen Harjulaan.

— Siellä on todella hirveän ikävää. Mark raukka, hän varmaan nääntyy. Näitkö, miten surulliset silmät hänellä oli? Oi, Liisi, hän oli mielestäni kuin viimeinen Hohenstaufi vankeudessa.

— Lorua. Viimeinen Hohenstaufi oli vangittuna Bolognassa. Vertauksesi ontuu pahasti.

— Niin, niin, mutta sittenkin. Hän näytti niin romanttiselta. — Mutta voitko sanoa, Liisi, miksi Elviira täti on niin kauhean saita? Eivätkö he ole rikkaita?

— Juuri siksi he ovat saitoja. Köyhät, sellaiset kuin me, eivät koskaan ole saitoja.

— Silloin olen mieluummin köyhä. Äiti ei pakota meitä juomaan käynyttä marjamehua pahalle maistuvista läkkimukeista. Huh sentään!

— Kierretään pellavavainion ohi, sanoi Liisi. — Tahtoisin nähdä, miten se kasvaa.

— Kaikkia, ethän sinä ennen ole piitannut sellaisesta.

— Mutta nyt piittaan. Isä on luvannut, että jos pellavasato tulee hyvä, pääsen syksyllä kouluun. Pellavista saa hyvän hinnan.

— Riikka sanoi eilen, että meidän pellava kasvaa hyvin harvaa ja huonoa.

— Tietysti, hymähti Liisi katkerasti. Meille onnistuu kaikki huonosti.

Ulla katseli häneen pitkään.

— Ja minusta me olemme niin onnellisia. Sellainen äiti kuin meillä on ja sellainen isä. Luuletko sinä, että Elviira täti osaa kertoa satuja ja leikkiä nukkekemuja ja muuta sellaista niinkuin äiti?

— Se on totta, sanoi Liisi harvakseen. Miltähän tuntuisi olla Elviira tädin tytär?

— Minä omasta puolestani välitän viis' rahoista ja sen semmoisista. Pääasia on, että ihmisellä on satusilmät.

— Satusilmät!

— Niin, sellaiset, että hän näkee maailman omalla ihanalla tavallaan, aivan toisin kuin miltä se näyttää kenen tahansa silmiin. Meillä on kaikilla satusilmät, isällä, äidillä, Minnalla, vieläpä Martallakin, niin käytännöllinen kuin hän onkin olevinaan. Katsos, minä selitän, miten olen ajatellut, jatkoi Ulla innostuneena. — Kun enkeli tuo meidän sielumme alas taivaasta ruumiiseen…

— Enkelikö?

— Niin, enkeli. Älä väitä muuta, minä uskon niin. Siis kun enkeli tuo sielumme alas taivaasta, yhdistääkseen sen pikku ruumiiseemme alhaalla maan päällä, lentää hän avaruuksien kautta maata kohti. Sielu uinuu vielä, mutta se herää vähitellen, mitä lähemmä maata enkeli liihottaa. Ja ensimmäinen vaikutelma, minkä se saa avatessaan silmänsä, jää ikiajoiksi vallitsemaan. Olen varma siitä, että Elviira tädin ja Mooses sedän sielut ovat nähneet kaikkein ensiksi lehmiä ja ruissäkkejä ja jauhohinkaloita. Ja Naimi ja Miili ovat nähneet pellavakankaita ja kirnun. Isä on nähnyt jonkin vanhan yksinäisen kirkon ja äiti ystävällisen sinisen puron kukkaniittyjen keskellä. Minnan sielu varmaankin on nähnyt laulavia keijuja, ja Martta — niin, hän on nähnyt pienen soman talon puutarhoineen.

— Entä minä? kysyi Liisi huvittuneena.

— Sinä — sinä olet tietysti nähnyt jonkin sotatantereen tai paavin tai ehkä Fredrik Barbarossan. Lotti on nähnyt pienten lasten leikkivän nurmikolla.

— Mitä itse olet nähnyt?

— Minäkö? Ullan katse kävi uneksivaksi. — Minä näin suuren, tumman metsän, korkeita, jylhiä vuoria ja syvän, mustan veden. Ja vuorella soitti paimenpoika iloista säveltä ja aurinko paistoi, niin että kaikki synkkä muuttui valoisaksi.