YHDEKSÄS LUKU

Ulla istuu Keinumäen harjalla. Hän on kiivennyt suuren kahdeksan-aisaisen keinun keskilaudalle ja antaa vain silloin tällöin vauhtia raskaalle keinulle, joka hitaasti heilahtaa. Hän katsoo yli metsien ja harjanteiden, yli syvien lukkojen ja kiemurtelevan, keltaiselle hohtavan maantien.

Silmät sulkeutuvat, hän kuiskaa:

"Metsien kaukainen sini."

Se soi kuin vieras laulu, kuin sävel jostain ihanasta salaperäisestä maailmasta.

Kun hän jälleen avasi silmänsä, osuivat ne maantiellä juoksevaan olentoon. Se läheni ja muuttui pojaksi. Ullan kasvot vilkastuivat, hän kurottautui eteenpäin paremmin nähdäkseen. Poika pälyili levottomasti ympärilleen, nyt hän hiljensi vauhtiaan ja käveli hitaasti kahden vaiheilla minnepäin kulkisi.

Ullan uteliaisuus oli herännyt. Hän hypähti keinusta maahan ja lähti juoksemaan vuorta alas maantielle.

Hyväinen aika, sehän oli Harjulan Mark. Oli totta tosiaan. Minne hän oli matkalla? Pappilaan varmaan, koska hän tätä tietä kulki.

Tytön nähtyään poika säpsähti ja kiirehti kulkuaan aikoen hänet sivuuttaa. Mutta Ullasta ei niinkään vähällä päästy.

— Päivää, Mark, huusi hän hengästyneenä nopeasta juoksusta. Aiotko meille?

— En, kuului ynseä vastaus.

Ulla alkoi astua rinnan hänen kanssaan. Mark rypisti silmäkulmiaan.

— Minne tämä tie vie? kysyi hän hetkisen kuluttua Ullalta.

— Se vie kylään.

— Onko siellä poliisia?

— Poliisia?

Ulla oli hämmästyksen ilmikuva. Jännittyneenä hän katseli poikaa. Tämä heitti päänsä taaksepäin ja luoden mustat silmänsä tuikeasti Ullaan hän sanoi:

— Minä en tahdo nähdä poliisia. Minä olen karkumatkalla.

— Karkumatkalla! Oletko sinä karannut?

Ullan silmät loistivat, hänelle avautui uusia, ennen arvaamattomia näköaloja. Ihailunsekaisella kammolla hän katseli Markia ja kysyi:

— Oikeinko totta? Oletko karannut Harjulasta?

Poika nyökkäsi, hänen täyteläiset, kaunismuotoiset huulensa värisivät.

— He sanoivat minua kerjäläiseksi. Sanoivat, että syön armoleipää. Albert isä ja Berta äiti eivät koskaan niin sanoneet. He sanoivat, että olin heidän poikansa, heidän oma poikansa. Oi, mutta he ovat kuolleet, ja minä olen yksin. Harjulassa minua torutaan, torutaan aina.

— Minne sinä nyt aiot? kysyi Ulla osaaottavasti.

— Menen metsiin, asun luolassa, syön marjoja ja juuria. Ja soitan viulua.

Hän osoitti viulukoteloaan.

Ullan posket hehkuivat innostuksesta.

— Minä tiedän täällä lähellä mainion piilopaikan. Oikein sopivan luolaksi. Sitä ei tunne kukaan muu kuin minä.

Mark loi häneen epäluuloisen syrjäkatseen.

— Et kai sinä petä minua? Naiset ovat petollisia.

Ulla pärskähti halveksivasti.

— Tuo on niin poikien tapaista. Sama se, jos sellaista luulet — — —

Hän käännähti kantapäillään ja lähti astumaan pappilaan päin.

— Ei, ei, älä mene, sanoi poika hätäisesti. Kyllä minä uskon sinua.

— Tule sitten.

He poikkesivat kapealle syrjäpolulle, joka kulki aivan Keinumäen alitse. Se johti yli ahon, joka ennen oli ollut peltona, mutta nyt kasvoi vain laihaa heinää, suolaruohoja ja harakankelloja. Ahon toisella laidalla kohosi tuuhea metsä, ja sen suojassa oli pieni, ränsistynyt lato, jota tuskin saattoi huomata, niin piilossa se oli suurten, tuuheiden puiden kätkemänä.

— Tämä on minun luolani, selitti Ulla ja kömpi sisään oviaukosta — ovea ei ladossa ollut. Tänne minä tulen aina, kun — — — Hän keskeytti puheensa hämillään.

— Aina kun — — —? kysyi Mark katsellen tyttöä tummilla, ilmehikkäillä silmillään.

— Aina, kun olen yksinäinen ja hyljätty.

— Oletko sinäkin yksinäinen ja hyljätty?

Ulla nyökkäsi päätään ja huokasi.

— Mutta sinullahan on isä ja äiti ja sisaria ja koti. Eikä Mikkoa, joka kiusaa ja soimaa kerjäläiseksi.

— On minullakin suruja, katkeriakin. Sisaret ja veljet voivat kyllä olla hyviä, mutta kun meitä on niin monta, niin me välistä riitelemme, ja silloin saamme toruja, ja minun mielestäni minua torutaan joskus aivan turhistakin asioista. Katsos, minä olen meidän perheessä oikeastaan kekseliäin, ja juuri kun me, Lotti ja pikku pojat ja minä leikimme jotain oikein mojoa ja jännittävää, kummituksia ja sen semmoista, tulee joku isoista ja alkaa torua. Ja minä saan aina pahimman ryöpyn korvilleni. Silloin minä lähden pois ja tulen tänne ja olen kauhean onneton ja sorrettu. Ja sitten minä itken ja toivon, että he löytäisivät minut kuolleena täältä. Minä makaisin silmät ummessa ja kädet ristissä rinnalla ja kaunis hymy kalpeilla huulilla. Ja silloin he itkisivät ja sanoisivat: "Voi, Ulla rukka, me olimme liian ankaria hänelle. Kyllä hän sentään oli kiltti. Nyt hän makaa tuossa hiljaa ja vaaleana eikä enää koskaan herää."

Mark nyökäytti ymmärtävästi päätään.

— Entä sitten?

— Sellainen rauhoittaa, ja sitten minä makaan täällä ja kuuntelen puiden huminaa pääni päällä ja vähän ajan perästä unohdan koko suruni ja alan keksiä satuja.

— Keksitkö sinä satuja?

— Keksin. Se on hirveän hauskaa.

He olivat istuneet lattialle, joka oli kuivien sammaleiden ja sananjalkojen peitossa. Ulla oli sisustanut luolansa mukavaksi.

— Eikö olekin tämä hauska kätköpaikka? kysyi hän Markilta.

— On, myönsi poika. Minä jäänkin tänne asumaan. Kuljen ihmisille soittamassa ja nukun täällä öisin.

— Soitatko sinä mielelläsi?

— Soitan. Sen vuoksihan minä juuri karkasinkin, kun eivät Harjulan setä ja täti antaneet minun soittaa. He sanoivat, että se on turhaa ajanhukkaa. Ja Jaakko tahtoi takavarikoida viuluni. Silloin minä karkasin. Sillä viuluani en anna kenellekään. Albert isä osti sen minulle, ja Berta äiti lupasi, että saan opetella soittamaan. Ja kun kasvan suureksi, tulee minusta kuuluisa viuluniekka.

— Semmoinenko kuin räätälin Eetu, joka aina soittaa häissä?

— Paljon kuuluisampi, niinkuin Paganini tai joku muu sellainen. Sitten minä soitan sinullekin. Mutta Harjulalaisille en soita. Minä vihaan heitä. Ja kun tulen isoksi, kostan heille.

Ulla näytti huolestuneelta nähdessään pojan synkeät kasvot.

— Kuule, sanoi hän, ei saa kostaa. Se on jumalatonta ja syntistä.

— Olkoon vain, minä en siitä välitä. Minä vihaan heitä kaikkia, setää ja tätiä ja Jaakkoa ja Mikkoa — koko taloa.

Ulla ravisti päätään.

— Ei saa vihata. Koeta tehdä, niinkuin minä aina teen, kun olen oikein pahalla tuulella ja johonkin suuttunut. Heittäydy tuohon sammaleille pitkällesi, sulje silmäsi ja kuuntele puiden suhinaa. Sitten kuiskaat hiljaa:

"Metsien kaukainen sini."

— Onko se jokin loitsuluku? kysyi Mark. Jokin manaus pahalle hengelle?

— Ei, ei. Se on vain taikasana, joka rauhoittaa mielen. Luin sen kerran eräästä kirjasta. Kas näin se tehdään.

Tyttö heittäytyi pitkälleen lattialle, kohotti käsivartensa pään yli ja lausui hiljaa, uneksivasti, silmät ummessa:

"Metsien kaukainen sini."

Mark oli tehnyt samoin kuin Ulla. Sanat kuiskattuaan hän kääntyi Ullan puoleen.

— Entä sitten?

— Hiljaa, nyt kuulet metsän suhisevan, kaukaa, kaukaa tulee tuulen henki. Kuuletko?

Kesätuuli heilutti ladon kattoa varjostavia kuusenlatvoja. Molemmat lapset makasivat hiljaa henkeään pidättäen suljetuin silmin.

— Ymmärrätkö, mitä metsä puhuu? kuiskasi Ulla.

— Ymmärrän, kuiskasi Mark vastaan, mutta en osaa sitä selittää. Viuluni kyllä osaa, se kertoo ajatukseni.

— En minäkään osaa sitä selittää, puheli Ulla hiljaa. Tuntuu vain niin ihanalta. Hän alkoi hiljaa hyräillä.

Sa riida ma reena, su lang lang lang, fa viida, ka reena, so lei.

— Mitä kieltä se on? En ole koskaan sellaista kuullut.

— Se on minun omaa kieltäni. Sitä ei kukaan muu ymmärrä. Sävelkin on oma laatimani.

— Se on pelkkää pötyä, koko sävel, siinä ei ole mitään sointua.

— Niin, minä en olekaan musikaalinen, selitti Ulla tyynesti. — Hyräilen vain omaksi ilokseni.

Pikkupappilasta kuului päivälliskellon kimeä ääni. Ulla hypähti pystyyn.

— Täytyy rientää kotiin.

Mark kohottautui myös istumaan.

— Et kai aio kieliä?

Ulla loi häneen musertavan silmäyksen.

— Sinulla näkyy olevan erinomaiset käsitykset tytöistä. Minä en koskaan kieli. Uskallanpa väittää, että Harjulan Mikko, niin poika kuin onkin, kielii kymmenen vertaa enemmän kuin minä.

— Se on totta, huudahti Mark kiihkeästi. Hän on hirveä kielikello, ja sellainen on Emmakin. Huh, minä halveksin sellaisia ihmisiä.

— Niin minäkin. Sen lisäksi halveksin sellaisia ihmisiä, jotka epäilevät toisten kielivän.

Ja tämän nuolen lingottuaan Ulla nopeasti käänsi selkänsä pojalle ja hyppäsi ulos ladosta.

— Ulla, Ulla, huusi Mark hänen jälkeensä kuroittaen päätään oviaukosta. Suutuitko minuun? Nyt kai et enää tule tänne?

— Saa nähdä, vastasi Ulla päätään kääntämättä ja juoksi ahon poikki kotiinpäin.

Hän myöhästyi aterialta. Isä loi häneen moittivan silmäyksen, ja äiti ravisti nuhdellen päätään. Hengästyneenä Ulla istuutui paikalleen Jojun viereen. Luotuaan pikaisen silmäyksen ruokapöytään hän huokasi helpotuksesta. Onni, että oli perunoita. Niitä saattoi aina jonkun kätkeä taskuunsa. Ja ohukaisia tai pannukakkua oli myös, koska pöydällä oli hillovati. Hän vetäisi ruokaliinansa syliin ja kääri siihen nopeasti pari perunaa sekä leipäviipaleen. Esiliinan tasku oli onneksi niin iso, että käärö mahtui siihen. Jälkiruoaksi oli todella pannukakkua. Ullan palanen katosi nopeasti taskuun sekin.

Ei kai Joju huomannut? Ja jos huomasikin, ei se haitannut. Itse hän usein kätki sokeria ja leipää taskuihinsa antaakseen hevosille.

— Sinähän olet tänään kovin nälissäsi, Ulla, sanoi äiti, kun Ulla hiljaisella äänellä pyysi neljättä leipäviipaletta. Ulla punastui. Hän oli todella nälkäinen, ja suurimman osan päivällisestään hän oli säästänyt Markille.

— Ulla ja Liisi, tulkaa puutarhaan herneitä poimimaan, sanoi Martta päivällisen jälkeen. — Me aiomme tänään ripustaa sokeriherneitä kuivumaan.

Tytöt tekivät tyytymättömiä vastaväitteitä.

— Ei lainkaan vastustella, sanoi Martta päättävästi. — Liisi on koko aamupäivän maleksinut sisässä lukemassa ja Ulla on juoksennellut metsissä. Nyt tehdään työtä. Eikö niin, äiti?

— Luonnollisesti, myönsi äiti. Totelkaa nyt vain napisematta. Tuossa on vasu kumpaisellekin.

— Tule sinäkin, Tyyra, koetti Liisi houkutella.

Tyyra väänsi pienen punaisen suunsa vastahakoiseen nipistykseen ja pudisti päätään.

— Tulisin kovin mielelläni, sanoi hän ystävällisesti, mutta minun täytyy kirjoittaa kirjeitä.

— Sinä kirjoitat aina kirjeitä, kun sinua pyydetään tekemään jotain vastenmielistä, sanoi Liisi.

— Todellako? Tyyra näytti kovin hämmästyneeltä. — Katso, minulla on hyvin paljon ystäviä, ja tiedäthän, että hyvin kasvatettu ihminen vastaa kirjeisiin, joita hänelle kirjoitetaan. Se kuuluu sivistykseen.

Liisi kohautti olkapäitään.

— Sormiani kihelmöi tuo Tyyran "hyvin kasvatettu". Jospa hän joskus edes suuttuisi, mutta hän on aina yhtä kohtelias ja hillitty, torui hän Ullalle astuessaan vasu käsivarrellaan puutarhaan.

— Hän on todellakin hyvin kasvatettu, huokasi Ulla, joka yhä ihaili Tyyraa, joskaan ei enää niin sokeasti.

— Teeskentelijä hän on, itsekäs ja hemmoteltu olio. Pidän paljon enemmän Jojusta, vaikka hän on vallaton ja juonikas.

Liisi ja Ulla poimivat nyreinä herneitä. Liisi oli jättänyt kirjansa jännittävimpään kohtaan, siihen, missä Regina von Emmeritz saa tiedon Kustaa Aadolfin kuolemasta. Ulla puolestaan oli kuin tulisilla hiilillä. Hän ei vielä ollut ennättänyt tyhjentää taskuaan. Mitä jos käärö putoaakin maahan ja Liisi huomaa sen! Hänen liikkeensä kävivät varovaisiksi ja kömpelöiksi, kumartuessaan hän joka kerran painoi kädellä esiliinan taskua. Ellei Liisi olisi ollut niin kiintynyt omiin ajatuksiinsa, ei sisaren omituinen käytös olisi jäänyt häneltä huomaamatta. Mutta suuresti häntä hämmästytti, kun Ullan vasu oli herneenpalkoja täynnä, silloin kun hänen omansa vasta oli puolillaan.

— Kas, joko sinä olet valmis, huudahti hän. Mikä sinuun nyt meni, kun olet noin harvinaisen joutuisa?

Ulla loi epäröivän katseen Liisiin. Mitä jos kertoisi hänelle Markista. Liisi osasi mainiosti säilyttää salaisuuksia, aivan toisin kuin Martta, joka oli tihkuva kuin seula. Tuokion hän punnitsi. Sitten hän muisti Markin sanat: "Et kai aio kieliä?"

Hän kääntyi nopeasti poispäin jättäen Liisin tuskaisen näköisenä riipimään palkoja.

Ulla juoksutti vasunsa keittiöön, mutta juuri kun hän oli poismenossa, huomasi Martta hänet ja komensi:

— Älä mene vielä, Ulla, palot on pujotettava lankaan myös.

Ulla alistui kuolemaantuomitun toivottomalla tyyneydellä. Ei auttanut estellä, silloin kun äiti ja Martta olivat yhtä mieltä. Hermostunein sormin hän pujotteli palkoja lankaan ajatellen huolestuneena suojattiaan. Mitähän Mark arveli, kun hän niin kauan viipyi? Luuli varmaan hänen todella suuttuneen.

— Ulla, jos sinä teet noin hätäistä ja huolimatonta työtä, saat pujotella toisen mokoman lisäksi, keskeytti Martan ankara ääni hänen mietteensä.

Ulla loi sisareen vimmastuneen katseen. Kiusoittava Martta!

Vihdoin! Ullan rinnasta kohosi helpotuksen huokaus, nopeasti hän heitti herneenpalkorihman pöydälle Martan eteen ja kiiti ulos.

Mark loikoili sammaleilla, kun hänen suojelijattarensa nopeasta juoksusta hengästyneenä ryömi sisään oviaukosta.

— Minä jo luulin, ettet enää tulisikaan, sanoi poika nyrpeänä.

— En päässyt ennen tulemaan, vastasi Ulla nöyrästi. Tässä on sinulle vähän ruokaa.

Markin kasvot kirkastuivat.

— Mainio tyttö. Olenkin niin nälkäinen, kuin olisin seitsemän viikkoa paastonnut.

Syntyi lyhyt äänettömyys, jonka kuluessa Mark söi. Ulla katseli ääneti ihmetellen, miten sirosti ja hienosti poika osasi syödä, vaikka hänen täytyi tyytyä pelkkiin sormiin veitsen ja kahvelin asemesta.

— Ja nyt seikkailemaan, sanoi Mark karistellen viimeisenkin murun vaatteiltaan. — Viulu mukaan ja sitten matkaan.

— Mutta jos sattuu joku Harjulalaisista tai muu tuttava sinut näkemään?

— Pitäisi oikeastaan pukeutua valepukuun, virkkoi Mark otsa rypyssä.

Ulla hypähti pystyyn.

— Kuule, minä käyn noutamassa sinulle jonkun puvuistani.

— Tytöksikö pukeutuisin? Ei, se on noloa.

Mutta Ulla oli ihastuksissaan.

— Vaihdetaan nyt heti pukuja. Me voimme aivan hyvin olla mustalaispoika ja mustalaistyttö. Se on hirveän romanttista, eikä kukaan tunne meitä silloin.

Markin myöntymystä odottamatta hän syöksyi ulos ladosta, piiloutui pensaikkoon ja riisui nopeasti hameensa.

— Kas tässä sinulle! huusi hän, ja Mark näki paljaan ruskean käsivarren kiidättävän latoon vaatemyttyä.

Ladon ovesta lensi hyvin kuluneet housut ja takki.

— Siinä saat, mutta en minä tästä pidä, huusi Mark ladosta.

Tuokion kuluttua seisoi ladon edustalla kaksi varsin merkillisen näköistä olentoa. Molemmat loivat toisiinsa tarkastavan silmäyksen.

— En ymmärrä, mikä siinä on, arveli Ulla siristäen silmiään, mutta tuo puku ei näytä oikein sopivan sinulle. Käsivartesi pistävät hihoista kuin piipunvarret ja, sääret näyttävät hirveän pitkiltä. Sinä olet vähän hassunkurisen näköinen.

— Et kai sinäkään erittäin ihana ole, sanoi Mark loukkaantuneena. — Ei ikinä minun housuni riipu noin kummallisesti pitkin sääriä.

— Ei se mitään tee. Sittenpähän eivät tunne meitä. Vaihdetaan vielä päähineitä.

Hän sitoi jäykäksi kangistetun päähineensä Markin kiharaiseen päähän ja kätki omat paksut palmikkonsa pojan haalistuneen olkihatun peittoon.

— Kas niin, nyt olemme valmiit. Sinun nimesi on Esmeralda, minä olen Tonio. Maltahan.

Hän kumartui ottaakseen maasta linnunsulan ja kiinnitti sen hattuunsa.

— Korpinsulka, se sopii mustalaispojalle.

— Variksensulkahan se on.

— Korpin tai haukan tai ehkä kotkan. Niin juuri, kotkan.

— Pötyä, näkeehän sen selvästi, että se on variksen sulka.

Ulla käänsi punoittavat kasvonsa pojan puoleen.

— Sinulla sitten ei ole mielikuvitusta kynnen vertaa. Luuletko minua sokeaksi? Älä turhia väitä, lähdetään.

Mark pisti viulun kainaloonsa. He lähtivät astumaan niityn halki valtatielle.

— Kenelle minä oikeastaan soitan? kysyi Mark.

— Tietysti kaikille ihmisille, jotka tulevat meitä vastaan.

Mutkittelevalla metsätiellä he eivät kohdanneet ketään. Mutta kun he olivat kappaleen matkaa kulkeneet maantietä, kohosi heidän edessään pölypilvi, ja kun se läheni, tunsi Ulla kauhukseen pappilan Lujan, joka tasaiseen tapaansa juosta lonkkasi.

— Kamalaa, läähätti hän. — Siinä tulee isä. Hän palaa sairasmatkalta.

Ajopelit lähenivät. Pastori itse ajoi. Hän näytti vajonneen syviin ajatuksiin.

— Voi, voi, vaikeroi Ulla. — Eikä täällä pääse piiloonkaan.

Molemmat lapset seisoivat kuin maahanjuurtuneina. Ohitse ajaessaan loi pastori heihin hajamielisen katseen. Ulla oli vaistomaisesti vetänyt hatun silmilleen. Vielä kerran loi pastori heihin katseen, tällä kertaa se oli terävämpi, miltei kysyvä. Sitten Luja paransi vauhtiaan ja kiesit katosivat tienkäänteeseen.

Ulla katsoi pelästyneenä toveriinsa.

— Minä petin isän. Se oli kauheaa, mutta voi, kuinka kamalan jännittävää. Mikä onni, että isä on niin likinäköinen ja hajamielinen.

Kohtaus oli vaikuttanut jonkin verran lamauttavasti Ullan seikkailuintoon. Ääneti hän astui Markin rinnalla. Ei edes vanha mummo, joka tulla köpitti heitä vastaan ja jäi tiepuoleen ihmettelemään "maankiertäjiä", herättänyt hänen mielenkiintoaan.

Mutta tuokion kuluttua kohosi maantiellä uusi tomupilvi. Kaksi ratsastajaa kiiti tasaisella tiellä täyttä laukkaa.

Nyt Ulla innostui.

— Mark, Mark, huusi hän. — Noille sinun pitää soittaa. Oi, miten komeita he ovat! Varmaan joitakin ulkomaan kreivejä. Asetutaan tähän veräjän kohdalle, tässä on sopiva paikka. Sinä soitat, ja minä avaan heille veräjän. Pian, pian, tulevat.

Tuossa tuokiossa he olivat asettuneet veräjän luo. Mark kohotti viulun leukansa alle ja vetäisi tottuneesti käyrällä. Ulla seisoi vapisevin polvin hänen rinnallaan, käsi veräjän linkulla.

Veräjä aukeni. Ratsastajat pysähtyivät. Ihmettelevä katse sattui hullunkurisiin pikkuolentoihin. Toinen herroista loi uuden tutkivan katseen Markiin ja hätkähti. Kauniit hevoset seisoivat hiljaa, silloin tällöin vain hirnaisten. Mark soitti, mutta oli niin jännittynyt, että pari kertaa vetäisi väärin.

— Kiitos soitostasi, tyttöseni, sanoi toinen, pitempi ratsumiehistä. — Soitat oikein hyvin. Oletteko paikkakunnan lapsia?

Mark loi soraansa maahan, häntä hävetti. Mutta Ulla astui esiin ja virkkoi niiaten:

— Me olemme mustalaisia, hyvä herra, minun nimeni on Tonio, ja sisareni on Esmeralda. Olemme köyhiä ja vainottuja.

Pitempi ratsastajista naurahti.

— Mustalaiseksi olet sinä, Tonio, varsin vaaleaverinen. Hyvää soitto-onnea, lapset.

Hän sanoi englanninkielellä jotain toverilleen ja ojensi hopearahan Ullalle, toinen ratsastaja teki samoin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kiidättivät ratsut heidät pitkin pölisevää tietä.

— Loistavaa! Mainiota! huudahti Ulla säteillen onnea ja ylpeyttä. — Tämähän sujui sunrenmoisesti. Ajatteles, neljä markkaa saimme.

Mutta hän vaikeni nopeasti luotuaan katseen Markiin. Poika oli tummanpunainen, hänen mustat silmänsä leimusivat ja huulet vapisivat.

— Aasi, aasi, aasi, mutisi hän hampaittensa välistä takoen nyrkkejään toisiinsa.

Hän oli hurjan, miltei villin näköinen.

— Kuka on aasi, Mark? Miksi olet suuttunut? huudahti säikähtynyt Ulla. — Kaikkihan kävi hyvin.

— Hyvin. Niinkö luulet? Mark kääntyi tyttöön raivostuneena. — Aasi minä olin, kun rupesin tällaiseen narrimaisuuteen. Etkö huomannut, kuinka he nauroivat meille? Pilkkasivat. Ja minä soitin heille kauneimman kappaleeni.

— Mutta hehän kiittivät sinun soittoasi.

— Tarvitsiko sinun mennä heille puhumaan pötyä Toniosta ja Esmeraldasta ja mustalaisista? Ja katso tukkaasi.

Ulla vei kätensä päähän. Molemmat palmikot törröttivät jäykkinä kummallakin puolen hatunreunoja. Kauheata! Ja hän oli kohottanut hattuaan! Mitähän kreivit ajattelivat!

— Kaiken päätteeksi sinä vielä niiasit heille. Kaunis poika!

Ulla oli niin masentunut, ettei saanut sanaa suustaan. Nöyränä, itkua niellen hän astui vimmastuneen Markin jäljestä. Poika harppasi yli maantienojan ja alkoi kiivaasti kävellä ylös metsänrinnettä kadoten lepikkoon.

Hetken kuluttua halkaisi pieni vaatemytty ilmaa pudoten Ullan jalkoihin.

— Ole hyvä ja heitä minun vaatteeni tänne, kuului kiukkuinen ääni lepikosta.

Ulla totteli ja pukeutui ääneti hameeseensa. Surullista kyllä oli Mark kiskaistessaan hilkan päästään katkaissut toisen nauhan, ja hameesta oli ainakin pari nappia poissa. Ulla huokasi alistuvasti. Se tiesi nuhteita kotona.

Hiukan myöhemmin vaelsivat Tonio ja Esmeralda syrjätietä ladolle ääneti ja masentuneina, Mark edellä, Ulla jäljessä. Ulla vaivasi päätään ihmettelemällä, mistä syystä Mark oli suuttunut. Hänen mielestään oli seikkailu täysin onnistunut — tuommoiset pikkuseikat kuin palmikkojen näkyminen hatun alta eivät merkinneet paljon — mustalaisistahan saattoi otaksua mitä tahansa. Miten mielenkiintoisilta ja romanttisilta molemmat ratsastajat näyttivät! He olivat varmasti kreivejä tai ehkäpä englantilaisia lordeja — hehän puhuivat englanninkieltä.

Mutta kohtaus isän kanssa oli nolo. Se painoi mieltä, vieläkin värisytti sitä ajatellessa.

Mahtoiko Jumala vaatia, että tällaisetkin jutut piti kertoa isälle ja äidille?

Sitä sieti ajatella.

Kun seikkailijat olivat saapuneet "luolalle", seisahtui Mark äkkiä Ullan eteen.

— Anna anteeksi, sanoi hän. — Minä olin tuhma, oikein tuhma poika.

Hän otti hatun päästään ja taivutti kiharatukkaista päätään Ullan puoleen.

— Tuossa on. Tukista Markia. Paljon, oikein paljon.

— Miksi sinä, Mark, suutuit? kysyi Ulla, kun he taas kaikessa sovinnossa istuivat sammaleilla.

Mark rypisti silmäkulmiaan.

— He nauroivat meille. Minä en siedä, että nauretaan minun soitolleni. Enkä minä huoli heidän rahoistaan.

— Mitä me niillä sitten teemme ja mistä sinä saat rahoja?

— Rahat annamme kerjäläisille. Ja minä soitan vain sellaisille, jotka eivät naura minulle.

Ennen kuin Ulla lähti kotiin, kokosivat lapset metsästä suojaavia risuja oviaukon eteen. Ulla juoksi pappilaan vielä noutamaan hevosloimen tallista peitteeksi Markille.

— Se haisee hirveästi hevoselle, valitti Mark nenäänsä nyrpistäen.

— Niin, mutta se on lämmin, eivätkä karkulaiset saa olla niin turhantarkkoja, selitti Ulla.

Illalla oli Liisillä uutisia. Hän oli käynyt postissa ja kuullut Harjulan Miililtä, että Mark oli kadonnut.

— He ovat etsineet häntä joka paikasta, kyselleet asemalta ja muualta, mutta ei kukaan ole häntä nähnyt. Otaksuvat hänen karanneen, hän oli jotain sellaista uhkaillut Emmalle ja Mikolle.

— Siinä on nyt palkka sedälle ja tädille siitä, että ottivat orvon kotiinsa.

— Mutta he ovat olleet hyvin kovia Markille. Minusta ei ole ensinkään kumma, että Mark karkasi, huudahti Ulla kiihkeästi.

— Sinun ei sovi arvostella sedän ja tädin käytöstä. Ja sitä paitsi, mistä sinä tiedät, kuinka pahoja he ovat olleet?

— Mark on itse — — —

Ulla sulki äkkiä suunsa. Likellä piti, ettei hän paljastanut salaisuutta. Nopeasti hän lähti ulos huoneesta.

Minna loi pitkän silmäyksen hänen jälkeensä ja pudisti päätään.