SEITSEMÄS LUKU

— Liisi, mitä sinä teet?

— Kirjoitan sukuluetteloa Hohenstaufeista.

— Anna palttua Hohenstaufeille ja tule minun kanssani metsään, pyysi Ulla. En ymmärrä, kuinka jaksat aina puuhata historiallisten henkilöiden ja kaikenlaisten muitten kuivien olioitten parissa. Sinä homehdut vähitellen.

Liisi loi älykkäät harmaat silmänsä sisareen.

— Sinä, Ulla, rakastat metsää ja eläviä ihmisiä, minä rakastan kirjojani. Kaikki se, mikä oli ennen meitä, herättää mielenkiintoani.

— Hohhoo, huokasi Ulla, kunpa olisi jo huomispäivä! Ajatteles, kuinka hirveän hauska, että Tyyra ja Joju tulevat jo huomenna.

— Minusta ei ole ollenkaan hauska. Tuollaiset pääkaupunkilaiset ovat tavallisesti hyvin olevinaan ja koppavia.

Ullan iloinen ilme hävisi.

— Mutta hehän ovat sukulaisiamme.

— Olkoot vaan, ei se muuta asiaa. Örnfeltit ovat varakkaita, me olemme köyhiä. Ja sen saamme kyllä tuta, ole varma siitä.

— Mutta Liisi, puuttui Martta puheeseen, on väärin, että maalaat heidät mustiksi jo ennakolta. Tyyra ja Joju ovat pääkaupunkilaislapsia ja arvattavasti hemmoteltuja, mutta sinulla ei ole mitään oikeutta arvostella heitä, ennen kuin olet heidät nähnyt.

Liisi mutisi jotain ennakkoaavistuksista ja jatkoi Hohenstaufien sukuluetteloa.

Ullan kasvot olivat jälleen kirkastuneet. Hän kääntyi Martan puoleen, joka istui parsimassa pesusta vastatulleita vaatteita.

— Luuletko, että Tyyra on huvittunut nukeista?

— Eiköhän, tuonikäiset tytöt leikkivät kyllä vielä nukeilla.

— Minun täytyy panna toimeen suursiivous nukkekaapissani, mutisi Ulla ja juoksi lastenhuoneeseen. Siellä istui Lotti jo täydessä siivouspuuhassa.

— Sinä saat siistiä oman puolesi, sanoi hän kipakasti Ullalle. Ja kauheassa siivossa se onkin.

— Niinpä näkyy olevan, myönteli Ulla hämillään. Hän ei moneen päivään ollut huolehtinut nukeistaan. Siellä ne venyivät nukkekaapin yläkerrassa hyljättyinä ja risaisina.

— Berengarian toinen jalka on poikki, sanoi Lotti moittivasti.

— Se on Laurin vika. Annoin poikien ottaa sen valkonaamaiseksi tytöksi, kun he olivat intiaanisilla. Ja tietysti he sen rikkoivat.

— Antaakin nukkensa pojille! puuskahti Lotti halveksivasti.

Hänen omat nukkensa — kahdeksan luvultaan — istuivat kaikki suorina, siistit, vastapestyt vaatteet yllään. Ulla puuhaili katuvaisena nukkeinsa kanssa, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla.

— Kuule, Lotti, eikö olekin hauskaa, kun Tyyra tulee?

— On, se on hirveän jännittävää, vastasi Lotti.

— Tyyra on niin sievä nimi. Hänellä on tietysti sysimustat kiharat ja suuret tummat silmät ja pieni herttainen suu. Ja hänestä tulee minun paras ystäväni. Oi, minä rakastan häntä jo etukäteen.

Ulla huokasi uneksiva katse silmissään.

— Ehkä hän tuleekin minun ystäväkseni.

— Sinun! Hän on yhtä vanha kuin minä — kaksitoistavuotias ja sinä olet vain kymmenvuotias.

— Mutta minullapas on Hildu, intti Lotti ja kohotti ylpeänä isoa nukkeaan.

Ulla näytti alakuloiselta.

Se oli totta. Lotilla oli Hildu, jonka hän kerran oli saanut kummitädiltään. Se oli perheen komein nukke, ja Ullan toiveet alenivat hänen sitä katsellessaan. Hän istui ääneti ja suori Berengarian takkuisia suortuvia.

— Tyyralla on varmaan hyvin kauniita nukkeja, mutisi hän.

Seuraavana päivänä saapuivat Örnfeltit. Pastori ajoi itse asemalle ottaakseen vieraat vastaan.

Ulla, Lotti ja pojat olivat kiivenneet riihen katolle, josta näkyi kauas maantielle. He olivat kaikki vastapestyt ja puhtaissa vaatteissa. Jännitys oli suuri.

Kun tomupilvi ilmaisi hevosen olevan tulossa, hyppäsivät he alas katolta ja kiirehtivät kilpaa aukaisemaan porttia. Kaarlo pääsi ensimmäiseksi. Toiset laukkasivat jäljestä ja saapuivat parahiksi pihalle, kun vieraat astuivat alas trilloista.

— Rakas Anna, tässä me nyt olemme, huudahti everstinna Örnfelt syleillessään talonemäntää. Mutta — kultaseni — kuinka epämukavat ajopelit teillä on. Ostakaa ensi tilassa vaunut. Minä olin nääntyä väsymyksestä. Rakas ystävä, kuinka muuttunut sinä olet! Ah — ja tässä on Minnamme. Charmante kuten aina, pieni maalaiskaunotar karttuunipuvussaan. Entä tämä toinen — Mon Dieu! — onko hän Minnan sisar — niin perin erilainen.

Everstinna tarkasti lornjetilla punastuvaa Marttaa. Sitten hänen välinpitämätön katseensa solui Liisin ja Ullan ohi pysähtyäkseen mielenkiinnolla Lottiin.

— Katsos vaan — hänellä on Schöringien piirteet. Elle est jolie, cette petite. [Hän on sievä, tuo pienoinen.]

Kaarlo ja Lauri sivuutettiin lauseella:

— Eivät he kai ole vallattomia? Joju on niin herkkä ja hento. — Joju, sydänkäpyni, älä haukottele, se ei ole soveliasta.

Mutta Joju, sydänkäpy, haukotteli, niin että molemmat hammasrivit näkyivät, ja sanoi surkealla äänellä:

— Minulla on nälkä ja uni.

Martta riensi apuun.

— Minä vien lapset syömään ja nukkumaan, sanoi hän ystävällisesti. Martta ei koskaan ujostellut ketään, siihen hän oli aivan liian luonnollinen. — Tule, Joju, tule, Tyyra.

Joju tarttui hänelle tarjottuun käteen, mutta Tyyra pudisti päätään.

— Minä syön täysikasvuisten kanssa, sanoi hän hiukan kopeasti.

— Niinkuin tahdot, sanoi Martta yhtä ystävällisesti. — Ulla, vie sinä Tyyra vierashuoneeseen, ehkä hän tahtoo pestä kätensä.

— Tahdotko tulla? kysyi Ulla. Hänen sydämensä läpätti ihastuksesta ja ujoudesta. Tyyra oli ihanampi, hienompi hänen rohkeinta kuvitelmaansa.

Kunpa hän vain viihtyisi heidän köyhässä kodissaan. Sillä köyhä heidän kotinsa oli, sen Ulla vasta ensi kertaa oikein selvästi huomasi. Vierashuonekin, joka vielä tänään oli ollut niin ihastuttava, näytti nyt varsin puutteelliselta. Kun Tyyra laski pienen, hienon käsilaukkunsa tuolille ja loi arvostelevan silmäyksen ympärilleen, seurasivat Ullan silmät hänen katsettaan arastellen.

Kuinka hän olikaan voinut pitää tätä huonetta hienona ja kauniina! Hyväinen aika, kattohan oli aivan mustunut. — Tyyran katse oli juuri osunut siihen, ja nyt se pysähtyi uuniin, niin, siinähän on halkeama, sitäkään hän ei ollut ennen huomannut. Ja valkoisista huonekaluista oli maali kulunut. Tyyra varmasti huomasi sen. Ja sohvan sininen päällystä oli haalistunut, ja ikkunaverhoissa oli parsittuja paikkoja. Ja piirongin vetimet olivat kuluneet. Ja seinäpaperit halkeilleet.

Mutta piironkiliina ainakin oli soma. Sen oli Ulla ommellut äidille joululahjaksi, ja äiti oli kiittänyt sitä, vieläpä Marttakin. Hänen täytyi tietää, mitä Tyyra siitä piti.

— Onko tämä sinusta kaunis? kysyi hän, ja hänen oma äänensä kuulosti hänen korvissaan luonnottomalta. — Se on ommeltu Jaavakanavalle.

Tyyra loi välinpitämättömän katseen liinaan.

— Miksei, sanoi hän, — meillä on palvelijainhuoneessa melkein samanlainen. Sisällä emme luonnollisesti käyttäisi näin räikeitä värejä. Mutta tässä ympäristössä se kyllä menee mukiin.

Ulla oli mykistynyt. Tyyran ylhäisen huolimaton ääni masensi hänet.

— Oliko sinusta hauska tulla maalle? aloitti hän hetkisen kuluttua keskustelun uudelleen.

Tyyra oli heittänyt hartioilleen vaaleanpunaisen kampausviitan ja harjasi pitkiä, kiiltävänmustia hiuksiaan. Ullan kysymyksen kuultuaan hän jäi seisomaan harja kädessä ja loi ynseän katseen Ullaan.

— Hauska? Olisiko sinusta hauska, jos sinut erotettaisiin kaikista hyvistä ystävistäsi ja saisit lähteä hienosta, mukavasta kodistasi ventovierasten luo? Niin juuri — ventovierasten luo. Sillä vaikka olettekin meille jollakin lailla sukua ja vaikka Elviira täti, äidin sisar, asuu Harjulassa, olen aivan vieras teille kaikille. Ja isä ja äiti lähtevät Sveitsiin eivätkä ota minua mukaansa. Se on kovaa. Sydämeni murtuu siitä.

Hän heittäytyi istumaan kiikkutuoliin ja näytti niin onnettomalta, että Ullan teki pahaa häntä katsellessaan.

Samassa aukeni ovi ja Lotti astui sisään Ullan Berengaria toisella, oma Hildunsa toisella käsivarrellaan.

— Ulla, sanoi hän moittivasti. Et taaskaan ole tuonut Berengariaa sisään leikkituvasta. Se olisi varmaan saanut jäädä sinne koko yöksi, ellen minä olisi sitä huomannut ja tuonut sisään.

Tyyra pyyhki kyyneleet silmistään ja katseli Lottia, joka ojensi nukkea Ullalle.

— Mitä! huudahti hän. Vieläkö te leikitte nukeilla? Suuret tytöt! Ulla, kuinka vanha sinä olet?

— Kaksitoista vuotta, mutisi Ulla.

— Taivas! Ja onko tuo kuvatus sinun nukkesi?

Ulla silmäili Berengaria rukkaa. Se oli todella ruma. Nenä oli kulunut miltei kokonaan pois ja tukasta, joka joskus oli ollut vaalea ja kiharainen, oli jäljellä vain joku takkuinen suortuva. Katkenneesta jalasta tippui sahajauhoja.

— Se on minun vanha nukkeni, sopersi hän häpeissään. — Vie pois se, Lotti, en minä siitä välitä. Miksi toit sen tänne?

Lotti otti hyljätyn nuken ja painoi sen sydäntään vastaan.

— Tätä ei Berengaria ikinä anna anteeksi sinulle, Ulla, sanoi hän hitaasti ja painokkaasti.

Tyyra puhkesi nauramaan.

— Hän on mainio. Luulenpa, että hän loukkaantui neiti Berengarian puolesta.

— Eikö sinulla sitten ole nukkeja? kysyi Ulla.

— Oo, kai minulla niitä on jossakin vielä tallella. Mutta enhän toki niillä enää leiki. Meillä Helsingissä on jo toiset huvit minun iälläni. Me käymme tanssiaisissa ja luistinradalla ja teatterissa.

Ulla ja Lotti seisoivat sanattomina. Lotti painoi nukkejaan yhä tiukemmin sydämelleen. Sitten hän kääntyi ja luotuaan vihamielisen katseen Tyyraan hän lausui Ullalle:

— Koska sinä et enää huoli Berengariasta, otan minä sen kasvatuslapsekseni. Eihän se voi ilman äitiä olla.

Ja sydämeen asti loukkautuneena äidintunteissaan Lotti poistui huoneesta.

Ulla tunsi katkeraa katumusta. Hän oli kieltänyt lapsuutensa toverin. Oli hyljännyt nukke raukkansa, uskollisen ystävänsä. Oli menetellyt kuin Juudas.

Tyyra oli tullut hyvälle tuulelle.

— Uh, sanoi hän, anna hänen viedä nukkensa. Minä opetan sinua tanssimaan. Se on paljon hauskempaa kuin nukeilla leikkiminen. Osaatko kotiljongia?

— En osaa lainkaan tanssia. "Vedä verkaa, kudo sarkaa", sen osaan, ja "Kiikkuri, kaakkuri, kirjava lintu". Riikka on ne meille opettanut. Ja purppuria osaan myös jonkin verran, sitä tanssitaan täällä häissä. Ja Martin Vappua tanssivat muonamiehen tytöt joskus lauantaisin.

— Ne ovat tietysti kaikki talonpoikaistansseja. Emme me niitä Helsingissä tanssi.

— Purppuri on oikein hauskaa, selitti Ulla innostuen. Sitä tanssitaan näin ja samalla lauletaan.

Hän otti muutamia tanssiaskeleita purppurin tahdissa laulaen:

"Lanttuloodaa, lanttuloodaa, perunoita, perunoita, lanttuloodaa."

Tyyra oli kohottanut kädet kasvoilleen ja nauroi, niin että hytkyi.

— Kauheaa! huusi hän. Sinähän olet täydellinen maamoukka. Odotas, nyt minä tanssin.

Hän kohotti hiukan hameitaan ja alkoi hyräillen tanssia valssia kevyesti ja sirosti.

Ulla oli punastunut hiusmartoa myöten. Pöllö, puhisi hän itselleen, pöllö.

Ja sitten hän huokasi. Tyyra oli ihana, saavuttamaton.

— Tule mukaan, hyräili Tyyra, minä opetan sinullekin. Tämä on Donau-Wellen. Se on toista kuin sinun lanttuloodasi.

— Tyyra, Tyyra, sinä hengästyt, enkelini, kuului ovelta.

Tytöt kääntyivät katsomaan. Ovella seisoivat molempien äidit.

— Äiti, sinun olisi pitänyt nähdä Ullan äsken tanssivan. Se oli verratonta. Olin nääntyä nauruun.

Alma Örnfelt katseli säälivästi hymyillen Ullaa.

— Vahinko, ettei teillä täällä maalla ole tanssikoulua, sanoi hän kääntyen Annaan.

Pastorin rouva silitti hämmentyneen Ullan hiuksia.

— Isä tahtoisi sinua iltarukoukseen, lapsi.

— Iltarukoukseen? toisti everstinna hiukan hämillään. — Niin tietysti — pappilassa. Se on kaunis tapa. Tahdotko, sinäkin, Tyyra enkelini, mennä iltarukoukseen?

— En, äiti. Olen väsyksissä.

— Me jäämme tänne, Anna, minä palmikoin Tyyran hiukset yöksi. Hänen täytyy päästä nukkumaan. Ehkä saan illallista hänelle tänne.

Anna nyökkäsi päätään ja poistui Ullan seuraamana.

Salissa odottivat jo toiset. Minna istui soittokoneen ääreen, ja pian kaikuivat kirkkaassa kesäillassa vanhan virren tutut sävelet.

Ulla oli painautunut lähelle äitiä. Hänen sydämensä oli levoton, ajatus harhaili rauhattomana. Hän tuskin kuuli, kun isä tyynellä, hiukan juhlallisella äänellä luki Raamattua.