KAHDEKSASTOISTA LUKU

Satoi. Satoi ja myrskysi. Kaunis kesä, joka viikkokausia oli hymyillyt päivänpaisteisena ja leppeänä, oli äkkiä suuttunut ja murjotti pahantuulisena.

Pappilan arkihuoneessa polki Ulla rukkia, nyrpeänä hänkin. Ihme ja kumma, ettei hän saanut syntymään tasaisia käämejä. Ja äiti oli niistä niin hirveän tarkka. Kas niin — siinä taas syntyi sellainen onneton tekele, joka toisesta päästään oli pyöreä kuin sammakko ja toisesta litteä kuin sisilisko. Hän loi salavihkaa katseen Minnaan, joka istui kangaspuiden ääressä.

Uskaltaisikohan kätkeä käämin hameen taskuun ja ryhtyä uutta kehräämään?

Ei, vasta eilen oli Martta, jokapaikassa-nuuskija, löytänyt viisi sotkeutunutta käämiä uunin takaa ja nostanut siitä aika metakan.

On tämä elämä sentään raskasta. Kun on ruma ilmakin. Ei edes pääse metsään kuljeksimaan.

Mikähän Minnaakin nykyään vaivaa? Hän on tullut niin omituiseksi. Toisinaan iloinen ja hilpeä, toisinaan surullinen, itkeekin joskus.

Esimerkiksi eilen. Ulla istui lastenhuoneessa, ja ovi oli raollaan arkihuoneeseen. Martta ja Minna olivat kangasta luomassa. Martta kuuluu sanovan Minnalle:

— Minun mielestäni Ulrik serkku voisi naida Naimin. Hänen pitäisi saada rikas vaimo, kun ei hänellä itsellään ole varoja.

— Se sopisi mainiosti, vastaa Minna. — Naimi sen lisäksi on niin käytännöllinen.

Ja sitten hän yhtäkkiä alkaa vilkkaasti nauraa ja puhella. Mutta kun Ulla hetken kuluttua tulee huoneeseen, istuu Minna yksin kangaspuiden ääressä ja itkee.

Voiko sellaista ymmärtää?

Se myöskin on harmillista, että vanhemmilla sisarilla aina on niin paljon salaisuuksia. Ja jos joku nuorempi sattuu lähettyville, niin aina kuuluu: "Pikku padoilla on korvat."

Tyhmiä he ovat. Ikään kuin hän, Ulla, ei käsittäisi, että padoilla tarkoitetaan lapsia. Ja ikään kuin hän ei arvaisi, mistä he juttelevat istuessaan kuutamossa tai hämärissä.

Martta tuli huoneeseen keskeyttäen Ullan mietiskelyt. Nyt hän tietenkin alkaa torua huonoista käämeistä.

Mutta Martta ei luonut katsettakaan Ullaan. Hän astui Minnan luo ja sanoi matalalla äänellä:

— Mene sinä isän ja äidin luo, minä kudon.

Minna loi katseen Martan itkettyneisiin silmiin.

— Onko jotain ikävää tapahtunut?

Martta nyökkäsi.

— Mene ulos, Ulla, sanoi hän. — Saat levätä vähän aikaa.

Ulla hymähti ivallisesti.

Tietysti taaskin "pikku padat". Martta ei kyllä muutoin pitänyt huolta hänen "lepäämisestään". Hän sulki oven jälkeensä mielenosoituksellisesti.

— Kerro, Martta, pyysi Minna.

Mutta Martta istuutui kangaspuiden penkille ja purskahti itkuun.

— Martta kulta, älä minua kiduta, pyysi Minna. Ja sitten äkkiä kalveten:

— Ei kai äiti liene sairas? Tai isä?

— Ei, ei, nyyhkytti Martta pyyhkien silmiään. — Martan itku oli aina erikoisen liikuttavaa. Hän itki välittömästi kuin pieni lapsi, kasvot vääntyivät ja nyyhkytykset nousivat sydämen sisimmästä.

Minna antoi hänen itkeä. Kietoen käsivartensa sisaren vyötäisille hän kärsivällisesti odotti.

— Me toivoimme, että kaikki alkaisi selvitä, alkoi Martta itkettyään hetken aikaa. — Isä on kuukausittain maksanut velkojaan. Mutta nyt tänään postissa hän sai kirjeen Mattlinilta — tiedäthän — viljakauppiaalta. Isä on hänelle velkaa kaksituhatta markkaa, ja hän vaatii koko summan nyt yhtaikaa kahden viikon kuluessa.

— Kaksituhatta markkaa! Sehän on hirveä summa!

— Onpa kyllä, mutta tarvittiin niin paljon nyt juuri, kun kaikki oli maksettava, maanviljelyskalut, siemenviljat, palvelijain palkat, muutto tänne pappilaan. Olemme kyllä koettaneet säästää, puolusteli Martta. Ja Mattlin lupasi, että isä saa maksaa kuukausittain. Mutta nyt hän on itse rahan tarpeessa, kireät ajat ja suuria rahallisia tappioita, kirjoittaa hän.

Minna puristi kätensä yhteen ja käveli tuskaisen näköisenä edestakaisin lattialla.

— Jumalani, kuiskasi hän puoliääneen — nämä ikuiset rahahuolet. On hirveätä olla riippuvainen rahoista.

Martta hillitsi heti oman surunsa nähdessään sisaren liikutuksen.

— Täytyy keksiä jokin keino, sanoi hän, — älä tätä niin raskaasti ota.

Minna pysähtyi kävelyssään.

— Onko jotain keinoa?

Martta katseli miettivänä eteensä.

— Luuletko, että herra Hassel tai ehkä Ulrik Schöring?

Minna iski häneen säihkyvän katseen.

— Ei milloinkaan, sanoi hän kiivaasti. — Kuinka voit sellaista ajatellakaan!

— Minä vain arvelin — lainaksi tietysti.

— Herra Hassel on meille aivan vieras, ja Ulrik serkku on itse köyhä. Senhän tiedät.

— Ehkä Mooses setä voisi auttaa, kuului Liisin ääni oven luota. Hän oli keskustelun aikana toisten huomaamatta pujahtanut sisään.

— Harjulalaiset ovat liian saitoja, vastusti Martta.

— Nyt kai minä en voi syksyllä päästä kouluun, pääsi Liisiltä soinnuttomasti. — Pellavatkin kasvavat niin huonosti.

Sade rapisi ikkunoita vasten. Ääneti, pää painuksissa, harmaiden ajatusten vallassa istuivat tytöt. Köyhyyden taakka painoi raskaana heidän hentoja hartioitaan.

Ovi aukeni. Äiti astui sisään. Yksi ainoa silmäys tyttäriin riitti selvittämään hänelle mielialan. Hänen omilta väsyneiltä kasvoiltaan katosi huoli ja suru kuin poispyyhkäistynä. Levollisesti hän astui kangaspuiden ääreen.

— Sinä olet kutonut jo pari kyynärää tänään, Minna, sanoi hän iloisesti. — Katsopas vaan, sinusta tulee vielä hyvä kutoja. Mutta tuon keskimmäisen punaisen juovan minä panisin kapeammaksi. Vai mitä Martta arvelee?

Tytöt katsoivat hämmästyneinä äitiin. Kuinka hän saattoi olla niin levollinen?

Äiti vastasi kärsivällisesti hymyillen heidän sanattomaan kysymykseensä.

— Tyttöseni, sanoi hän lähestyen heitä ja sivellen Liisin hiuksia otsalta.

— Oletteko unohtaneet, että Jumala on taivaassa?

* * * * *

Äiti koetti parastaan, mutta painostava mieliala ei ottanut hälvetäkseen kodin piiristä. Se tunkeutui kaikkialle, pastorin työhuoneeseen, missä hän istui laatien suunnitelmia, jotka seuraavassa silmänräpäyksessä hylättiin, pujahti saarnaan, jota hän sunnuntaiksi valmisti, se sumensi Jumalan rakkauden, vääristi Hänen evankeliuminsa.

Jokainen kodin jäsen kärsi. Minna kutoi kangasta ääneti, kasvoilla jäykistynyt ilme, hänen hilpeä laulunsa oli vaiennut, Martta raatoi askareissaan kymmenkertaisesti, laski ja säästi.

— Vartioi joka suupalasta, jonka syömme, valitti Lotti.

Liisi oli kadottanut lukuhalunsa, nyt kun kouluunpääsytoiveet olivat niin vähäiset, murjotti ja oli ärtyinen. Tyyra tarkasti viisain silmin jokaista erikseen, hänen ei koskaan ollut tarvinnut kokea rahahuolia, mutta hän tunsi vaistomaisesti painajaisen läsnäolon. Ulla oli harvinaisen hiljainen. Hänen aivonsa askaroivat kuumeisesti. Milloin hän odotti äkkiarvaamatonta rahalähetystä tuntemattomalta taholta, milloin teki rohkeita päätöksiä mennä Harjulaan tai Kaunialaan herra Hasselilta pyytämään lainaksi rahoja, jotka hän kyllä kerran kuuluisaksi kirjailijaksi tultuaan maksaisi takaisin.

Toistaiseksi hän ei ollut suuria suunnitelmiaan toteuttanut. Rohkeus petti viime hetkessä.

Ja yhä satoi. Vihmoi pientä tiheätä sadetta, kaikki oli harmaata, toivotonta.

Äiti laski käsistään Liisin liinavaatteet, joita hän oli korjannut, ja tuijotti ulos harmauteen. Hänen kalpeat kasvonsa saivat päättävän ilmeen.

Tänään se oli tehtävä. Sitä ei voinut enää sysätä. He kärsivät kaikki, isä, vanhemmat tyttäret ja lapsetkin.

Hän nousi, meni hiljaa eteiseen, puki sadetakin ylleen ja lähti ulos.

Lauri juoksi hänen jälkeensä.

— Äiti, minne äiti menee? Pääseekö Lauri mukaan?

— Ei, poju, sinä et voi tulla äidin mukaan. Juokse takaisin sisään. Kastut täällä ulkona.

Poika jäi katsomaan hänen jälkeensä. Itku ei ollut kaukana.

— Kunpa vain pääsisin, niin ettei kukaan näkisi, ajatteli äiti.

Kas niin, siinä tuli Ulla juosten väentuvasta.

— Äiti, meillä on siellä hauskaa. Vanha Maija ja Josefiina raastavat perunajauhoja ja kertovat vanhoja juttuja. Mutta minne äiti on matkalla? Sateessa?

— Harjulaan, lapseni, älä seiso täällä kastumassa. Äidillä on kiire.

Ulla katseli äidin jälkeen. Miksi äiti oli niin hätäinen? Aivan kuin pelkäisi jotain.

Harjulaan hän sanoi menevänsä. Ulla vetäisi pitkään henkeänsä. Harjulaan! Voi hyvänen aika! Hän ymmärsi mille asialle. Äiti raukka.

Ullan teki mieli itkeä.

— Rakas Jumala, rukoili hän, — älä anna äidin astua turhaan raskaita askeleitaan.

Harjulan rouva seisoi pihalla hameet korkealle nostettuna, harmaa, kotikutoinen löysä nuttu yllään ja torui emäntäpiikaansa.

— Kuusi naulaa voita yhdessä viikossa. Se on kuulumatonta, kerrassaan sietämätöntä, sanon minä Mimmille. Jos Mimmi luulee, että patruunalla ja minulla on kultakaivoksia, niin Mimmi erehtyy.

Portin saranat narisivat. Pastorin rouva astui pihalle. Elviira rouva nyökytti päätään.

— Mene sisään vaan, Anna, minä tulen kohta jäljestä.

Harjulan rouva jatkoi torumistaan. Annan sydän pusertui kokoon hänen sitä kuullessaan. Äänetön tuska kouristi hänen sydäntään.

Hyvä Jumala, kuinka vaikeata tämä oli. Mutta hänen täytyi, Jonatanin tähden, lasten tähden — —

Hän oli puhunut asiansa. Elviira rouva sekoitti lusikalla kahvikuppiaan ja istui ääneti. Erehtyikö Anna vai vilahtiko todella hänen kasvoilleen jotakin vahingonilon tapaista?

Harjulan rouva mietti. Kaksituhatta markkaa oli suuri summa. Ja pastori oli muullakin taholla velkaantunut. Ja tuli aina olemaan. Maanviljelystä hän ei ymmärtänyt, mutta luuli ymmärtävänsä ja teki rohkeasti tyhmyyksiä. Anna ei myöskään ollut malliemäntä. Antelias ja runsaskätinen hän aina oli ollut. "Pikkumainen säästäväisyys on muka matalaa."

Sen hän oli kerran sanonut, ja se oli aiottu hänelle, Elviira Kemelille.

Ei, siihen taloon ei kannata rahoja lainata. Parasta antaa heidän kokemuksen kautta tulla huomaamaan, kuinka tärkeätä "pikkumainen säästäväisyys" on.

Jos Mooses olisi ollut kotona, olisi hän ehkä suostunut. Hän oli niin löperö pappilaisten suhteen.

— Niin, totisesti, Anna hyvä, tällä kertaa meidän on mahdoton auttaa. Mooseksella on niin paljon menoja nyt juuri. Hyväinen aika, joko sinä nyt menet? Etkö juo toista kuppia?

Annan huulet värisivät.

— Kiitos, minun täytyy rientää kotiin. Aion värjätä vielä tänään matonkuteita.

Harjulan rouva seisoi hetkisen epäröiden, kun ovi Annan jälkeen oli sulkeutunut.

Olisiko sittenkin pitänyt auttaa?

Tuntui niin pahalta sydänalassa.

Hän otti pari askelta ovea kohti, mutta pysähtyi.

— On paras odottaa, saavatko he muualta. Sittenhän vielä on aikaa. —

Äiti astui takaisin samaa lokaista maantietä, jota äsken oli Harjulaan kulkenut.

Olisihan hänen pitänyt arvata. Eikö ollut turhaa näin nöyrtyä? Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Hän oli väsynyt, elämä oli harmaata, lohdutonta.

Pikkupappilassa odotettiin malttamattomasti hänen tuloaan. Ulla oli kertonut Minnalle ja Martalle, että äiti oli mennyt Harjulaan, ja he arvasivat hänen asiansa. Minna pusersi tuskaisesti kätensä ohimoilleen. Martan sydämessä syttyi toivon kipinä.

Mooses setä oli kyllä itara, mutta hän oli hyvä. Kunpa äiti saisi hänelle puhua.

— Nyt äiti tulee, huudahti Ulla.

Tytöt juoksivat ikkunalle. Ja maantiellä he näkivät äitinsä pyrkivän eteenpäin sateessa ja tuulessa, hameen liepeet loassa, märkänä, väsyneenä, hartiat kumarassa.

He saattoivat lukea hänen olemuksestaan käynnin tuloksen.

Ja seistessään siinä ikkunan ääressä toisiinsa lujasti pusertuneina sisaret tunsivat, etteivät he koskaan, koskaan elämässään tulisi tätä näkyä unohtamaan.

Heidän kaunis, ylpeä äitinsä nöyrtyneenä, murtuneena.