KYMMENES LUKU

Heti aamiaisen jälkeen riensi Ulla ulos. Hän oli viettänyt levottoman yön ja ollut varhain jalkeilla, mutta kun hän ei uskaltanut luvatta ottaa syötävää ruokasäiliöstä, oli hänen täytynyt odottaa aamiaiseen asti voidakseen omasta osuudestaan säästää suojatilleen.

Juuri kun hän oli pujahtamassa pihaveräjästä ulos, kuuli hän Minnan äänen takanaan.

— Minne menet, Ulla?

Ulla sopersi jotakin epämääräistä. Hädissään hän pudotti maahan paperipussin, jossa säilytti Markille vietävän ruoan.

Minna riensi nostamaan sen ennen Ullaa. Hän katseli ensin pussia ja sitten punastuvaa sisartaan.

— Kenelle sinä ruokaa kuljetat?

Ulla seisoi syyllisen näköisenä.

— Nyt on kaikki hukassa, ajatteli hän.

Minna laski kätensä hänen olkapäälleen.

— Nyt sinä rehellisesti kerrot minulle, mitä metkuja on mielessäsi. Kenelle sinä ruokaa kannat? Huomasin jo aamiaispöydässä, että itse olit syömättä ja kätkit osuutesi.

— Se on salaisuus, sopersi Ulla. — Olen luvannut olla vaiti.

Minna hymyili. — Luonnollisesti se on salaisuus. Eikä sinun tarvitse sitä minulle kertoa. Arvaan itsekin. Sitä et voi estää. Onko eilinen ja tämänpäiväinen omituinen käytöksesi jossakin yhteydessä Markin kanssa?

Ulla oli vaiti.

— Siis on. Sinä tiedät hänen piilopaikkansa. Mutta ymmärrätkö sinä myös, että teet hyvin väärin auttaessasi häntä? Mitä luulet isän ja äidin tästä sanovan?

Ulla purskahti itkuun.

— Hän on niin onneton — kuului nyyhkytysten välistä. — Ja minä olen luvannut, etten petä häntä. Ja hän aikoo rehellisesti elättää itsensä viulunsoitolla. Ja Harjulan setä ja täti ovat tyranneja. Ja kaikkia hyljätyltä pitää auttaa. Ja orpoja. Raamatussakin sanotaan niin.

— Tietysti. Mutta auttaa järkevästi. Vie minut Markin luo, niin koetan minä puolestani auttaa häntä.

Ulla taisteli kovan taistelun. Tuntui mahdottomalta pettää Mark, mutta olipa hän myös vahvasti ruvennut epäilemään, tokko Mark saattaisi omin neuvoin tulla toimeen. Olisi tietysti suuri helpotus, jos Minna olisi mukana salaisuudessa.

— Mutta sinä et saa ilmaista Harjulan tädille ja sedälle Markia, ellei hän itse tahdo. Lupaatko sen?

— Lupaan. Toivon saavani Markin järkiinsä.

Mark loikoi sammaleilla näppäillen hiljaa viulunsa kieliä, kun sisaret saapuivat luolalle. Heidät huomatessaan poika ponnahti pystyyn kuin joustin. Uhkamielinen katse sinkosi Minnaan, toinen sanomattoman halveksiva Ullaan.

— Petturi, kielikello, kuului yhteenpusertuneiden huulien välistä.

— Hän arvasi itse, änkytti Ulla syyllisen näköisenä.

Minna nyökkäsi ystävällisesti pojalle.

— Hyvää päivää, Mark. Sinähän olet löytänyt mainion pesäpaikan itsellesi. Saanko tulla sisään?

Mark oli odottanut musertavaa nuhdesaarnaa. Minnan iloinen, ystävällinen ääni saattoi hänet hämille. — Mutta se oli tietysti tyttöjen tavallisia metkuja. Hän murjotti äänettömänä, uhkamielisenä.

Minna ei ollut huomaavinaan pojan huonoa tuulta. Hän istui ladon kynnykselle ja otti hatun päästään estääkseen sitä rutistumasta. Auringonsäteet pujahtivat puiden oksien välitse kullaten hänen hiuksensa, nopea kävely oli kohottanut punan hänen muutoin kalpeille poskilleen. Mark tarkasti häntä salaa. Vähitellen pojan kasvojen piirteet pehmenivät, hänen kauneudelle herkkään mieleensä vaikutti Minnan hempeä sulo rauhoittavasti.

Tuokion kesti jännittynyttä, odottavaa hiljaisuutta. Sitten sanoi Minna lähettäen katseensa yli kesäisten, päivänpaisteessa kimmeltävien niittyjen ja vainioiden taustalla kohoavaan tummaan metsään:

— Kuinka kaunis aamu! Mark, etkö tahtoisi soittaa meille jotain? Oletko soittanut Mozartia? Eikö totta, Mozart sopii tähän tunnelmaan? Tai Schubert?

Mark hätkähti. Hänen silmiinsä tuli kysyvä, iloisen hämmästynyt katse. Mitä tämä oli? Hän oli valmistautunut kohtaamaan nuhteita, ja häntä pyydettiin soittamaan.

— Kyllä minä osaan soittaa Mozartia, vastasi hän miltei iloisesti. Kasvattiäitini piti hänestä paljon.

— Rakastiko kasvattiäitisi soittoa?

— Rakasti. Ja isä myös. He antoivat minulle tämän viulun, ja minä sain opetella soittoa.

Pojan ääni alkoi väristä. Nopeasti hän tarttui viuluunsa, ja pian kaikuivat Mozartin leikkivät, päivänpaisteiset säveleet vanhassa ladossa. Siro, viehkeä menuetti kohotti hymyn kuuntelijain huulille ja pani Minnan kapean jalan liikkumaan hänen siinä istuessaan ladon kynnyksellä. Ulla loisti — olipa hyvä, että Minna sai nähdä, kuinka taitava Mark oli.

Vähitellen Mark antoi valoisten sävelien vaihtua tummempiin. Viulun kielet kertoivat surusta ja pettymyksestä, yksinäisyydestä ja orpoudesta. Päivänpaiste oli peittynyt pilviin, kirkas onnellinen kevät pimeään syksyyn.

Minna kuunteli liikuttuneena. Hän katseli pojan kalpeita, sielukkaita kasvoja, hänen siroa, hienorakenteista ruumistaan ja asetti hänet ajatuksissaan Harjulan karuun ja sulottomaan ympäristöön. Totisesti, siinä maaperässä ei Markin tapainen voinut menestyä.

Mark lopetti soittonsa ja loi arasti kysyvän katseen Minnaan. Tämä istui yhä ääneti pää käden nojassa. Viimein hän kohotti päänsä ja lausui vitkaan:

— Minä istun tässä ja ajattelen sinua, Mark. Sinua ja viuluasi. Sinä rakastat varmaan sitä hyvin paljon.

Mark nyökkäsi ääneti. Liikutus pusersi hänen kurkkuaan estäen häntä puhumasta.

— Rakastatko niin paljon, että sen vuoksi tahtoisit uhrata jotain?

Poika loi häneen silmänsä vakavasti.

— Rakastan.

— Katsopas, jos sinun nyt viulusi tähden täytyisi alistua siihen, mikä mielestäsi on ikävintä, jos sinun täytyisi mennä takaisin Harjulaan. Tahtoisitko?

— Mutta he eivät salli minun soittaa. Jaakko aikoi ottaa viuluni pois. He tahtovat lähettää minut Marttiselle puotipojaksi. Mutta minä en tahdo ruveta kauppiaaksi. En voi seistä siellä myymässä silliä ja saippuaa ja kaikenlaista muuta, mikä haisee niin pahalle. Ja miehet polttavat hirveätä tupakkaa, ja kauppias toruu, ja koko huone on likainen ja pimeä. Oih, en voi, en voi. Tahdon soittaa!

Tässä pojan tasapaino petti. Hän heittäytyi sammalille ja kätki kasvot käsiinsä.

— En tahdo, en voi, hoki hän kyyneliään pidättäen, hammasta purren.

Minna oli laskeutunut hänen viereensä polvilleen. Hän siveli hiljaa pojan hiuksia.

— Tiedätkö, Mark, mitä me nyt teemme? Ensiksikin lopetamme tämän lapsellisen latoseikkailun — sinähän olet jo suuri poika. — Markin poskille kohosivat veret. — Sitten menemme pappilaan. Ja siellä isä kyllä keksii jonkin neuvon. Pyydämme häntä puhumaan oikein kauniisti Harjulan sedälle.

— Setä ei olekaan niin kova, kuului sammaleiden seasta.

— Ja tädille myös. Ja arvaapas, mitä minä aion pyytää? Pyydän, että sinä saisit ainakin pari kertaa viikossa tulla pappilaan soittamaan minun kanssani. Sillä minä soitan hyvin mielelläni, ja me soitamme yhdessä, sinä ja minä, pianoa ja viulua. Soitamme Mozartia, Schubertia ja Chopinia. Mitä arvelet?

Mark oli kohottanut kyyneleiset kasvonsa tyttöä kohti. Hänen silmänsä säteilivät.

— Se olisi hirveän hauskaa.

— Eikö totta? Ja nyt lähdemme. Pappilassa syöt oikein hyvän aamiaisen. Arvaan, etteivät Ullan tuomiset ole olleet kovinkaan runsaat.

Mark oli kuulevinaan pienen ivan väreen tytön äänessä. Taaskin karahtivat veret hänen poskiinsa. Hän suoristi itseään ylpeästi, karisti rikat vaatteistaan ja sanoi hiukan kopeasti:

— Olen ollut hyvin lapsellinen. Kiitän kutsustanne, hyvä neiti. Mutta on kai parasta, että menen suoraa päätä Harjulaan vastaamaan teostani.

— Se on oikein, Mark. Mutta etkö tahdo sanoa minua Minnaksi, se on paljon yksinkertaisempaa. Ja kun olet nain lähellä pappilaa, täytyy sinun todella ensin tulla meille isän kanssa neuvottelemaan.

— Siellä on niin paljon tyttöjä, mutisi Mark.

Minna nauroi hilpeästi.

— Tytöistä emme välitä, eivät he sinulle pahaa tee. Ullan ja minut sinä jo tunnet. Olemmeko mielestäsi niin pelottavia?

Mark yhtyi vasten tahtoaan hänen nauruunsa, ja Ulla, joka mykkänä katselijana oli seurannut tapauksen kulkua, hymyili ilo kasvoillaan.

Jos kerran isä ja Minna ottivat Markin huostaansa, oli asia oikealla tolalla. Sillä isähän oli pappi, ja Minnaa ei kukaan voinut vastustaa.