KOLMASTOISTA LUKU

Veräjällä kohtasivat Minna ja Ulla Hilda Hanénin. Jo kaukaa saattoi nähdä hänellä olevan uutisia.

— Tulen juuri teiltä, sanoi hän. Käväisin Harjulassa Elviiran luona enkä voinut samalla olla pistäytymättä pappilassa. Ajatteles, Minna, Ulrik Schöring on todella palannut Amerikasta.

— Tiedän sen.

— Tiedät. Mistä tiedät?

— Tapasimme hänet juuri Kristiina tädin luona.

— Enkö ollut oikeassa taannoin? Mutta Alma ja Elviira eivät uskoneet. Eivät tahtoneet uskoa. Ihmekö se, niin pahasti kuin he käyttäytyivät Ulrikia ja hänen äitiänsä kohtaan. Ohhoh. Ulrik rukka, nyt hän saa ruveta pehtoriksi entiseen kotitaloonsa.

— Pehtoriksi!

— Niin tai isännöitsijäksi tai miksi sitä sanoisi? Hän on sen amerikkalaisen rahamiehen palveluksessa, hänen, joka on ostanut Kaunialan. Ei tainnut poikaparalla olla onnea Amerikassa. Köyhänä läksi, köyhänä palasi. Mutta tässä minäkin, vanha ihminen, seison höpisemässä. Käy katsomassa, Minna. Ja tuo äiti mukaasi.

Ulla pureskeli miettiväisenä huuliaan. Toisenlaiseksi hän oli kuvitellut Ulrik Schöringin tuloa. Oli sentään vähän noloa ruveta pehtoriksi. Siinä ei ollut mitään romanttista. Se tuli pellolle ja lannalle.

Äiti oli iloinen ja kiihtynyt. Minnan täytyi monta kertaa perinpohjaisesti kuvata, miltä Ulrik Schöring oli näyttänyt, mitä hän oli sanonut, miten Kristiina täti häntä kohteli.

Martta ei ottanut osaa keskusteluun. Hän oli pettynyt. Hän tiesi nyt, että Minnan Rastasnokkakuningas oli Ulrik Schöring. Ja hän oli köyhä, hänestä tuli Kaunialan pehtori, niin oli Hilda täti sanonut.

Tyyra nyrpisti nenäänsä.

— Hän olisi voinut pysyä Amerikassa, tuo Ulrik Schöring, sanoi hän Ullalle. Hän on meidän pikkuserkku ja — pehtori! Uh!

Ulla tunsi äkkiä voivansa antaa anteeksi. Raukka! Oliko hänen vikansa, ettei hän ollut löytänyt kultaa Kaliforniasta?

Seuraava päivä oli harmaa ja sateinen. Pastori ja rouva olivat lähteneet pitäjälle. Martta makasi huoneessaan kovan hammastaudin kourissa. Minna istui isän kamarissa, haukotteli salaa ja opetti Jojua ja Markia.

Lastenhuoneessa leikittiin paperinukeilla. Liisi piirusti ja maalasi paperinukkeja, toiset leikkivät. Oikeastaan oli tämmöinen homma alapuolella Liisin harrastuksien, mutta hän piirusti hyvin ja sitä paitsi hänelle oli myönnetty oikeus antaa nukeille nimet. Niillä onkin kaikilla karskit ja ylpeät historialliset nimet. Pojat olivat Lothareja, Waldemareja, Ataulfeja ja Klodovigeja, tyttönuket olivat ruhtinattarien kaimoja järjestään, oli Brunhilda, Teodosia, Klotilda ja Zenobia.

Lotti tenäsi koreita nimiä vastaan, ne olivat niin vaikeat lausua. Ja hänen paperinukkensa eivät olleet mitään ruhtinattaria tai sotapäälliköitä, ne olivat hänen omia pikkulapsiaan ja niillä piti olla pikkulasten nimet. Maija ja Kerttu ja Lassi ja Lilli.

Tyyran nukkein sukunimi oli von Silversvärd. He olivat kauhean ylhäisiä. Ullan nukkeperhe oli köyhä. Isä oli merillä, ja äiti sairasti keuhkotautia, lapsista yksi kävi kadulla soittamassa viulua, toinen lauloi, ja kolmas oli ihmeen ihana, niin että Klodovig prinssi rakastui häneen. Juoni oli jännittävä, ja toiset tytöt jättivät leikkinsä nähdäkseen, saisiko kaunis, mutta köyhä Zenobia prinssin vai pakotettaisiinko tämä ottamaan puolisokseen ylpeä Siegfrida herttuatar.

Juuri kaikkein jännittävimmässä kohdassa hyökkäsi Kaarlo sisään märkänä ja likaisena.

— Tulee vieraita, huusi hän hengästyneenä. Kaksi herraa.

Tytöt ryntäsivät ikkunaan niin kiireesti, että paperinuket lensivät pöydältä huiskin haiskin.

Todella. Portaiden eteen ajoivat kiesit, ja niistä nousi kaksi sadetakkeihin kietoutunutta herrasmiestä.

— Ulrik Schöring! kiljaisi Ulla.

— Ja amerikkalainen miljoonanomistaja tietysti se toinen, lisäsi Tyyra.

— Voi, voi, isä ja äiti ovat poissa!

— Ja Martta hammastaudissa.

— Pian kertomaan Minnalle.

Martta ilmestyi paksu kääre poskella levottomana ja huolestuneena.

— Minä en voi mennä tällaisena heitä vastaan. Missä Minna on?

Minna ilmestyi silittäen hätäisesti kädellään hiuksiaan.

— Lapset menevät kaikki siistiytymään, komensi hän. Kaarlo, sinähän olet likainen kuin possu.

Mark oli koonnut kirjansa ja riensi pois keittiötietä.

— En tahdo tavata heitä, sanoi hän ohijuostessaan Ullalle. He nauroivat minulle.

Hetkistä myöhemmin istuivat Ulrik Schöring ja mister Hassel salin mahonkisohvan viheriässä sylissä. Mister Hassel oli Amerikan saksalaisia ja puhui hyvin saksaa. Minna oli kiitollinen siitä vähäisestä saksankielentaidostaan, minkä oli tyttöopistossa saanut.

Ovea raotettiin.

— Minna, saammeko tulla sisään? kuului äänekäs kuiskaus.

Minna loi levottoman katseen vieraisiin. Ehkä he eivät pitäneet lapsista.

— Antakaa heidän tulla, sanoi Ulrik Schöring.

Samassa oli koko liuta sisällä. Kahdeksan uteliasta silmäparia tähtäsi katseensa harvinaisiin vieraisiin.

— Eihän heillä ole höyheniä päässään eivätkä he ole kuparikattilan näköisiä, kuului Laurin tyytymätön arvostelu. Hän oli luullut vieraita intiaaneiksi, kun oli kuullut heidän olevan Amerikasta.

— Olenko jo saanut anteeksi? kysyi Ulrik Schöring matalalla äänellä Ullalta.

— Kyllä, kuiskasi Ulla punastuen.

Tyyra oli pukeutunut hienoksi. Hän tervehti kylmästi Ulrik Schöringiä. Pehtori ei kiinnostanut häntä, paljon enemmän sitten rikas mister Hassel.

Vieraat, varsinkin Schöring, pahoittelivat, etteivät saaneet tavata pastoria ja hänen vaimoaan.

— Kyllä he tulevat kotiin iltapuolella, huudahti Ulla.

— Jääkää meille päivälliseksi, pyysi Kaarlo. Hän oli pian tutustunut uuteen sukulaiseensa.

Minna punnitsi mielessään mahdollisuuksia. Isä olisi pahoillaan, jos vieraat pääsisivät menemään ennen hänen tuloaan. Isä oli niin vieraanvarainen. Ja ehkä äitikin pahoittelisi. Ulrik Schöring oli hänelle niin läheinen.

Hän uudisti lasten kutsun, ja vieraat suostuivat jäämään hetken epäröityään.

Martta vastaanotti tiedon päivällisvieraista ihailtavan alistuvasti. Pöhöttynein poskin, vahvasti kamfertille ja kreosootille tuoksuen hän ryhtyi nostelemaan patoja ja pannuja.

— Saavat tyytyä siihen, mitä talo tarjoo, vastasi hän filosofisella tyyneydellä Minnan huolestuneeseen tiedusteluun, mitä hän aikoi vieraille antaa. — Mutta Liisin ja Ullan voit lähettää avukseni.

He tulivat touhukkaina ja palvelusintoisina. Tyyrakin tarjoutui auttamaan. Martta komensi Liisin ja hänet kattamaan pöydän. Ulla sai olla keittiöapulaisena.

— Kuka tarjoilee, kun kaikki palvelijat ovat ulkotöissä? kysyi Liisi.

— Minä, kuului Martan vastaus.

— Mutta rakas Martta, eihän se sovi. Ajatteles, miltä se näyttäisi, jos pappilan oma tytär tarjoaa pöydässä, sanoi Tyyra.

— Niin, ei se mitenkään ole soveliasta, säesti Liisi Tyyraa.

— En minä aio esiintyäkään pappilan neitinä. Ei kumpikaan herroista ole minua nähnyt, ja jos he joskus jäljestäpäin minut näkevätkin, olen nyt niin pöhöttynyt, että heidän on mahdoton minua tuntea.

— Se on kyllä totta. Kyllä sinun naamataulusi on nykyään jokseenkin vaikeasti tunnettavissa, arveli Ulla luoden arvostelevan katseen Martan pieniin silmiin ja pulleihin poskiin.

— Pöytä on katettu, ilmoitti Tyyra. Mitäs arvelet, Martta, eikö se ole soma?

Tyyran työ oli tosiaan onnistunut hyvin. Lumivalkea liina, pappilan parhaat porsliinit, kiilloitetut hopeat ja kirkasväriset kukat antoivat ruokapöydälle soman ja aistikkaan näön.

— Kaunis on, sanoi Martta hyväksyvästi. Mutta avaapas ikkuna, Tyyra hyvä, täällä on minusta niin kummallinen haju.

— Se johtuu kai ammoniakista, jolla Liisi kirkasti hopeat, sanoi Tyyra heittäen ikkunan selälleen.

Vieraat kutsuttiin pöytään. Pikkupojat eivät päässeet mukaan, heidän oli määrä syödä jäljestäpäin Martan kanssa. Kun Martta hiukset jakaukselle tiukasti vedettynä, valkoinen pitsilaite päässä ja esiliina edessä ilmestyi sisään kantaen liemimaljaa, oli Minna kadottaa mielenmalttinsa, ja Joju huudahti puoliääneen:

— Martta! — Mitäs — — —

Mutta jotenkin kovakourainen nipistys Tyyran sormista sai hänet vaikenemaan.

Minna ei sanonut mitään. Hän näytti sekä pelästyneeltä että huvittuneelta. Vieraat silmäilivät kummastuneina vuoroin pyöreäposkista sisäkköä vuoroin nuoria emäntiään, joiden kasvot eivät vielä olleet tottuneet teeskentelyyn, joten niiden ilme oli selittämättömän hassunkurinen.

Mutta hassunkuriseksi muuttui heidän oma ilmeensäkin, kun he maistoivat lientä. Siinä oli omituinen maku.

Niin, liemi maistui todella ihmeelliseltä. Minna loi kysyvän katseen Liisiin, Liisi silmäili Tyyraa, Tyyra Ullaa.

— Mitä kumman maustetta Martta oli sekoittanut liemeen? Se oli ilkeätä.

Jokainen tyhjensi kuitenkin lautasensa säädyllisesti ja mukisematta paitsi Joju, joka jokseenkin mielenosoituksellisesti työnsi omansa syrjään.

Seuraava ruokalaji oli onnistunut, samoin jälkiruoka, "köyhiä ritareita", ja mieliala, joka liemen aikana oli tuntuvasti laskeutunut, kohosi jälleen. Amerikkalaiset vieraat kuvasivat hauskasti Suuren Lännen oloja, he olivat huomanneet emäntiensä kiusallisen hämmennyksen ja tahtoivat haihduttaa sen. Niinpä soikin ruokasalista pian hilpeä nauru. Mutta keittiössä istui Martta raukka puulaatikolla tyhjentymätön liemilautanen edessään. Kyyneleet tippuivat pitkin hänen pöhöttyneitä poskiaan. Hän oli ilmetty suru ja epätoivo.

Hänen emännänylpeytensä oli saanut auttamattoman kolauksen. Mitä äiti sanoo maistaessaan lientä!

Ja mistä johtui ellottava maku? Ranssuhan oli vasta eilen illalla vääntänyt kanan niskan nurin. Ja se oli ohut terve kana.

Mikä oli tämä maku liemessä?

Äkkiä hän kirkaisi. Se oli bentsiinin maku. Liisi oli kirkastanut hopealusikat bentsiinillä. Niin sen täytyi olla!

Hän syöksyi ruokasaliin, missä Liisi ja Tyyra paraillaan tyhjensivät pöytää hekin matalalla äänellä keskustellen onnettomasta liemestä.

— Liisi, kiilloititko hopeat ammoniakilla?

— En, sanoi Liisi, bentsiinillä. Eikö niin pitänyt olla?

Martta vaipui istumaan lähimmälle tuolille.

— Sinä olet ikuisiksi ajoiksi häväissyt pappilan maineen, voihki hän.

Liisi mutisi nolona: — Bentsiinillähän tahrat pestään.

— Tietäähän sen lapsikin, että hopeat kiilloitetaan liitujauhoilla ja ammoniakilla. Siinä sen näkee, mitä siitä tulee, kun ei ole minkäänlaisia halua käytännöllisiin toimiin. Tule keittiöön pesemään onnettomat lusikkasi kuumalla vedellä.

Heti päivällisen jälkeen saapuivat pastori ja Anna rouva. Nyt saivat lapset poistua, sillä isällä ja äidillä oli vieraiden kanssa paljon sellaista puhumista, mikä ei ollut pikku korvia varten.

Anna oli syvästi liikuttunut tavatessaan lapsuudentoverinsa. Hän oli Ulrikia kymmenen vuotta vanhempi, mutta heillä oli paljon yhteisiä muistoja, sekä suloisia että katkeria. Katkeria vältettiin, mutta ne olivat mukana antaen keskustelulle hillityn, surunvoittoisen sävyn.

Insinööri Hassel oli hienotunteisesti vetäytynyt syrjemmälle. Hän jutteli Minnan kanssa. Hän oli raskasmielinen, mutta älykäs ja tietorikas mies. Minna kuunteli mielenkiinnolla hänen puhettaan.

— Kristiina täti muuttaa piakkoin Kaunialaan asumaan, kertoi Ulrik Schöring. Hän on luvannut auttaa minua ja emännöidä kuin kotonaan. Hän on nuortunut ja virkistynyt päästessään takaisin Kaunialaan. Anna on kai ystävällinen ja tulee sinne nyt pian. Teidän kahden, Kristiina tädin ja Annan, pitää auttaa minua saamaan koti entiselleen.

Anna loi häneen kysyvän katseen. Saiko Ulrik vallita Kaunialassa mielensä mukaan? Insinööri Hassel oli kai antanut hänelle täydet valtuudet.

— Kyllä minä tulen, sanoi hän iloisesti hymyillen ja lisäsi: Jospa äitisi vielä eläisi!

Ulrik Schöringin kasvot synkistyivät.

— Minä en lainkaan tiennyt hänen kärsineen puutetta. Hän oli tottunut komeuteen ja mukavaan elämään ja sai elää köyhän tavoin. Elviira ja Alma tädeille on minun vaikea antaa anteeksi. He olivat kuitenkin läheisiä sukulaisia.

— He olisivat kumpikin ottaneet hänet luokseen, mutta hän muutti mieluummin Kristiina tädin luo. Ei hänelläkään paljon ollut, mutta Olivialle hän kyllä koetti asettaa elämän mukavaksi.

— Äiti parka. Kristiina täti on ollut suurenmoinen, Anna. Hän se antoi minulle matkarahat Amerikkaa varten. Häntä ja ystävääni Hasselia on minun kiittäminen siitä, että nyt olen mies ja seison omilla jaloillani.

Taaskin loi Anna kysyvän katseen, miltei surullisen, sukulaiseensa.

Noinko pienet vaatimukset oli Gustaava Blylodhin ja Herman Schöringin pojanpojalla? Oli tyytyväinen siihen, että sai toisen palkkalaisena vallita isäinsä kartanossa. Niin, niin, Jonatan sanoisi tietysti, että nöyryys ja vaatimattomuus on hyvä avu. Mutta sittenkin — korkeammalle hän oli toivonut Ulrik Schöringin lentävän. Ei koskaan vielä ollut kukaan Schöring ollut toisen käskyläinen. He olivat isästä poikaan olleet joko upseereita tai tilanomistajia, ylpeätä, käskevää, elämänkauneutta rakastavaa väkeä.

— Läksin täältä, kertoi Schöring edelleen isäntäväelleen, katkeroituneena, miltei toivotonna. Minulta oli mennyt koti, morsian, asemani. Suomeen en tahtonut jäädä, olin elänyt kuin rikkaan miehen poika, en tahtonut kärsiä köyhyyden häpeätä. Amerikka lupasi kultaa, ja minä olin lujasti päättänyt valloittaa itselleni rikkauksia. Nyt jäljestäpäin olen usein nauranut omaa lapsellista itseäni. Mitä merkitsin minä, pieni suomalainen vänrikki, tuossa jättiläiskuilussa, joka kurimoihinsa oli niellyt tuhansia? Mitä merkitsi joku Schöring kaukaisesta Suomesta ovelien, tarmokkaiden jenkkien joukossa? Ellei Fred Hassel olisi tullut avukseni, olisin kenties minäkin sortunut kuten moni ennen minua Amerikassa. Hän oli itse pari vuotta sitten tullut Amerikkaan. Tarmokas, sitkeä, viisas — hän taisteli vimmatun lailla. Hänellä oli Euroopassa pieni vaimo, ja hän kamppaili heidän yhteisen onnensa puolesta. Sattuma vei meidät yhteen, hän tuki ja kannusti minua. Paljon olemme kokeneet ja kärsineet yhdessä, mutta hänellä oli enemmän tietoja kuin minulla — oli Saksassa suorittanut insinööritutkinnon — ja hän saavutti vähitellen askel askeleelta itselleen aseman. Kerron joskus toiste teille hänen surullisen tarinansa.

Fred Hassel läheni nyt heitä.

— Eikö ole aika lähteä? kysyi hän.

— Hyvinkin, vastasi Ulrik Schöring nopeasti katsoen kelloaan. — Olemme viipyneet täällä miltei koko päivän.

Vieraat olivat lähteneet. Pastori ja hänen vaimonsa keskustelivat vielä kauan vaikutelmistaan. Minna kiirehti Martan luo, joka surkeana makasi kapeassa vuoteessaan. Hänelle oli päivä ollut menetetty taistelutantere.

Minna lohdutti häntä kertomalla vieraista, varsinkin herra Hasselista. Martta kuunteli jännittyneenä.

Miksi ei Minna maininnut sanaakaan Ulrik Schöringistä?

— Muistatko, miten häntä ennen ihailit?

Minna käänsi kasvonsa poispäin.

— Koulutytön hullutuksia. Teet minulle palveluksen, Martta, ellet puhu enää noista ajoista.