SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Oli lauantai-iltapuoli. Avoimista ikkunoista kantautui lehmänkellojen kalkatus, iloisia ääniä ja krokettipallojen pauketta.

Minna istui soittokoneen ääressä säestäen Markia, jonka päivettyneet siromuotoiset sormet kuljettivat jousta.

Kesätuuli kohotti ikkunaverhoja.

— Ei, sanoi Mark, — tänään en osaa soittaa. Liian paljon ääniä ulkona, tahdon nauraa ja juosta.

— Niin minäkin oikeastaan tahtoisin, Mark, sanoi Minna.

Hän heitti päänsä taaksepäin ja hymyili silmät ummessa.

— Ja itkeä minä myös tahtoisin, Mark.

Poika katsoi häntä ihaillen. Hän jumaloi Minnaa.

— Mene ulos juoksemaan, Mark, siellä ovat muutkin. Krokettikentällä luullakseni.

— Lähden heti. Mutta Minna, laula minulle ensin pieni laulu.

Minna nyökkäsi hymyillen. Hänen sormensa liukuivat koskettimilla kuin etsien, hapuillen. Viimein hän vienosti alkoi hyräillä.

Laps seutuin outojen, miks sieltä siirryit, oi? Sa kauko-lintunen, ken tänne tiesi toi?

Sydämen liekkiväks sä kylmän kuinka loit? Ylimmäks ystäväks kuink' outo, tulla voit?

Ovi oli hiljaa auennut. Ulrik Schöring ja Fred Hassel seisoivat kynnyksellä. Mark huomasi heidät ensiksi.

Hänen silmäkulmansa rypistyivät. Ensi kertaa hän nyt taas silmästä silmään kohtasi vihatut ratsastajat. Tähän asti hänen oli aina onnistunut välttää heitä.

Miksi katseli toinen herroista häntä niin tarkkaan? Hän teki levottoman liikkeen, ja silloin Minnakin huomasi kuuntelijat. Heleä puna peitti hänen kuulakat poskensa, ja herkät huulet värisivät.

— Anteeksi, sanoi Ulrik Schöring. — Tunkeudumme sisään kuin varkaat, mutta talon koko väki tuntuu olevan tipotiessään. Pihalla ei ollut ketään, portailla ei näkynyt ainoatakaan sielua, ja niin me uskalsimme tänne asti.

Minna sulki pianon.

— Lapset ovat krokettikentällä ja äiti ja Martta leivintuvassa. Isä kai kirjoittaa saarnaa työhuoneessaan. Meillä oli täällä Markin kanssa pieni soittohetki.

— Onko Mark sukulaisenne? kysyi Fred Hassel.

— Ei, hengenheimolainen vain, vastasi Minna ystävällisesti hymyillen pojalle.

— Hän on orpo, lisäsi hän pojan poistuttua huoneesta. — Hänen vanhemmistaan ei oikeastaan tiedetä mitään.

Ja hän kertoi muutamin sanoin pojan tarinan.

Fred Hassel kuunteli jännittyneenä.

— Hän on niin jonkun näköinen, sanoi hän hitaasti. — Melkein voisi luulla — — — Jumalani, ei, se on mahdotonta. Schöring, old boy, päätäni huimaa.

Hän istuutui raskaasti nojatuoliin kätkien pään käsiinsä. Schöring loi häneen huolestuneen katseen.

— Rauhoitu, ystävä. Hän viittasi Minnalle.

— Jättäkäämme hänet hetkeksi, sanoi hän. — Vanhat katkerat muistot valtaavat hänen mielensä. Tule puistoon, niin kerron hänen tarinansa.

He astuivat pitkin vanhojen lehmusten varjostamaa käytävää. Ulrik kertoi:

— Fred Hasselin vaimo kuoli nuorena kaksi vuotta sen jälkeen kun hänen miehensä lähti Amerikkaan. Se oli vanha tarina, tyttö oli kaunis, mutta köyhä. He menivät naimisiin vastoin molempien vanhempien tahtoa. Fred Hasselin vanhemmat olisivat suoneet poikansa ottavan rikkaan vaimon, ja sen lisäksi he halveksivat miniänsä sukua. Isä oli italialainen soittoniekka Fredin kotikaupungissa. Saadakseen nopeammin hyvän toimeentulon Fred Hassel matkusti Amerikkaan kuten niin moni muu.

Kaksi vuotta hän raatoi ja teki työtä kuin orja, mutta sitten hän olikin vallannut itselleen riittävän toimeentulon. Hän lähetti rahaa vaimolleen ja pyysi häntä tulemaan Amerikkaan. Heidän pieni sievä kotinsa oli valmis, Hassel odotti malttamattomana laivan saapumista, luki päivät, hetket.

Hänen vaimonsa ei koskaan saapunut Amerikkaan, häneltä ei myöskään saapunut tietoja, miehen kirjeet palautettiin. Ei ole tavattavissa, oli niihin lyhyesti merkitty. Silloin hän itse epätoivoissaan lähti Eurooppaan. Saksassa hän sai kuulla, että vaimo todella oli lähtenyt matkalle. Hän oli matkustanut Hampuriin, mutta siihen laivaan, jolla hänen piti matkustaa, ei hän koskaan ollut tullut. Sen verran hän pitkien vaivalloisten tiedustelujen jälkeen sai selville, että hänen vaimonsa oli joutunut rautatieonnettomuuden uhriksi ja kuollut muutamassa sairaalassa Hampurissa. Hänellä oli ollut mukanaan vuoden vanha poika, mutta kukaan ei voinut antaa onnettomalle isälle tietoja lapsesta. Se oli kadonnut jäljettömiin.

Oliko lapsi kuollut rautatieonnettomuudessa vai elikö vielä jossain tuntemattomien ihmisten luona — kenties orpokodissa nimettömänä?

Fred Hassel palasi takaisin Amerikkaan murtuneena miehenä ja ryhtyi jälleen työhön. Hän teki työtä koneellisesti, kaikki onnistui hänelle, mutta hän ei iloinnut rikkauksistaan. Hänen sydämensä oli kuollut, hänen aivoissaan kierteli yhä kysymys: Missä oli hänen poikansa?

Sinä näit hänen liikutuksensa äsken. Pikku Mark on herättänyt muistoja. Hän ajattelee taaskin kuten niin usein ennen: "Voisiko hän olla lapseni?"

Pelkään, että hän tälläkin kertaa pettyy. On tapahtunut, että sydämettömät huijarit ovat käyttäneet väärin hänen isänrakkauttaan tyrkyttäen hänelle lasta, joka todistettavasti ei ole ollut hänen poikansa.

Minna oli kuunnellut jännittyneenä sukulaisensa kertomusta, hänen poskensa hehkuivat innostuksesta.

— Mutta Mark voisi todella olla hänen poikansa. Se ei ole mahdotonta. Albert Kemell kävi Saksassa usein laivamatkoillaan, miksi ei hän olisi voinut käydä Hampurissakin. Meidän on otettava selkoa asiasta. Säälin sydämeni pohjasta herra Hasselia. Tule, mennään puhumaan isälle.

He tapasivat Hasselin portailla. Hän oli nyt levollisempi, mutta Minnan sydäntä viilsi hänen raskasmielinen ilmeensä.

— Olen häirinnyt teitä huolillani, rakas Minna neiti, sanoi hän anteeksi pyytäen.

— Voi, herra Hassel, meidän täytyy mennä isän luo kertomaan tästä, sanoi Minna, ajatelkaa jos — —

— Jos, puuttui Hassel kiihkeästi puheeseen. — Luuletteko olevan mitään mahdollisuuksia?

Ulrik Schöring loi varoittavan katseen Minnaan. Olisi ollut julmaa antaa isälle toiveita, jotka kenties olivat petollisia.

— En tiedä — — — Minna epäröi — sitten hän lisäsi vilkkaasti: — Mutta oi, minä toivon — minä luulen, sydämeni sanoo, että niin on.

Schöring pudisti paheksuen päätään. Tosiasiain oli puhuttava, ei tunteiden.

Mutta Hasselin kasvot kirkastuivat, hän kohotti nuoren tytön käden huulilleen lausuen: — Jumala siunatkoon teitä niistä sanoista. — — —

* * * * *

Vielä samana iltana ajoivat pastori ja herra Hassel Harjulaan. Amerikkalaisen miljoonanomistajan käynti herätti perheessä suuren hälinän. Elviira rouva komensi Miilin ja Naimin pukeutumaan parhaimpiinsa. Hienoimmat porsliinit otettiin esiin, vieläpä pullo vanhaa madeiraa, jota oli säilytetty niiltä ajoilta, jolloin kapteeni Kemell toi sitä taloon merimatkoiltaan.

Mutta kun pastori varovasti ja harkitusti alkoi kysellä Markin kasvatusvanhempia, hänen syntymävuottaan ja muita lähempiä tietoja, pudisti Elviira rouva päätään. He eivät paljon tienneet Markista. Orpokodista hän oli otettu aivan pienenä, ja kapteeni Kemell oli pitänyt häntä kuin omaa lastaan.

Vasta kun vieraat olivat poislähdössä, virkkoi Mooses Kemell hitaaseen vitkalliseen tapaansa:

— Muistuu tässä mieleeni, että veljeni joskus mainitsi lapsen pelastuneen jostakin rautatieonnettomuudesta.

Herra Hassel kalpeni huomattavasti.

— Oletteko varma siitä? kysyi hän koettaen hillitä kiihtymystään.

Mooses herra katsoi häneen sinisillä lapsensilmillään hyväntahtoisesti.

— Kyllä minä luulen, että se niin oli. Mutta parhaimmat tiedot saa herra kai Hampurin papinkansliasta. Sieltä kai pojan papinkirja otettiin.

Pastori hymyili hienosti. Mooses kuvitteli nähtävästi Hampuria joksikin maalaisseurakunnaksi.

Mutta Hassel sanoi päättävästi.

— Neuvonne on hyvä. Matkustan huomenna Hampuriin. Mutta pyydän, älkää mainitko sanaakaan käynnistämme pojalle.

Mark seisoi toisten lasten kanssa pihalla, kun vieraat läksivät. Herra Hassel loi häneen vielä viimeisen, tutkivan katseen.

Sitten hän kääntyi pastorin puoleen.

— Hän on vaimoni näköinen. Minä huomasin sen jo nähdessäni hänet maantiellä tytön puvussa. Mutta en uskaltanut toivoa, olin pettynyt niin usein ennen.