KAHDESTOISTA LUKU

— Tytöt, kutka teistä tahtovat mennä tervehtimään Kristiina tätiä? Pelkään, ettei hän ole oikein terve, kun ei hän viime sunnuntaina ollut kirkossa, sanoi pastorin rouva.

— Minä kyllä mielelläni lähden, äiti, sanoi Minna.

— Minä myös. Saanko mennä Minnan mukaan? pyysi Ulla.

— Saat kyllä, lapseni, mutta älä väsytä tätiä lörpötyksilläsi.

— Ehkä Tyyrakin tahtoo mennä?

— Kiitos, täti, hyvin mielelläni, mutta minun jalkani ovat olleet hiukan kipeät. Pelkään rasittuneeni eilen, kun olimme Liisin kanssa postissa jalan.

Liisi hymyili ivallisesti. Tyyra ei ollut lainkaan valittanut väsymystä.

Polku, jota Minna ja Ulla astuivat Kristiina Blylodhin asumukselle, kulki syvän havumetsän halki. Tytöt kävelivät äänettöminä, kumpikin oli herkkä luonnon kauneudelle. Metsän syvä hiljaisuus oli selittämättömän suloinen. Kuului tuskin ainoatakaan ääntä, vanamoiden vieno tuoksu sekaantui mäntyjen pihkanhajuun, ja alhaalla tien oikealla puolen päilyi yksinäisen lammen musta kalvo kelluvine lumpeenlehtineen.

Minna hyräili hiljaa itsekseen. Ulla uneksi. Tuon tuostakin hän pysähtyi ja kuunteli suljetuin silmin.

Metsä puhui.

Tällaiset hiljaiset hetket metsän yksinäisyydessä olivat Ullan onnellisimmat.

Metsästä johti kapea polku niitylle. Silmiä huikaisi — niin äkillinen oli vaihdos pimennosta vuohensilmiä ja punaisia tervakukkia uhkuvaan aukeamaan.

Ulla syöksyi avosylin kukkien luo.

— Minä poimin tädille, huudahti hän ahneesti katkaisten kukkien varsia.

— Jätä kukat rauhaan. Ne ovat paljon kauniimmat omassa ympäristössään. Sinullahan on jo vanamolta tädille.

Kristiina Blylodh asui Kaunialan entisen pehtorin luona kappaleen matkaa maantieltä. Pieni rakennus ympäristöineen oli siisti ja soma. Pihalla prameili keisarinkruunuja, korkeita punaisia harjaneilikoita, helakansinisiä kukonkannuksia ja punaisia ruusuja. Ikkunoilla näkyi runsaasti ruukkukasveja.

Taava, talon emäntä, oli nähnyt Minnan ja Ullan tulevan ja riensi heitä vastaan.

— Olipa hyvä toki, että pappilan neidit sattuivat tulemaan. Täällä on vanha fröökynä ollut sairaana jo pari päivää. Ei pahasti — ei pidä säikähtyä — mutta vuoteessa on ollut. Se leinihän se tahtoo vanhaa ihmistä kiusata. Hain kuppari-Mantan sitä hieromaan.

— Äiti arvasikin tädin sairastavan, sanoi Minna, — lähetti linjamenttia. Saan kai mennä sisälle tädin luo?

— Kysynpähän.

Taava pistäytyi porstuan toiselle puolen sijaitsevaan kamariin, missä Kristiina neiti asui.

— Saa sinne mennä, ilmoitti hän takaisin tultuaan. Ja minä kysyisin, että voisikohan neidit olla täällä sen aikaa, kuu minä veisin ukolle kahvia niitylle. Lapset meni marjaan, ettei ole talossa ketään.

— Menkää vain rauhassa, Taava, kyllä me tädistä huolehdimme. — Ulla voi istua sen aikaa ulkona tai tuvassa, ettei häiritse tätiä.

Minna katosi tädin huoneeseen ja Ulla jäi istumaan kuistille seuranaan kaksi somaa kissanpoikasta. Niiden iloiset kujeet ja hullunkuriset hypähdykset valtasivat hänen huomionsa tykkänään. Hän juoksi niiden jäljestä ulos, heittäytyi vatsalleen nurmikolle ja veti ruohikossa hilkkaansa, jonka pitkiä nauhoja kissanpojat vaanien tavoittelivat.

— Hyvää päivää, pikku neiti.

Ulla ponnahti pystyyn. Nurmikolla hänen edessään seisoi pitkä solakka mies ratsastussaappaissa.

Ulla tunsi hänet heti. Kreivihän se oli. Kreivi itse.

Huh, kaikkea sitä sattuukin! Mitä ihmeitä hän täällä Tuomaalassa tekee? Ja tunsiko hän Ullan? Kamalaa se olisi. Ullan ensi ajatus oli puikkia pakoon, mutta luotuaan pelästyneen silmäyksen "kreiviin" hän jäi paikalleen.

Oikeastaan tämä ei näyttänyt lainkaan pelottavalta. Ei ainakaan tällä haavaa. Silmissä oli veitikkaa, ja huulien ympärillä värisi, vaikka hän koetti näyttää totiselta.

Tämän huomion tehtyään Ulla rohkaisi mielensä, niiasi syvään ja sopersi:

— Päivää.

Kreivi astui portaita ylös kuistille — aikoiko hän Kristiina tädin luo? Ulla juoksi hänen jälkeensä, niiasi uudestaan ja sanoi:

— Kristiina täti on sairas. Ei sinne pääse.

— Niinkö? Onko hän pahastikin sairas? Kreivi näytti huolestuneelta.

— Ei pahasti. Mutta häntä hierotaan. Minna on siellä sisällä ja kuppari-Manta.

— Onko Minna sisaresi?

— On.

— Sitten sinä varmaan olet Pikkupappilasta?

— Niin olenkin.

— Luulenpa, että jään tänne kuistille istumaan, kunnes saan kuulla, miten neiti Blylodh jaksaa. Ehkä pikku neiti suvaitsee tehdä minulle seuraa?

Kohteliaasti kumarrellen kreivi viittasi penkkiin. Ulla istuutui punoittavin poskin, kreivi asettui hänen viereensä.

Juteltiin niitä näitä. Ullan teki kovin mieli kysyä kreiviltä, oliko hän todella kreivi vaiko englantilainen lordi ja minne hänen toverinsa oli jäänyt.

Mutta yhtäkkiä kreivi kysyi:

— Kuinka Esmeralda jaksaa?

Ullan entisestään punaiset posket sävähtivät tulipunaisiksi. Sellainen viekastelijako kreivi olikin? Hän oli siis tietänyt koko ajan. Jospa Ulla sen olisi arvannut, ei olisi viereen istunut. Hän koputti kengän kärjellä lattiaa silmät maahan luotuina ja tunsi, miten itku hitaasti kohosi kurkkuun ja sieltä silmiin. Täytyi lähteä, ennen kuin vedet alkoivat tippua.

Hän nousi lähteäkseen mutisten jotain epäselvää. Mutta kreivi tarttui häntä käteen.

— Ettehän suuttune, pikku Tonio, pyysi hän. — Eihän ole minun vikani, että tunsin teidät.

Ulla koetti vetää kättään pois, mutta kreivi sulki sen sitä lujemmin kahteen kouraansa.

Ja yhtäkkiä Ulla muisti rahan, jonka hän oli saanut. Hänen tuli kuuma. Täytyi selittää, etteivät he olleet tavallisia kerjäläisiä. Hän suoristi ryhtiään.

— Me annoimme ne rahat suutarin lapsille, jotka aina ovat niin nälkäisiä ja repaleisia.

— Ahaa, te olitte siis jonkinlaisella hyväntekeväisyysretkellä.

— Ei, se oli oikeastaan Markin tähden.

— Markin?

— Niin. Ja nyt Ulla tunsi, että hänen täytyi kertoa koko asia, että kreivi ymmärtäisi, mistä syystä he olivat ryhtyneet semmoiseen seikkailuun. Hän kuvasi kaunopuheisesti Markin olennon, hänen soittohalunsa, hänen tukalan tilansa Harjulassa, jossa ei kukaan ymmärtänyt eikä rakastanut soittoa.

— Mutta nyt ovat isä ja Minna käyneet Harjulassa puhumassa Markin puolesta. Minna saa kyllä perille, mitä hän tahtoo, hän on niin ihmeellinen.

— Vai on Minna niin ihmeellinen, sanoi kreivi hitaasti.

— On, hän on vanhin sisareni, ja kaikki pitävät hänestä. Hän on talvisin Helsingissä vanhan hermostuneen rouvan seurana. Se on tietysti hirveän ikävää. Mutta nyt hän on kotona, ja minä pidän hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta sisaresta.

— Mikä sinun nimesi on?

— Ulla, eli oikeastaan Ulriika. Minä olen äidin serkun, Ulrik Schöringin, kaima. Hän asui ennen Kaunialassa, mutta Kauniala myytiin ja hänen täytyi lähteä pois maasta, ja hän oli hirveän onneton ja surullinen. Ja hänellä oli morsian, Harjulan tädin ja Alma tädin nuorin sisar, mutta kun hän tuli köyhäksi, hylkäsi morsian hänet ja meni naimisiin vanhan rikkaan miehen kanssa. Eikö se ollutkin rumasti tehty?

— Se oli varsin viisasta.

Kreivin ääni oli omituisen katkera. Ulla loi hämmästyneenä häneen katseensa.

— Minä en ainakaan olisi niin tehnyt. Eikä Minnakaan.

— Eikö Minnakaan? Oletko siitä niin varma, pikku Ulla?

— Kyllä. Meillä on kotona valokuva-albumissa Ulrik Schöringin kuva, ja kun Minna kävi Haminassa tyttöopistossa, hän otti kuvan albumista ja kätki sen matkalaukkuunsa. Sitä ei kukaan muu nähnyt kuin minä, ja kuulin Minnan kertovan Martalle, että kaikilla tyttöopiston tytöillä oli oma ihanteensa, jonka kuvaa he säilyttivät tyynynsä alla ja salaa katselivat. Ja hän ihaili Ulrik Schöringiä.

— Sanoiko hän todella niin? kysyi kreivi kiihkeästi.

— Kyllä, ja sitten hän vielä sanoi, että sellainen tyttö, joka hylkää ystävänsä rahan tähden, on tunteeton. Ja että Ulrik Schöringin morsian oli sydämetön.

Ja kun hän tuli kotiin tyttöopistosta, kertoi hän Martalle, että kaikki tytöt olivat kauhean uteliaita nähdessään hänen ihanteensa. Ja kauhean kateellisia, sillä Ulrik Schöring on tosiaan hyvin komea poika kadettipuvussaan siinä kuvassa.

— Oikeinko totta? sanoi kreivi ja näytti miltei poikamaisen nuorelta.

— Mutta hyväinen aika, huudahti Ulla. — Nyt minä vasta huomaankin, että te olette hirveästi hänen näköisensä juuri tällä haavaa. Teillä on juuri sellainen suuri nenä kuin hänelläkin.

— Kuinka se voisi olla mahdollista, sanoi kreivi ja hieroi isoa nenäänsä. — Mutta kerrohan vielä Ulrik Schöringistä ja Minnasta, anteeksi, Minna neidistä.

Mutta nyt Ulla äkkiä huomasi olleensa liian avomielinen. Voi sentään! Mitähän Minna sanoisi, jos tietäisi, että hän istui täällä lörpöttelemässä hänen ihanteestaan ventovieraalle kreiville, joka lisäksi ehkä ei ollutkaan kreivi, ei edes englantilainen lordi, koska hän saattoi olla noin utelias? Ja mahtoiko hän suuttua siitä suuresta nenästä?

Nyt tuli Taava kotiin niityltä. Kreivin nähdessään hän hän iloisesti huudahti:

— Olipa hauskaa, että insinöörikin tuli fröökynää kattoon. Se onkin raukka jo ikävöinyt. Jahka ma käyn sisällä sanomassa.

Ulla jäi miettimään: insinööri! Kreivi suli kuin tina tuhkaan.

Taava astui kuppari-Mantan seurassa ulos Kristiina neidin huoneesta.

— Menkää sisään vain, insinööri. Fröökynä pyysi tulemaan.

— Saanko minäkin mennä? kysyi Ulla.

— Menee vaan.

Kristiina täti istui korkeaselkäisessä nojatuolissa suureen saaliin kiedottuna, musta pitsipäähine hiuksilla ja jakkara jalkain alla. Minna oli paraillaan asettamassa tyynyjä hänen selkänsä taakse, kun ovi aukeni ja insinööri, Ulla kintereillään, astui sisään.

Insinööri suuteli Kristiina tätiä kädelle ja kumarsi syvään Minnalle.

Mutta mistä syystä Minna punastui? Sillä punainen hän oli, siitä ei päässyt mihinkään.

Vai johtuiko se siitä, että hän oli ollut kumarassa korjatessaan tädin tyynyjä?

— Minna, sanoi Kristiina täti, ja hänen äänensä oli juhlallinen, mutta samalla selittämättömän onnellinen. — Tässä on Ulrik Schöring, sisareni Gustaavan ja lankoni Herman Schöringin poika. Hän on palannut kotiin.

Vanha nainen oli tarttunut Minnan käteen, toisella hän piteli vieraan miehen kättä.

— Tervehtikää toisianne, lapset.

Minna ojensi rauhallisesti kapean pienen kätensä ja lausui vienosti:

— Tervetuloa kotimaahan.

Kukaan ei huomannut, että Ulla oli rynnännyt ulos ovesta. Tulipunaisena, silmät vesissä hän oikopäätä syöksyi pihalle. Siellä parin korkean viinimarjapensaan suojassa hän heittäytyi maahan.

Että ihminen saattaakin olla niin viekas ja halpamielinen!

Ja toinen niin typerä ja avomielinen!

Kuinka monta kertaa olikaan isä sanonut hänelle: oma suu tikanpojan surma!

Hän oli lörppö, iankaikkinen, parantumaton lörppö, lörppöjen lörppö.

Liisi taas nauraisi, kun tietäisi.

Ja Tyyra! Hän kohottaisi sysimustia kulmakarvojaan ja sanoisi: Sinä olet aivan liian puhelias ja välitön, Ullaseni.

Entä Minna! Niin Minna!

Ulla painoi päänsä ruohikkoon ja voihkaisi tuskasta.

Hän oli paljastanut Minnan salaisuuden, oli avannut hänen sydämensä kirjan Ulrik Schöringin nähtäväksi.

Ei, luettavaksi, niinhän sitä sanotaan. Avannut sydämen kirjan ventovieraan luettavaksi.

Se oli hienosti sanottu. — Ulla jäi sitä ajattelemaan.

Sitten hän taas kiihkeni, takoi nyrkillään maata.

Katala Ulrik Schöring. Mokomakin urkkija. Ja hän, Ulla, oli luullut häntä kreiviksi.

Kaunis kreivi! Tosiaan.

— Ulla! Ulla!

Minna huusi. Huutakoon vain! Hän ei enää ikipäivinä näytä silmiään kenellekään ihmiselle maan päällä. Häntä on petetty, kohdeltu kavalasti.

Taas huudettiin.

— Ulla, joudu. Lähdetään kotiin.

Ulla kurkisti pensaan takaa.

Kas vaan. Kehtasi vielä kulkea Minnan rinnalla. Jos Minna tietäisi! Nyt he astuvat aivan sivuitse, ja Minna ihmettelee, minne hän on joutunut.

Kulkekoot. Hän ei ilmaise itseään. Minna menköön yksin kotiin. Hän ei näyttäydy, ennen kuin petturi on lähtenyt.

Kului hetkinen, äänet häipyivät. Sitten kohotettiin viinimarjapensaiden oksia varovasti ja Ulla tirkisti ympärilleen.

— Minna on kovin levoton, sanoo levollinen ääni.

Onko moista kuultu!

Siinä seisoo Ulrik Schöring itse ilmi elävänä ratsastuspiiska kädessä ja katselee häntä viattomana kuin kapalovauva.

Ulla kohosi seisomaan ja loi petturiin niin musertavan katseen kuin ikinä saattoi.

— Ulla, sinä et tervehtinyt serkkuasi, sanoo rikollinen ja kohtaa röyhkeästi tytön leimuavan katseen.

Ei vastausta.

— Mehän olemme kaimoja.

Synkkä äänettömyys.

— Ulla, oletko todella minuun suuttunut? Katsos, minä olen elänyt niin kauan Amerikassa villien joukossa, etten enää tiedä kuinka käyttäytyä päästyäni sivistyneitten pariin.

Nopea katse ilmoitti tytön mielenkiinnon heränneen.

— Ulla, emmekö polta rauhanpiippua?

Ullan kasvot vilkastuivat. Nyt kuului taaskin Minnan ääni.

— No mutta, Ulla. Missä sinä olit?

Ulla juoksi sisaren luo. Hän ei vastannut sanaakaan Minnan ihmetellessä, missä hän oli piillyt.

He kulkivat takaisin samaa tietä, jota olivat tulleet, Ulrik Schöring ja Minna astuivat rinnan, Ulla pysyttelihe jäljessä.

Kreivi — ei — Ulrik Schöring saisi kokea, että hän saattoi olla leppymätön.

Mutta jos hän joskus maailmassa vielä leppyy, täytyy hänen kertoa Ullalle Amerikan villeistä. Oliko hän ehkä ollut intiaanien vankina? Tai kaivanut kultaa Kaliforniassa ja tapellut saaliinhimoisten kullankaivajien kanssa kultamöhkäleistä?

Joka tapauksessa hän tietysti oli kokenut jännittäviä seikkailuja.

Mahtoiko hän tulla pappilaan niitä kertomaan?