VIERAILU

Kuvittele mielessäsi, jos voit, kuinka loppuosa yötä kului. Tytöt hiipivät valkean ääreen, joka leimusi ja näytti niin hauskalta pienessä uunissa. He nostelivat kulhojen kansia ja löysivät maukkaita, lämpimiä ruokalajeja, voileipiä, paahdettua leipää ja teeleipiä niin paljon, että siitä riitti heille molemmille.

Becky sai käyttää pesupöydän tuoppia teekuppina, ja tee oli niin hyvää, ettei heidän suinkaan tarvinnut ajatella, että se oli olevinaan jotain muuta. Heidän oli lämmin olla ja he olivat sekä kylläisiä että onnellisia, ja oli aivan Saaran tapaista, että hän, huomatessaan ihmeellisen onnensa todelliseksi, koko sielustaan nautti siitä, mitä oli saanut. Hän oli niin tottunut elämään mielikuvituksessaan, että hän oli aivan valmis hämmästymättä kokemaan minkälaisia kummallisia asioita tahansa.

— En tiedä ketään koko maailmassa, joka olisi voinut tehdä tämän, hän sanoi, — mutta joku on tehnyt sen. Ja tässä me istumme valkean ääressä — ja — ja tämä on totta. Ja kuka hän lieneekin — ja missä lieneekin — minulla on ystävä, Becky — joku on minun ystäväni.

Ei voi kieltää, että he istuessaan leimuavan valkean ääressä ja syödessään ravitsevaa, hyvää ruokaa tunsivat väliin pelkoa ja katselivat toisiansa ikään kuin epäillen.

— Ettekö te, Becky änkytti kerran kuiskaten, — ettekö te luule, että tämä voi häipyä pois? Eikö olisi paras kiiruhtaa?

Ja hän työnsi nopeasti koko voileivän kerrallaan suuhunsa. Jos tämä oli vain unta, niin täytyihän antaa anteeksi keittiössä opitut tavat.

— Ei, tämä ei häivy, lohdutteli Saara, — minähän olen syönyt tätä teekakkua. Eihän unessa voi syödä. Silloin vain luulee syövänsä. Sitä paitsi minä nipistin itseäni; ja äsken minä koetteeksi liikutin kuumaa hiiltä.

Miellyttävä raukeus, joka lopuksi valtasi heidät, oli ihana. He tunsivat mielihyvää, jollaista kylläinen, onnellinen lapsi voi tuntea, ja he istuivat tulen ääressä ja nauttivat siitä, kunnes Saara tuli katsoneeksi muuttunutta vuodetta.

Siinä oli niin monta huopapeitettä, että niitä riitti Beckyllekin, eikä hän koskaan olisi voinut uneksiakaan viereisen kopin kapeaa vuodetta niin hauskaksi kuin se tänä iltana oli.

— Mistä tämä kaikki on tullut? Becky huudahti. — Hyvänen aika, neiti, kuka tämän on tehnyt?

— Ei kysellä, Becky! Jollen kernaasti tahtoisi kiittää tästä kaikesta, minusta olisi parempi olla tietämättä, mistä kaikki tulee. Se on kauniimpaa niin.

Tästä hetkestä alkaen elämä muuttui päivä päivältä ihmeellisemmäksi. Satu jatkui todellisuudessa. Melkein joka päivä tuli jotakin uutta. Joka ilta, kun Saara avasi huoneensa oven, sinne oli ilmestynyt jokin hyödyllinen tavara tahi koriste-esine, kunnes komero lyhyen ajan kuluessa oli muuttunut kauniiksi pieneksi huoneeksi, jossa oli kaikenlaisia hauskoja tavaroita.

Rumat seinät peittyivät vähitellen tauluilla ja verhoilla, kirjahylly seinällä oli täynnä kirjoja, ja silloin tällöin ilmestyi älykkäästi keksittyjä kokoonlaskettavia huonekaluja ja kaikenlaisia sopivia ja hyödyllisiä esineitä, niin että tuskin voi enää muuta toivoa.

Kun Saara aamulla meni alas, oli pöydällä illallisen tähteitä; ja kun hän palasi illalla huoneeseensa, ne olivat poissa, ja noitaukko oli pannut uutta ruokaa tilalle.

Neiti Minchin oli yhtä kova ja riidanhaluinen kuin ennenkin, neiti Amelia yhtä nyreissään ja palvelijat yhtä halpamaisia ja raakoja. Saara lähetettiin kaupungille asioille tuulella ja tyynellä, hän sai toruja, ja häntä komenneltiin sinne tänne. Hän sai tuskin puhua Ermengarden ja Lottien kanssa, Lavinia pilkkasi hänen yhä enemmän kuluneita vaatteitaan, ja toiset tytöt katselivat häntä uteliaasti, kun hän näyttäytyi kouluhuoneessa.

Mutta mitä hän välitti kaikesta tästä, kun hän eli salaperäistä, ihmeellistä satuelämäänsä! Se oli runollisempaa ja viehättävämpää kuin kaikki kuvitelmat, joita hän oli keksinyt lohduttaakseen janoavaa nuorta sieluaan ja pelastuakseen epätoivosta. Joskus, kun häntä toruttiin, hän voi töintuskin olla hymyilemättä.

— Jospa tietäisitte! hän tuumi itsekseen. — Jospa te tietäisitte!

Mielihyvä ja onni, jota hän tunsi, antoivat hänelle voimia ja täyttivät hänen ajatuksensa. Kun hän tuli kotiin kaupungilta märkänä, väsyneenä ja nälissään, hän tiesi päästessään ullakkokoppiinsa pian lämpenevänsä ja saavansa nälkänsä tyydytetyksi. Vaikeimpinakin päivinä hän saattoi tuntea iloa, kun mietti, mitä hän saisi nähdä avatessaan ovensa, ja ihmetteli, mikä uusi miellyttävä yllätys häntä odottaisi.

Ennen pitkää hän alkoi näyttää lihavammalta. Hänen kasvonsa saivat väriä, eivätkä hänen silmänsä enää olleet liian suuret hänen kasvoihinsa.

— Saara Crewe on merkillisen reippaan näköinen, sanoi neiti Minchin moittien sisarelleen.

— Niin, vastasi typerä neiti Amelia parka. — Hän on todellakin lihonnut. Hän oli aikaisemmin aivan kuin nälkiintynyt variksenpoika.

— Nälkiintynyt! huusi neiti Minchin suutuksissaan. — Ei hänen ole suinkaan tarvinnut nähdä nälkää. Aina hänellä on ollut kylliksi ruokaa.

— Niin — tietysti, — Amelia neiti myönsi nöyrästi peläten, että hän — niin kuin tavallisesti — oli sanonut jotain hullua.

Tietenkin myös Becky alkoi lihoa eikä näyttänyt niin säikähtyneeltä. Hän ei voinut välttää sitä. Hänelläkin oli osansa salaisessa sadussa. Hänellä oli kaksi patjaa, kaksi pielusta ja riittävästi peitteitä, ja hän sai joka ilta ruokaa ja lämmitteli valkean ääressä.

Joskus Saara luki ääneen jotakin kirjaansa, joskus hän luki omia läksyjään, joskus hän istui katsellen tuleen ja arvaillen, kuka hänen ystävänsä voi olla ja toivoen voivansa sanoa hänelle, mitä hänen sydämensä tunsi.

Eräänä päivänä tapahtui jotakin muuta merkillistä. Taloon tuli mies tuoden useita myttyjä ja kääröjä. Kaikissa oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu osoite:

"Oikeanpuoleisen ullakkokopin pienelle tytölle."

Saara lähetettiin avaamaan ovea, ja hän otti tavarat vastaan. Hän pani kaksi suurinta kääröä eteisen pöydälle ja katseli osoitetta, kun neiti Minchin laskeutui portaita ja huomasi hänet.

— Vie tavarat sille nuorelle neidille, jolle ne ovat, hän sanoi ankarasti; äläkä jää siihen seisomaan ja tuijottamaan niihin.

— Ne ovat minulle, sanoi Saara levollisesti.

— Sinulle? ihmetteli neiti Minchin. — Mitä sinä tarkoitat?

— En tiedä, mistä ne tulevat, mutta ne on osoitettu minulle. Minä asun oikeanpuoleisessa ullakkokopissa, Becky toisessa.

Neiti Minchin meni hänen luokseen ja katseli uteliaasti kääröjä.

— Mitä niissä on? hän kysyi.

— En tiedä, vastasi Saara.

— Avaa ne, johtajatar komensi.

Saara teki työtä käskettyä. Kun kääröt oli avattu, neiti Minchinin kasvojen ilme muuttui merkillisesti. Hän näki muhkeita vaatteita — erilaisia vaatteita: kenkiä, sukkia ja lämpimän kauniin viitan. Oli siellä myös hauska hattu ja sateensuoja. Kaikki oli hyvää ja hyödyllistä, ja viitan taskuun oli nuppineuloilla kiinnitetty paperi, johon oli kirjoitettu:

"Käytettäväksi joka päivä — uusia tulee tilalle tarvittaessa."

Neiti Minchinistä tämä nähtävästi tuntui epämiellyttävältä. Olisiko mahdollista, että hän sittenkin olisi erehtynyt ja että laiminlyödyllä lapsella olisi rikas, mutta omituinen ystävä — kenties joku ennen tuntematon sukulainen, joka yhtäkkiä oli päässyt selville hänen olinpaikastaan ja tahtoi pitää huolta hänestä moisella salaperäisellä ja kummallisella tavalla? Sukulaiset ovat joskus sangen omituisia — varsinkin rikkaat, vanhat poikamiehet, jotka eivät tahdo lapsia läheisyyteensä. Sellainen mies piti mahdollisesti parempana kauempaa valvoa nuoren sukulaisensa menestystä. Mutta sellainen henkilö olisi varmaan kylliksi oikullinen ja tuittupäinen loukkaantuakseen helposti. Ei olisi miellyttävää tulla tekemisiin sellaisen henkilön kanssa, varsinkin jos hän saisi selvän koko totuudesta, ohuista, kuluneista vaatteista, niukasta ruoasta ja kovasta työstä. Hän oli todellakin pahalla, levottomalla mielellä ja vilkaisi salaa Saaraan.

— Niin, aloitti hän, eikä hän ollut käyttänyt sellaista äänensävyä Saaraa kohtaan sen jälkeen kun kapteeni Crewe oli kuollut. — Joku näkyy olevan hyvin ystävällinen sinulle. Koska vaatteet on lähetetty tänne ja sinä saat uusia, kun nämä ovat kuluneet, voit kernaasti pukeutua näihin, niin että olet siistimmän näköinen. Ja kun olet pukeutunut, voit tulla kouluhuoneeseen lukemaan läksyjäsi. Sinun ei tarvitse tänään mennä asioille.

Puoli tuntia myöhemmin kouluhuoneen ovi avautui ja Saara astui huoneeseen hämmästyttäen kaikkia oppilaita.

— Herranen aika! huudahti Jessie töytäisten Laviniaa kyynärpäällään. — Katso prinsessa Saaraa!

Kaikki katsoivat, ja kun Lavinia katsoi samaan suuntaan, hän punastui.

Siinä oli tosiaankin prinsessa Saara. Ainakaan ei Saara ollut kertaakaan ollut tämän näköinen sen jälkeen, kun hän oli ollut prinsessa. Hän ei ollut heidän mielestään sama Saara kuin se, joka oli tullut takaportaita muutama tunti sitten. Hänellä oli sellainen puku, jonka vuoksi Lavinia ennen oli kadehtinut häntä. Sen väri oli lämmin ja kaunis, ja se oli hyvin ommeltu. Hänen hoikat jalkansa olivat samanlaiset kuin silloin, kun Jessie oli ihaillut niitä, ja kiharat hiukset, jotka hajallaan riippuessaan tekivät Saaran melkein Shetlannin ponihevosen näköiseksi, oli sidottu nauhalla.

— Kenties joku on lahjoittanut hänelle omaisuuden? kuiskasi Jessie. — Olen aina uskonut, että hänelle tapahtuisi jotakin. Hän on niin merkillinen.

— Kenties on löydetty uusia timanttikaivoksia, sanoi Lavinia pilkallisesti. — Älä ilahduta häntä katselemalla, senkin tyhmyri!

— Saara, kuului neiti Minchinin kova ääni, — tule tänne istumaan.

Ja sillä aikaa kun kaikki kouluhuoneessa katselivat ja töykkivät kyynärpäillään toisiaan tuskin edes yrittäen salata uteliaisuuttaan, meni Saara entiselle kunniapaikalleen ja kumartui katsomaan kirjojaan.

Kun hän samana iltana oli tullut huoneeseensa ja hän ja Becky olivat syöneet illallisensa, hän istui kauan aikaa tuijottaen totisena tuleen.

— Keksittekö te jotakin, neiti? kysyi Becky hiljaa. Kun Saara istui hiljaa katsellen haaveksien tuleen, se merkitsi tavallisesti, että hän keksi jonkin uuden kertomuksen. Mutta tällä kertaa ei ollut niin, ja hän pudisti päätänsä.

— Ei! Minä tuumin, mitä minun pitäisi tehdä.

Becky katseli häntä yhä ihaillen. Hän tunsi jonkinlaista kunnioitusta kaikkea kohtaan, mitä Saara sanoi ja teki.

— En voi olla ajattelematta ystävääni, selitti Saara.

— Jos hän itse tahtoo pysyä tuntemattomana, olisi epäkohteliasta koettaa saada selvä siitä, kuka hän on. Mutta tahtoisin niin mielelläni hänen tietävän, kuinka kiitollinen olen hänelle — ja kuinka onnelliseksi hän on tehnyt minut. Minä toivon — minä toivon —

Hän vaikeni äkkiä, sillä hänen katseensa sattui johonkin pöydällä olevaan esineeseen. Siinä oli pieni lipas, jossa oli paperia, kyniä, kirjekuoria ja mustetta. Pari päivää aikaisemmin hän oli löytänyt sen tullessaan huoneeseensa.

— Voi, miksi en tullut ennen ajatelleeksi sitä! Hän otti lippaan tulen ääreen.

— Minä voin kirjoittaa hänelle! sanoi Saara iloisesti, — ja jättää kirjeen pöydälle. Kenties se henkilö, joka korjaa pois tavarat, ottaa senkin. En aio kysyä mitään. Mutta uskon varmasti, ettei hän paheksu sitä, että kiitän häntä.

Saara kirjoitti näin kuuluvan kirjeen:

"Toivon, ettette pidä minua epäkohteliaana, kun kirjoitan teille, vaikka näytte tahtovan pysyä tuntemattomana. Pyydän teitä uskomaan, ettei aikomukseni ole olla epäkohtelias eikä koettaa saada jostakin selvää. Tahtoisin vain kiittää teitä, kun olette ollut minua kohtaan niin hyvä — niin taivaallisen hyvä — ja tehnyt kaikki minulle ikään kuin saduksi. Olen teille kiitollinen ja olen niin onnellinen — ja niin on Becky myös. Becky tuntee kiitollisuutta niin kuin minäkin — kaikki on yhtä kaunista ja ihmeellistä hänelle kuin minullekin. Olimme niin yksin ja viluisia ja nälkäisiä, ja nyt — ajatelkaa kuinka te olette muuttanut kaikki toisenlaiseksi! Sallikaa minun sanoa ainoastaan nämä sanat. Mielestäni minun täytyi sanoa ne. Kiitos — kiitos — kiitos!

Pieni ullakkohuoneen tyttö."

Seuraavana aamuna hän jätti kirjeen pienelle pöydälle, ja illalla se oli viety pois muiden tavaroiden mukana. Hän tiesi siis, että noitaukko oli saanut sen, mikä ajatus teki hänet onnelliseksi.

Kerran illalla, kun Saara luki uutta kirjaansa Beckylle juuri ennen kuin heidän piti mennä maata, herätti Saaran huomiota ikkunan luota kuuluva kolina. Hän katsoi ylös kirjastaan ja näki, että Beckykin oli kuullut melun, sillä hän oli kääntänyt päätään katsellakseen ja kuunteli hieman levottomana.

— Siellä on joku, neiti, hän kuiskasi.

— Niin, sanoi Saara hiljaa. — Kuului melkein siltä kuin kissa olisi pyrkinyt sisään.

Hän nousi seisomaan ja meni ikkunan luo. Hän kuuli kummallista ääntä, aivan kuin heikkoa raapimista. Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä jotakin, ja hän naurahti. Hän muisti lystikkään pienen olennon, joka kerran ennen oli löytänyt tien ullakolle. Hän oli juuri samana iltapäivänä nähnyt sen istuvan sangen alakuloisena pöydällä, joka oli ikkunan edessä intialaisen herran huoneessa.

— Ajattele! hän kuiskasi hyvin iloisena ja innoissaan, — ajattele, jospa se olisi apina, joka on taas karannut.

Hän kiipesi tuolille, avasi ikkunan hyvin varovaisesti ja katsoi ulos. Oli satanut lunta koko päivän, ja lumessa, aivan hänen vieressään, istui pieni, vapiseva olento kokoon lyyhistyneenä. Kun apina näki hänet, se rypisti surkeasti pientä mustaa otsaansa.

— Siellä on apina! huusi Saara. — Se on ryöminyt ulos toisesta ullakkokopista, ja se näki valoa.

Becky juoksi hänen luoksensa.

— Aiotteko te päästää sen sisään, neiti? hän kysyi.

— Kyllä, Saara vastasi iloisesti. — Ulkona on apinoille liian kylmä. Ne ovat arkoja. Houkuttelen sen sisään.

Hän ojensi kätensä ja puhui hyväilevällä äänellä.

— Tule, pikku apina, hän sanoi. — En tee sinulle pahaa.

Apina ymmärsi, ettei hän tekisi sille pahaa. Se ymmärsi sen ennen kuin Saara tarttui siihen hyväilevällä, pienellä kädellään ja veti sen luoksensa. Se oli tuntenut inhimillistä ystävällisyyttä Ram Dassin tummissa käsissä, ja se tunsi sitä näissä käsissä. Apina antoi nostaa itsensä ikkunasta sisään, ja kun se oli Saaran sylissä, se painautui hänen rintaansa vasten, piti kiinni hänen kiharoista hiuksistaan ja katsoi häntä silmiin.

— Kiltti apina! Kiltti apina! sanoi Saara hyväillen sitä. — Voi, minä pidän niin paljon pienistä eläimistä.

Marakatti oli kovin iloinen, kun oli päässyt lämpimään, ja kun Saara oli ruvennut istumaan pitäen sitä polvillaan, se katseli vuoroin häntä vuoroin Beckyä hiukan uteliaasti.

— Kylläpä se on ruma, neiti, eikö teistäkin? kysyi Becky.

— Se on kuin hyvin ruma lapsi, vastasi Saara nauraen. — Pyydän anteeksi, apina, mutta minua ilahduttaa, ettet sinä ole ihmisen lapsi. Äitisi ei todellakaan voisi ylpeillä sinusta, eikä kukaan uskaltaisi sanoa, että olisit sukulaistesi näköinen. Mutta minä pidän sinusta kuitenkin.

— Kenties siitä on ikävää, että se on ruma, jatkoi Saara sitten, — ja kenties se ei voi unohtaa sitä. Onkohan sillä mitään ajatuksia?

Mutta apina ojensi laihan kätensä ja raapi päätänsä.

— Mitä me teemme sille? kysyi Becky.

— Annan sen nukkua luonani tämän yön ja vien sen sitten huomenaamuna intialaiselle herralle. On ikävä viedä sinut takaisin, apina, mutta sinun täytyy mennä. Sinun pitäisi olla eniten kiintynyt omaan perheeseesi, enkä minä ole oikea sukulainen.

Ja kun Saara meni nukkumaan, hän laittoi vuoteensa jalkapuoleen tilan apinalle, ja se kyyristyi siihen ja nukkui kuin lapsi tyytyväisenä yösijaansa.