ULLAKKOHUONEESSA

Saara ei koskaan voinut unohtaa ensimmäistä yötä, jonka hän vietti ullakkohuoneessa. Hän kärsi silloin surua ja sieluntuskia, joista hän ei koskaan puhunut kenellekään. Ei kukaan olisi ymmärtänyt häntä. Oli tosiaankin hyvä, että vieras ympäristö kiinnitti hänen huomionsa puoleensa, kun hän valveilla makasi pimeässä. Oli kenties myös hyvä, että hänen oli pakko muistaa ruumiillisia asioita, sillä muuten hänen olisi ollut mahdoton kestää sieluntuskaansa. Mutta yön kuluessa hän tuskin muisti, että hänellä oli ruumista tai ylipäänsä mitään muuta, sillä hän muisti vain yhden asian.

— Isä on kuollut! hän kuiskaili alituiseen itseksensä. — Isä on kuollut!

Vasta kauan perästäpäin hän muisteli, että hänen vuoteensa oli ollut kova, että hän oli heittelehtinyt kyljeltä toiselle löytääkseen paikan, jossa voisi levähtää, että pimeys tuntui hänestä sankemmalta kuin koskaan aikaisemmin ja että tuuli ulvoi katolla savupiipuissa aivan kuin joku olisi valittanut. Mutta vieläkin pahemmalta tuntui melu ja rapina ja vinkuminen seinissä ja lattianraoissa. Hän tiesi, mitä se merkitsi, sillä Becky oli kertonut siitä. Se merkitsi sitä, että rotat ja hiiret siellä mellastivat ja tappelivat. Pari kertaa hän myös kuuli teräväkyntisten käpälien kiitävän yli lattian, ja muisti perästäpäin, kuinka hän vavisten nousi vuoteessaan istumaan ja laskeutuessaan takaisin makuulle veti peitteen päänsä yli.

Muutos hänen elämässään ei tapahtunut vähitellen, vaan se tuli yhtäkkiä.

Hänen täytyy aloittaa niin kuin hänen on jatkaminenkin, neiti Minchin sanoi neiti Amelialle. Hänen täytyy heti oppia ymmärtämään, mikä häntä odottaa.

Mariette oli lähtenyt talosta seuraavana aamuna. Kun Saara meni entisen huoneensa ohi, hän näki vilahdukselta avonaisesta ovesta, että kaikki oli siellä muutettu uuteen kuntoon. Hänen koruesineensä ja ylellisyystavaransa oli viety pois, ja huone oli järjestetty uudelle oppilaalle.

Tullessaan alas aamiaiselle hän näki, että hänen paikallaan neiti Minchinin vieressä istui Lavinia. Saara huomasi, että neiti Minchin puhui hänelle kylmästi:

— Saat aloittaa uudet velvollisuutesi menemällä nuorempien lasten luo pienempään pöytään. Sinun pitää katsoa, että he ovat hiljaa, käyttäytyvät hyvin eivätkä tahraa pöytäliinaa. Sinun olisi pitänyt olla aikaisemmin täällä. Lottie on jo kaatanut teekuppinsa.

Tällainen oli alku, ja päivä päivältä Saaran tehtävät lisääntyivät. Hän opetti nuorimmille lapsille ranskaa ja kuulusteli heidän läksynsä. Tämä oli helpoin hänen tehtävistään. Huomattiin, että hän voi olla hyödyksi monella tavalla. Hänet saattoi lähettää asioille mihin aikaan ja millä ilmalla tahansa. Hänet sai käskeä tekemään, mitä toiset olivat laiminlyöneet. Keittäjä ja sisäkkö ottivat neiti Minchinistä esimerkkiä ja melkein nautinnokseen komensivat "penikkaa", josta kauan oli pidetty suurta melua. Heitä ei voinut sanoa kunnon palvelijoiksi, eivätkä he olleet hyviä, eivät tavoiltaan eivätkä mielenlaadultaan. Aina heillä piti olla joku, jota he voivat syyttää.

Kahtena ensimmäisenä kuukautena Saara luuli, että hän koettamalla tehdä tehtävänsä mahdollisimman hyvin ja ottamalla vastaan moitteet vaieten voisi saada lempeämmiksi nuo ihmiset, jotka pakottivat hänet niin ankaraan työhön. Ylpeydessään hän tahtoi, että he näkisivät, kuinka hän koetti ansaita elatuksensa ja olla ottamatta vastaan almuja.

Mutta aikaa myöten hän huomasi, ettei kukaan heltynyt, ja kuta kerkeämpi hän oli tekemään mitä käskettiin, sitä enemmän sisäkkö komensi ja vaati ja sitä enemmän riitaisa keittäjä torui häntä.

Jos hän olisi ollut vanhempi, neiti Minchin olisi antanut hänen opettaa suurempia tyttöjä, sillä olisihan häneltä silloin säästynyt yhden opettajan palkka, mutta niin kauan kuin hän oli lapsi ja näytti lapselta, hänestä oli suurempi hyöty asiatyttönä. Tavallinen asiatyttö ei olisi ollut yhtä reipas ja luotettava. Saaralle saattoi uskoa toimeksi vaikeita monimutkaisiakin asioita. Hän saattoi mennä laskujakin maksamaan. Sitä paitsi hän osasi tomuuttaa huoneen hyvin ja asettaa kaikki paikoilleen.

Hänen omat oppituntinsa kuuluivat menneeseen aikaan. Hänelle ei opetettu mitään, ja vasta pitkän kiireisen päivän jälkeen, kun hän oli juossut jokaisen käskystä sinne ja tänne, hänelle annettiin vastahakoisesti lupa mennä vanhoine kirjoinensa tyhjään kouluhuoneeseen, jossa hän luki yksinään myöhään illalla.

— Jollen kertaa, mitä olen oppinut, unohdan kenties kaiken, hän tuumi itseksensä. — Minähän olen melkein astiainpesijä, ja jos olen sellainen astiainpesijä, joka ei tiedä mitään, minusta tulee samanlainen kuin Becky parka.

Miltei merkillisintä Saaran uudessa olossa oli hänen muuttunut suhteensa oppilaisiin. Sen sijaan että häntä ennen oli pidetty tavallaan kuninkaallisena henkilönä, häntä nyt tuskin hyväksyttiin heidän joukkoonsa. Hän oli aina niin touhussa, että hänellä tuskin oli tilaisuutta puhua heidän kanssaan, eikä hän voinut olla huomaamatta, että neiti Minchin näki mieluummin hänen pysyttelevän erillään niistä, jotka kuuluivat kouluhuoneeseen.

— En tahdo, että hän on tuttavallinen ja juttelee toisten lasten kanssa, sanoi tuo arvoisa nainen. — Tytöt kuuntelevat mielellään toisten valituksia, ja jos hän alkaa kertoa runollisia kertomuksia itsestään, hänestä tulee pahoinpidelty sankaritar, ja lasten vanhemmat saavat vääriä käsityksiä. Parempi, että hän elää erillään olosuhteittensa mukaan. Minä annan hänelle kodin, enempää ei hän voi minulta odottaa.

Saara ei odottanut paljoa ja oli aivan liian ylpeä koettaakseen olla yhä edelleen tuttavallinen tovereilleen, jotka eivät näyttäneet tietävän, miten suhtautua häneen. Neiti Minchinin oppilaat olivat nimittäin hitaita käsittämään ja mielikuvitusta vailla. He olivat tottuneet rikkauteen ja mukavuuteen. Kun Saaran puvut kuluivat ja kävivät yhä lyhyemmän ja kummallisemman näköisiksi ja kun hänen kenkänsä menivät rikki ja hän kantoi kaupungilta korilla kotiin maustetavaroita, heistä alkoi tuntua melkein kuin he olisivat puhutelleet palvelijaa keskustellessaan hänen kanssaan.

— Kuinka voi ajatella, että hän on sama tyttö, joka omisti timanttikaivoksia! huomautti Lavinia. — Häntä on surkea katsella. Ja kummallisempi hän on kuin koskaan ennen. En ole juuri milloinkaan pitänyt hänestä, mutta hänen tapansa tarkastella toista puhumatta mitään on sietämätön — aivan kuin hän tahtoisi tunkea toisen läpi.

Saara ei koskaan kujeillut eikä sekaantunut toisten asioihin. Hän teki työtä kuin juhta, riensi märkiä katuja kantaen myttyjä ja koreja, teki parhaansa opettaakseen ranskaa lapsellisen huolimattomille pikkulapsille; kun hänen vaatteensa kävivät kuluneiksi ja kehnoiksi, hän sai kuulla, että hänen oli paras syödä ateriansa keittiön puolella. Häntä kohdeltiin kerrassaan välinpitämättömästi, ja hän loukkaantui sisimmässään ja kävi ylpeäksi, mutta ei koskaan kertonut kenellekään, mitä tunsi ja ajatteli.

— Sotilaat eivät valita, hänellä oli tapana ajatella hammasta purren. — Enkä minäkään aio valittaa. Tahdon kuvitella olevani sodassa.

Oli kuitenkin hetkiä, jolloin hänen lapsensydämensä melkein olisi voinut pakahtua, jollei olisi ollut kolmea henkilöä.

Ensimmäinen näistä, se on tunnustettava, oli Becky — juuri Becky. Ensimmäisestä ullakolla vietetystä yöstä alkaen Saaraa oli lohduttanut suuresti tieto, että toisella puolella seinää, jonka lokeroissa rotat tappelivat ja vinkuivat, oli toinen nuori ihmisolento. Ja seuraavina öinä tämä lohdutuksen tunne kasvoi.

Harvoin heillä oli tilaisuutta päivän kuluessa jutella keskenään. Kummankin täytyi pitää huoli askareistaan, ja jokaista juttelemisyritystä olisi pidetty laiskottelemisen haluna ja ajan hukkana.

Mutta jo ennen päivän valkenemista Becky tavallisesti hiipi Saaran koppiin napittamaan hänen pukuaan ja muutenkin auttamaan häntä, ennen kuin itse meni alas laittamaan valkeaa keittiön uuniin. Ja kun tuli ilta, Saara kuuli aina nöyrän koputuksen, joka merkitsi sitä, että hänen kamarineitonsa oli valmis auttamaan, jos hänen apuaan tarvittiin.

Ensimmäisinä viikkoina Saara suri niin, ettei hän voinut puhua, minkä vuoksi kului jonkin verran aikaa, ennen kuin he alkoivat tavata toisiaan useammin ja käydä toistensa luona. Beckyn sydän sanoi hänelle, että oli parasta jättää sureva rauhaan.

Toinen lohduttavassa kolmikossa oli Ermengarde, mutta merkillisiä asioita tapahtui, ennen kuin Ermengarde löysi sijansa siinä.

Kun Saara taas rupesi tajuamaan elämää ympärillään, hän huomasi unohtaneensa kokonaan Ermengarden olemassaolon. He olivat aina olleet ystäviä, vaikka Saara oli mielestään useampia vuosia vanhempi. Ei voinut kieltää, että Ermengarde oli yhtä typerä kuin Saaraan kiintynyt. Hän turvautui Saaraan yksinkertaisena ja avuttomana; hän tuli läksyineen Saaran luo saadakseen apua, hän kuunteli jokaista hänen sanaansa ja aneli alituisesti, että Saara kertoisi satuja. Mutta hänellä ei itsellään ollut mitään mielenkiintoista kerrottavaa ja hän inhosi kirjoja sanomattomasti. Oikeastaan hän ei ollut sellainen, joita surun valtaamana muistetaan, joten Saara unohti hänet.

Vielä helpompi oli unohtaa hänet sen vuoksi, että hän oli matkustanut kotiinsa muutamiksi viikoiksi. Kun hän tuli takaisin, hän ei nähnyt Saaraa pariin viikkoon, ja kun hän tapasi tämän ensimmäisen kerran, Saara tuli häntä vastaan käytävässä syli täynnä vaatteita, jotka hänen piti viedä korjattavaksi. Saara itse oli jo saanut oppia korjaamaan niitä. Hän oli kalpea ja muuttunut ja pukeutuneena kummalliseen, pieneksi käyneeseen pukuun.

Ermengarde oli liian typerä suoriutuakseen kunnialla sellaisesta tilanteesta. Hän ei voinut keksiä mitään sanottavaa. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut, mutta ei koskaan ollut voinut kuvitella Saaraa tuon näköiseksi — hänhän oli niin kummallinen ja köyhä, melkein kuin palvelustyttö. Hän tunsi itsensä aivan onnettomaksi eikä voinut muuta kuin naurahtaa lyhyesti ja huudahtaa ajattelemattomasti tarkoittamatta mitään:

— Kas Saara! Sinäkö se olet?

— Niin olen, sanoi Saara punastuen.

Hän piti vaatekantamusta sylissään tukien sitä leuallaan. Hänen rehellisessä katseessaan oli jotakin, mikä sai Ermengarden vielä enemmän hämilleen. Hänestä tuntui, että Saarasta oli tullut aivan toinen tyttö ja ettei hän ollut koskaan ennen tuntenut häntä. Kenties tämä oli niin muuttunut siksi, että hän yhtäkkiä oli tullut köyhäksi ja että hänen täytyi korjata vaatteita ja tehdä työtä niin kuin Becky.

— Voi! hän änkytti. — Kuinka — kuinka sinä jaksat?

— En tiedä, vastasi Saara. — Entä sinä itse?

— Minä olen — minä voin aivan hyvin, sanoi Ermengarde ujostellen. Sen jälkeen hän koetti sanoa jotakin soveliaampaa. — O — oletko sinä — hyvin onneton? hän kysyi kiireesti.

Silloin Saara ymmärsi Ermengardea väärin. Hänen sydänparkansa oli aivan pakahtua, ja hän ajatteli, että kun joku on noin typerä, niin on paras poistua hänen luotaan.

— Mitä luulet? hän vastasi tiukasti. — Luuletko, että olen hyvin onnellinen?

Ja hän lähti tiehensä puhumatta muuta.

Vähitellen Saara huomasi, että hän surunsa vuoksi oli unohtanut, että Ermengarde raukka aina oli kömpelö, ja kuta enemmän hän tarkoitti hyvää sitä typerämpi hän oli.

— Hän on samanlainen kuin muutkin, oli Saara ajatellut. — Hän ei tahdo puhua minun kanssani. Hän tietää, ettei kukaan enää puhuttele minua.

Ja siten oli monta viikkoa aivan kuin juopa heidän välillään. Jos he joskus sattumalta tapasivat toisensa, Saara katsoi syrjään. Ja Ermengarde jäykistyi ja meni yhä nolommaksi eikä voinut puhua. Joskus he ohimennen nyökkäsivät toisilleen, mutta joskus he eivät edes tervehtineet.

— Jollei hän mielellään puhu minun kanssani, ajatteli Saara, minun on paras väistyä hänen tieltään. Neiti Minchin tekee sen minulle helpoksi.

Neiti Minchin teki sen niin helpoksi, että he pian eivät ollenkaan nähneet toisiaan. Pian ruvettiin huomaamaan, että Ermengarde oli entistä typerämpi ja että hän näytti toivottomalta ja onnettomalta. Hänen oli tapana kyyristyä penkille ikkunakomeroon ja äänetönnä tuijottaa ikkunasta ulos. Kerran Jessie ohi kulkiessaan tarkasteli Ermengardea uteliaasti.

— Mitä sinä itket, Ermengarde? hän kysyi.

— En minä itke, vastasi Ermengarde hiljaa epävarmalla äänellä.

— Kyllä sinä itket, väitti Jessie. — Nenääsi pitkin vieri juuri suuri kyynel.

— Entä sitten? Olen pahoilla mielin, eikä kenenkään tarvitse siitä välittää.

Hän käänsi Jessielle selkänsä, otti nenäliinansa ja kätki kasvonsa siihen.

Samana iltana Saara meni tavallista myöhemmin ullakkokoppiinsa. Häntä oli pidetty työssä yli sen ajan, jolloin oppilaat panivat maata, ja sitten hän oli mennyt kouluhuoneeseen lukemaan. Kun hän kiipesi portaita huoneeseensa, hän ihmeekseen näki oven raosta valoa.

— Eiväthän siellä tavallisesti käy muut kuin minä, mutta joku on sytyttänyt kynttilän.

Joku oli todellakin sytyttänyt kynttilän, eikä se palanut siinä kynttilänjalassa, jonka Saara oli saanut keittiöstä käytettäväkseen, vaan sellaisessa kynttilänjalassa, joka kuului alakerran makuuhuoneisiin. Ja rikkinäisellä jakkaralla istui joku, jolla oli yllä ryppyinen yöpaita ja punainen liina. Se oli Ermengarde.

— Ermengarde! huudahti Saara. Hän ällistyi niin, että miltei pelkäsi. — Sinulle tulee tästä ikävyyksiä.

Ermengarde nousi horjuen jakkaralta. Hän laahusti yli lattian liian isoissa tohveleissaan. Hänen silmänsä ja nenänsä olivat punaiset itkusta.

— Tiedän, että tulee ikävyyksiä — jos tämä tulee ilmi, hän myönsi. — Mutta en välitä siitä — en välitä siitä hituistakaan. Voi, Saara, ole kiltti ja puhu minulle. Mitä sinä ajattelet? Miksi et enää pidä minusta?

Saara tunsi jotakin kohoavan kurkkuunsa kuullessaan Ermengarden äänen. Tämä puhui niin yksinkertaisesti ja liikuttavasti aivan kuin entinen Ermengarde, joka oli pyytänyt, että he olisivat "parhaita ystäviä". Tuntui siltä, että hän ei ollut tarkoittanut sitä, mitä oli näyttänyt tarkoittavan viime viikkoina.

— Minä pidän sinusta, vastasi Saara. — Mutta ajattelin — sillä kaikkihan on nyt toisin. Minä luulin, että sinäkin olit muuttunut.

Ermengarde avasi itkettyneet silmänsä.

— Sinähän olit muuttunut! hän huudahti. — Sinä et tahtonut puhua minulle. En tiennyt, mitä minun piti tehdä. Sinä olit aivan toisenlainen, kun minä tulin takaisin.

Saara mietti hetkisen. Hän huomasi erehtyneensä.

— Minä olen muuttunut, vaikken sillä tavalla kuin sinä luulet. Neiti Minchin ei tahdo, että minä puhun tyttöjen kanssa. Useimmat heistä eivät liioin tahdo puhua minun kanssani. Ajattelin, että sinä kenties et myöskään tahtoisi. Ja sen vuoksi koetin väistää sinua.

— Voi Saara! Ermengarde melkein vaikeroi epätoivoissaan. He katsoivat vielä kerran toisiinsa ja juoksivat toistensa syliin, ja Saaran pieni musta pää nojasi muutaman minuutin punaisen liinan peittämää olkapäätä vasten. Ermengarde katseli ihastuksissaan noita merkillisiä, suurisilmäisiä kasvoja.

— En voinut kestää kauemmin, hän toimitti. — Luulen, että sinä voit elää ilman minua, Saara, mutta minä en voinut elää ilman sinua. Minä olin melkein kuin kuollut. Ja tänä iltana, kun makasin itkien peitteen alla, päätin yhtäkkiä hiipiä ylös sinun luoksesi ja pyytää, että olisimme ystäviä taas.

— Sinä olet kiltimpi kuin minä! Minä olin liian ylpeä pyrkiäkseni uudelleen ystäväksesi. Kun koettelemukset tulivat, näyttivät ne, niin kuin näet, etten minä ole mikään kiltti lapsi. Pelkäsin, että niin kävisi. Kenties — Saara rypisti otsaansa pikkuvanhasti — ne ovat minua kohdanneet juuri sen vuoksi.

— Minä en voi nähdä niissä mitään hyvää, sanoi Ermengarde rohkeasti.

— En minäkään, jos sanon totuuden, myönsi Saara rehellisesti. — Mutta otaksun, että koettelemuksista voi olla jotakin hyötyä, vaikkemme sitä huomaakaan.

Ermengarde katseli ympärilleen melkein pelokkaan uteliaasti:

— Saara, luuletko, että voit kestää täällä asumista? Saara katseli myös ympärilleen.

— Jos kuvittelen, että täällä on aivan toisenlaista, voin kestää, hän vastasi. — Tai jos kuvittelen, että tämä kaikki on satua.

Hän puhui hitaasti. Hänen mielikuvituksensa alkoi elää. Se ei ollut elänyt kertaakaan hänen kokemansa suuren surun jälkeen. Hänestä oli tuntunut siltä kuin ei hänellä olisikaan enää mielikuvitusta.

— Onhan monella ollut huonompikin asunto. Ajattele Monte Criston kreiviä Ii-linnan vankiluolissa. Ja ajattele Bastiljia!

— Bastiljia, Ermengarde puoleksi kuiskasi katsellen Saaraa ikään kuin lumottuna. Hän muisti Ranskan vallankumouksesta kertomukset, jotka Saaran oli onnistunut kuvittelutaidollaan opettaa hänelle. Ei kukaan muu kuin Saara olisi voinut tehdä sitä.

Saaran silmiin syttyi tuttu hehku.

— Niin! hän sanoi käsivarret polvien ympäri kierrettyinä. — Tässä paikassa on hyvä kuvitella. Minä olen Bastiljin vanki. Olen ollut täällä vuosikausia, äärettömän kauan, ja kaikki ovat unohtaneet minut. Neiti Minchin on vanginvartija, ja Becky — äkillinen valonvälähdys lisäsi hehkua hänen silmissään — Becky on viereisen kopin vanki.

Hän kääntyi Ermengardeen päin ja oli aivan entisen Saaran kaltainen.

— Kuvittelen näin. Saan siitä paljon lohtua. Ermengarde heti sekä innostui että pelästyi.

— Ja kerrotko sitten minulle kaikesta? hän kysyi. — Saanko minä hiipiä tänne illalla, kun kaikki on hiljaista, ja kuulla, mitä sinä olet päivän kuluessa keksinyt? Tuntuu siltä, kuin me olisimme parempia ystäviä kuin koskaan ennen.

— Niin kyllä, vastasi Saara nyökäyttäen päätään. — Vastoinkäymiset koettelevat ihmistä, ja minun vastoinkäymiseni ovat koetelleet sinua ja näyttäneet, kuinka hyvä sinä olet.