TAIKATEMPPU

Kun Saara kulki täysihoitolan vieressä olevan talon ohi, hän näki Ram Dassin sulkevan ikkunaluukkuja ja katsahti silloin siihenkin huoneeseen.

— Pitkä aika on kulunut siitä, kun näin tuollaisen hauskan huoneen sisältäpäin, hän ajatteli.

Siellä paloi niin kuin tavallisesti leimuava takkavalkea, ja intialainen herra istui sen ääressä. Hän nojasi päätään käteensä ja oli yhtä hylätyn ja onnettoman näköinen kuin ennenkin.

— Miesraukka, ajatteli Saara. — Mitähän sinä mietiskelet?

Näin intialainen herra mietiskeli juuri silloin:

— Otaksutaan, että Carmichael löytää nuo ihmiset Moskovasta, mutta pieni tyttö, jonka he ottivat madame Pascalin koulusta Pariisista, ei ole se, jota etsimme. Otaksutaan, että se on aivan toinen lapsi. Mitä minun sitten pitää tehdä?

Kun Saara tuli sisään, hän tapasi neiti Minchinin, joka oli tullut keittiön puolelle torumaan keittäjätärtä.

— Missä sinä olet ollut aikaa tuhlaamassa? tiuskaisi neiti heti. — Sinähän olet ollut ulkona monta tuntia.

— Oli niin märkää ja likaista, vastasi Saara, — ja oli vaikea kävellä, kun kenkäni ovat rikki ja minä yhtä mittaa liukastelin.

— Älä puolusta itseäsi, äläkä puhu valheita!

Saara meni keittäjättären luo. Tämä oli saanut aika nuhteet ja oli sen vuoksi hirveällä tuulella. Hän oli oikein mielissään, kun sai jollekin purkaa raivoaan, ja Saara oli niin kuin tavallisesti siihen sopivin.

— Miksi et ollut koko yötä poissa yksin tein? hän tiuski.

Saara laski tavarat pöydälle.

— Tässä ovat ostokset.

Keittäjätär katseli niitä muristen. Hän oli todellakin aika pahalla tuulella.

— Voinko minä saada jotakin syödäkseni? kysyi Saara melkein epäröiden.

— Olemme juoneet teetä aikoja sitten, ja se on nyt lopussa. Luulitko kenties, että minä pitäisin sitä sinulle lämpimänä?

Saara seisoi hetkisen ääneti.

— En saanut minkäänlaista päivällistä, hän sanoi sitten hyvin hiljaa. Hän puhui niin hiljaa, sillä hän pelkäsi, että hänen äänensä vapisisi.

— Kaapissa on vähän leipää. Muuta et voi saada tähän päivän aikaan.

Saara etsi kaapista leivän. Se oli vanhaa, kovaa ja kuivaa.

Oli raskasta lapsen kiivetä kolmen kerroksen pitkät portaat ullakkokomeroon. Useinkin hänen ollessaan väsyksissä ne olivat tuntuneet hänestä jyrkiltä ja pitkiltä, mutta tänä iltana niistä ei tuntunut loppua tulevankaan. Monta kertaa hänen täytyi pysähtyä lepäämään.

Kun hän vihdoin pääsi viimeiselle portaalle, hän ilostui nähdessään valoa oven raosta. Se merkitsi, että Ermengarden oli onnistunut hiipiä tervehtimään häntä. Tämä lohdutti Saaraa. Olihan parempi niin, kuin tulla tyhjään ja autioon huoneeseen. Punaiseen liinaansa kääriytyneen paksun ja kiltin Ermengarden näkeminenkin hiukan lämmittäisi häntä.

Kun hän avasi oven, Ermengarde oli tosiaankin huoneessa. Hän istui vuoteessa ja oli varmuuden vuoksi vetänyt jalat allensa.

— En odottanut sinua tänä iltana, Ermie, sanoi Saara. Ermengarde kääri liinan ympärillensä.

— Neiti Amelia on tervehtimässä jotakin vanhaa tätiä, hän selitti. — Ei kukaan muu käy makuuhuoneissamme sen jälkeen kun olemme menneet nukkumaan. Voisin jäädä tänne vaikka huomenaamuun, jos tahtoisin.

Hän osoitti ikkunan alla olevaa pöytää. Saara ei ollut katsonut siihen lainkaan tultuaan huoneeseen. Pöydälle oli pantu koko joukko kirjoja, ja Ermengarde oli alakuloisen näköinen.

— Isä on lähettänyt minulle lisää kirjoja. Tuossa ne ovat.

Saara nousi ja kiiruhti pöydän luo, otti päällimmäisen kirjan ja selaili sitä innokkaasti. Hän unohti hetkeksi surunsa ja vaivansa.

— Voi kuinka hauskaa! hän huudahti. — Carlylen Ranskan vallankumous. Olen niin toivonut, että saisin lukea sen!

— Mutta minä en, sanoi Ermengarde. — Ja isä suuttuu kovasti, jollen lue sitä. Hän odottaa, että minä tunnen koko kirjan sisällön, kun tulen kotiin loma-ajaksi. Mitä minä nyt teen?

Saara lakkasi selailemasta kirjaa ja katseli häntä posket punaisina innostuksesta.

— Kuulehan! Jos sinä tahdot lainata nämä kirjat minulle, minä luen ne — ja kerron sitten sinulle kaikesta, mitä niistä olen lukenut — ja kerron niin, että sinä muistat.

— Voi! mainiota! huudahti Ermengarde. — Mutta luuletko sinä osaavasi?

— Tiedän, että osaan, vastasi Saara. — Pikkulapsetkin muistavat aina, mitä minä kerron heille.

— Voi Saara, sanoi Ermengarde toiveikkaasti, — jos sinä haluat ja voit saada minut muistamaan, mitä olet lukenut, niin minä — minä annan sinulle jotakin.

— En tahdo, että annat minulle mitään, huomautti Saara. — Minä tahdon lukea kirjasi — kaipaan niitä. Ja hänen silmänsä suurenivat ja hän hengitti syvään.

— Ota ne sitten. Toivoisinpa, että itsekin tahtoisin lukea ne, mutta en voi. Minulla ei ole hyvää päätä, mutta isällä on, ja hänen mielestään minullakin pitäisi olla.

Saara avasi kirjan toisensa perästä.

— Mitä sinä sanot isällesi? hän kysyi epäröiden.

— Eihän hänen tarvitse tietää mitään, vastasi Ermengarde. — Hän luulee tietysti, että minä olen lukenut kirjat.

Saara pani kirjan pois pudistaen päätään.

— Se olisi melkein narraamista. Ja katso, valehteleminen ei ole ainoastaan rumaa — se on myös halpamaista. Joskus, — hän sanoi miettien, — olen ajatellut, että voisin tehdä jotakin rumaa — minä voisin yhtäkkiä raivostua ja tappaa neiti Minchinin, kun hän kohtelee minua pahasti — mutta en voisi ruveta halpamaiseksi. Miksi sinä et voisi kertoa isällesi, että minä olen lukenut kirjat?

— Hän tahtoo, että minä itse luen ne, sanoi Ermengarde hiukan alakuloisena asian odottamattomasta käänteestä.

— Hän tahtoo, että sinä tunnet kirjojen sisällön. Ja jos minä osaan kertoa sen sinulle yksinkertaisella tavalla, niin että sinä muistat sen, isäsi on luullakseni siihen tyytyväinen.

— Hän on tyytyväinen, kunhan minä vain opin jotakin millä tavalla tahansa, sanoi Ermengarde surkealla äänellä. — Olisithan sinäkin tyytyväinen, jos olisit isäni?

— Ei ole sinun syysi, että sinä —, Saara aloitti, mutta vaikeni äkkiä. Hän oli aikonut sanoa: Ei ole sinun syysi, että olet typerä.

— Että mitä?

— Ettet sinä voi oppia niin pian, korjasi Saara puhettaan. — Kun et voi, niin et voi. Jos minä voin — niin voin. Siinä koko juttu.

He sopivat niin, että herra St. Johnille annettaisiin tieto heidän tuumastansa ja kirjat jäisivät toistaiseksi Saaralle.

— Kerrotaan nyt toisillemme elämästämme ja olostamme. Miten on ranskantuntiesi laita?

— Olen osannut paljoa paremmin sen jälkeen kun viimeksi olin täällä ja sinä selitit verbien taivutuksen. Neiti Minchin ei voinut ymmärtää, miten minun kirjoitukseni onnistui niin hyvin sinä ensimmäisenä aamuna.

Saara nauroi ja kietoi käsivartensa polviensa ympäri.

— Hän ei ymmärrä, minkä vuoksi Lottie laskee niin hyvin, mutta Lottie hiipii myös tänne ja minä autan häntä.

Hän katsoi ympärilleen.

— Tämä komero olisi melkein hauska — jollei se olisi niin hirveä, hän sanoi nauraen taas. — Täällä on hyvä kuvitella.

Asia oli niin, ettei Ermengarde tiennyt mitään ullakkoelämän melkein sietämättömistä varjopuolista, eikä hänellä ollut tarpeeksi mielikuvitusta kuvitellakseen sitä paremmaksi. Niinä harvoina hetkinä, jolloin hän voi tulla Saaran huoneeseen, hän näki sen vain semmoisena, jollaiseksi Saara miellyttävien kertomuksiensa avulla kuvasi sitä. Hänen käyntinsä olivat pikemminkin seikkailun tapaisia, ja vaikka Saara olikin joskus kalpea ja kieltämättä kovasti laihtunut, hän oli kuitenkin siksi uljasluontoinen, ettei ruvennut valittelemaan.

Siten Ermengarde ei tiennyt heidän siinä istuessaan, että Saara oli väsynyt ja nälissään ja että hän tuskin saisi unta nälältään jäätyään yksin. Saarasta tuntui, ettei hänellä ollut koskaan ennen ollut niin nälkä kuin nyt.

— Toivoisin, että olisin yhtä hoikka kuin sinä, Saara! Luulen, että sinä olet laihempi kuin ennen. Sinun silmäsi näyttävät niin suurilta, ja katso tuota terävää pientä luuta, joka pistää esiin kyynärpääsi kohdalta.

Saara veti alas hihansa, joka oli kääriytynyt ylös.

— Minä olen aina ollut laiha lapsi ja minulla on aina ollut suuret, vihreät silmät, hän sanoi.

— Minä pidän sinun ihmeellisistä silmistäsi, sanoi Ermengarde katsellen niitä ihaillen. — Ne näyttävät aina katselevan etäisyyteen. Minä pidän niistä ja siitä, että ne ovat vihreät — vaikka mustiltahan ne tavallisesti näyttävät.

— Ne ovat kissan silmät, sanoi Saara nauraen, — mutta en voi nähdä niillä pimeässä — olen koettanut, mutta en voinut. Toivon, että voisin!

Juuri silloin oli ikkunan luukulla joku, mutta ei kumpikaan heistä huomannut sitä. Jos jompikumpi olisi sattumalta kääntynyt ja katsonut sinnepäin, hän olisi nähnyt tummat kasvot, jotka katselivat huoneeseen ja hävisivät yhtä pian ja melkein yhtä hiljaa. Saara, jolla oli hyvä kuulo, kääntyi äkkiä ja katseli kattoon päin.

— Etkö kuullut mitään?

— E-en, kuiskasi Ermengarde. — Kuulitko sinä?

— Kenties en kuullut, vaikka olin kuulevinani. Kuului aivan siltä kuin joku olisi varovaisesti liikkunut katolla.

— Mitä se voi olla? Voiko se olla — rosvo?

— Ei toki, aloitti Saara iloisesti. — Täällä ei ole mitään…

Hän keskeytti samassa. Molemmat kuulivat äänen, joka sai heidät vaikenemaan. Se ei kuulunut katolta, vaan alhaalta, portaista, ja se oli neiti Minchinin kiukkuinen ääni. Saara hyppäsi ylös vuoteesta ja sammutti kynttilän.

— Hän toruu Beckyä, kuiskasi Saara pimeässä. — Ja Becky itkee.

— Tuleeko hän tänne? kuiskasi Ermengarde kauhuissaan.

— Ei, hän luulee minun nukkuvan. Älä liikahda. Aniharvoin neiti Minchin kiipesi portaita ylös asti.

Saara muisti hänen tehneen sen ainoastaan kerran ennen. Mutta nyt hän oli kylliksi vihoissaan tullakseen perille saakka ja tuntui siltä, kuin hän olisi ajanut Beckyä takaa.

— Sinä hävytön, epärehellinen penikka, he kuulivat hänen kirkuvan. — Keittäjätär sanoo, että hän alinomaa kaipaa jotakin.

— En minä ottanut sitä, nyyhkytti Becky. — Nälkä minulla kyllä oli, mutta en minä ottanut, en!

— Ansaitsisit joutua vankilaan! Näpistelet ja varastat. Kokonaisen lihavanukkaan!

— En minä ottanut sitä, nyyhkytti Becky. — Olisin kyllä voinut syödä kokonaisen — mutta minä en ole edes katsellut sitä.

Neiti Minchin oli aivan tukehtua kiukusta ja rasituksesta kiivetessään ylös jyrkkiä portaita. Lihavanukas oli aiottu hänelle itselleen illalliseksi.

— Älä valehtele! Mene huoneeseesi heti paikalla.

Sekä Saara että Ermengarde kuulivat läjähdyksen, sitten he kuulivat Beckyn juosta kopsuttavan ylös portaita huoneeseensa. He kuulivat, kuinka hän pani oven kiinni, ja ymmärsivät, että hän heittäytyi vuoteeseen.

— Olisin jaksanut syödä kaksikin, mutta en ottanut palastakaan. Keittäjätärhän sen antoi poliisilleen! he kuulivat Beckyn nyyhkyttävän pielukseensa.

Saara seisoi keskellä pimeää huonettaan. Hän puri hammasta ja pui kouristuksentapaisesti nyrkkiään. Töin tuskin hän malttoi seisoa hiljaa, mutta ei uskaltanut liikkua, ennen kuin neiti Minchin oli mennyt alas ja kaikki taas oli hiljaista.

— Tuo kamala, ilkeä ihminen! hän huudahti. — Keittäjätär itse ottaa ja syyttää sitten Beckyä varkaudesta. Becky ei varasta! Sitä hän ei tee! Hänen on joskus niin nälkä, että syö leipäkannikoita roskalaatikosta!

Hän painoi kätensä kovasti kasvojaan vasten ja purskahti kiivaaseen itkuun, ja Ermengarde, jolle tämä oli aivan uutta, säikähti. Saara itki! Voittamaton Saara! Sitä hän ei koskaan olisi voinut ajatella. Mitä jos —! Mitä jos —? Hänen hitaissa aivoissaan heräsi kauhean mahdollisuuden aavistus. Hän kiipesi vuoteesta lattialle, haparoi pimeässä pöydän luo ja sytytti kynttilän. Sitten hän katseli Saaraa, ja hänen äskeinen aavistuksensa kasvoi peloksi.

— Saara, hän aloitti ujolla, melkein pelokkaalla äänellä, o-oletko — sinä et ole koskaan sanonut minulle — mutta oletko sinäkin joskus nälissäsi?

Se oli liikaa juuri tällä hetkellä. Muuri luhistui. Saara otti kädet pois kasvojensa edestä.

— Olen! hän sanoi kiivaasti. — Kyllä olen. Juuri nytkin olen niin nälissäni, että melkein voisin syödä sinut. Ja nälkäni tulee yhä pahemmaksi, kun kuuntelen Becky raukkaa. Hän on vielä nälkäisempi kuin minä.

Ermengarde hengitti raskaasti.

— Voi! Voi! hän huudahti vaikeroiden. — Enkä minä ole tiennyt siitä mitään.

— En ole tahtonut, että tietäisit. Silloin olisin tuntenut itseni kerjäläiseksi. Tiedän, että näytän kerjäläiseltä.

— Ei! Ei! Et sinä näytä — et näytä, puuttui Ermengarde puheeseen. — Sinun vaatteesi ovat vähän oudot — mutta sinä et voisi näyttää kerjäläiseltä. Sinulla ei ole kerjäläisen kasvoja.

— Eräs pieni poika antoi minulle kerran almuna kuusi pennyä, sanoi Saara naurahtaen. — Tässä se on. Ja hän veti esiin ohuen nauhan kaulaltansa. — Hän ei olisi antanut minulle joulurahaansa, jollei hän olisi luullut minun tarvitsevan sitä.

Kuinka olikaan, tällä Saaralle kallisarvoisella rahalla oli hyvä vaikutus heihin molempiin. Se sai heidät vähäsen nauramaan, vaikka molemmilla oli kyynelet silmissä.

— Kuka sen antoi? kysyi Ermengarde katsellen sitä ikään kuin se ei olisi ollut mikään tavallinen kuuden pennyn hopearaha.

— Se oli pieni herttainen poika, jonka juuri piti lähteä ajelemaan. Hän kuuluu isoon perheeseen — pieni paksujalkainen poika, jolle olen antanut nimeksi Guy Clarence. Otaksun, että hänen lastenhuoneensa oli täynnä joululahjoja ja koreja, joissa oli kakkuja ja muuta hyvää, ja hän näki, etten minä ollut saanut mitään.

Ermengarde säpsähti. Yhtäkkiä hän muisti ja keksi jotakin.

— Voi Saara! kuinka tyhmä olenkaan, kun en ole ajatellut sitä!

— Mitä sitten!

— Kuulehan! toimitti Ermengarde innoissaan. — Juuri tänään iltapäivällä sain kaikkein kilteimmältä tädiltäni paketin. Se oli täynnä herkkuja. En ole koskenut siihen, sillä sain paljon vanukasta päivälliseksi ja olin sitä paitsi pahoillani isän lähettämien kirjojen vuoksi. Siinä on kakkuja ja pieniä lihapiirakoita ja hedelmäleivoksia ja vehnäpyöryköitä ja viinimarjamehua ja viikunoita ja suklaata. Minä hiivin heti huoneeseeni ja tuon ne tänne, niin syömme ne nyt.

Saara melkein horjui. Kun on nälästä pyörtymäisillään, on ruoan mainitsemisella joskus kummallinen vaikutus. Hän tarttui Ermengarden käteen.

— Luuletko, että — että voisit?

— Kyllä! Tiedän, että voin! vastasi Ermengarde ja juoksi ovelle, avasi sen varovasti, pisti päänsä ulos ovesta ja kuunteli. Sitten hän palasi Saaran luo. — Kaikkialla on pimeää ja kaikki ovat menneet nukkumaan, sanoi hän. Voin hiipiä alas kenenkään kuulematta.

Tämä oli niin viehättävää, että he puristivat toistensa käsiä ja Saaran silmät alkoivat säteillä.

— Ermie, hän sanoi. — Leikitään, että meillä on kutsut! Ja etkö sinä tahtoisi kutsua niihin myös viereisen kopin vankia?

— Tietysti! Tietysti! Koputa nyt seinään. Vanginvartija ei kuule.

Saara meni seinän viereen. Hän saattoi sen läpi kuulla, että Beckyn itku oli hiljennyt. Hän koputti viisi kertaa.

— Se merkitsee: Tule luokseni salaista käytävää myöten, joka on muurissa, hän selitti. — Minulla on jotakin sanomista sinulle.

Vastaukseksi kuului kuusi koputusta seinään.

— Hän tulee, sanoi Saara.

Melkein heti sen jälkeen ovi avautui, ja Becky ilmestyi näkyviin. Hänen silmänsä olivat punaiset ja myssy oli putoamaisillaan hänen päästänsä, ja huomatessaan Ermengarden hän alkoi levottomasti hieroa kasvojaan esiliinaansa.

— Älä välitä minusta vähääkään, Becky! rauhoitti Ermengarde häntä.

— Ermengarde on kutsunut sinut tänne, selitti Saara. — Hän aikoo tuoda tänne laatikollisen herkkuja.

Becky innostui niin, että hänen myssynsä oli kokonaan pudota.

— Syötäväksikö? Onko se syötäväksi kelpaavaa?

— On kyllä; ja me aiomme leikkiä, että täällä on kutsut.

— Ja sinä saat niin paljon kuin jaksat syödä, lisäsi Ermengarde. — Minä menen heti.

Hänellä oli niin kiire, että hän hiipiessään varpaillaan ullakkokopista pudotti punaisen liinansa huomaamatta sitä. Ensiksi ei kukaan huomannut sitä. Becky oli aivan odottamattoman, suuren onnen lumoissa.

— Voi hyvänen aika! hän läähätti. — Tiedän teidän pyytäneen, että minä saisin tulla. Mi-minun täytyy itkeä, kun ajattelen sitä.

Ja hän meni Saaran luo ja katseli häntä palvoen. Saara pudisteli Beckyä ystävällisesti.

— Ei! Ei! Et saa itkeä. Meidän täytyy kiiruhtaa kattamaan pöytää.

— Kattamaan pöytää? sanoi Becky katsellen ympärilleen. — Millä me sen katamme?

Saara katseli ympärilleen huoneessa.

— Ei täällä näy olevan paljon pöydälle panemista, hän sanoi hiukan nauraen.

Samassa hän näki jotakin lattialla ja nosti sen ylös. Se oli Ermengarden punainen liina.

— Tässä on liina, hän sanoi. — Tiedän, ettei hän ole siitä pahoillaan. Saamme siitä kauniin punaisen pöytäliinan.

He vetivät esille vanhan pöydän ja peittivät sen liinalla. Punainen väri on sangen lämmin ja miellyttävä. Se teki huoneen melkein kalustetun näköiseksi.

— Kuinka kaunis olisikaan punainen matto lattialla, huokasi Saara. — Kuvitellaan, että meillä on sellainen.

Hän katseli paljasta lattiaa ihaillen. Mielikuvituksessaan hän jo oli pannut maton siihen.

— Kuinka pehmoinen ja paksu se on! Becky kuuli hänelle niin tutun naurun. Ja Saara nosti jalkaansa ja asetti sen varovaisesti alas taas aivan kuin hän olisi tuntenut maton sen alla.

— Niin on! sanoi Becky katsellen häntä juhlallisena ja ihastuksissaan. — Hän oli aina juhlallinen.

— Mitä me nyt keksimme? sanoi Saara ja seisoi hiljaa varjostaen kädellään silmiänsä. — Kyllä se selviää, kunhan vähän tuumin ja odotan. Noitaukko neuvoo minua, hän lisäsi lempeästi ja hartaasti.

Eräs kuvitelma, jota hän erikoisesti rakasti, oli se, että ajatukset odottivat "ulkopuolella" päästäkseen sisään. Becky oli monta kertaa ennenkin nähnyt hänen seisovan ja odottavan ja tiesi, että hänen kasvonsa muutaman sekunnin kuluttua näyttäisivät iloisilta ja hymyileviltä.

Niin kävi nytkin.

— Kas niin! hän huudahti, — nyt tiedän. Nyt se on selvinnyt. Minun täytyy tutkia vanhaa arkkua, jota käytin silloin, kun olin prinsessana.

Hän juoksi nurkkaan, jossa arkku oli, ja kumartui tutkimaan sen sisältöä. Sitä ei ollut nostettu hänen mukavuudekseen, vaan siksi, ettei sille muualla ollut tilaa. Eikä sinne ollut jätetty mitään muuta kuin romua.

Yhdessä nurkassa oli niin mitättömän näköinen paketti, että se oli jäänyt huomaamatta, ja kun Saara itse löysi sen, hän oli säilyttänyt sitä kuin pyhäinjäännöstä. Siinä oli tusina pieniä valkoisia nenäliinoja. Hän otti ne ihastuksissaan ja juoksi pöydän luo. Hän alkoi järjestellä niitä punaiselle pöytäliinalle, silitteli ja käänteli ja muodosteli niitä niin, että kapeat pitsit olivat kähäränä reunana ympärillä.

— Nämä ovat lautasia, kultaisia lautasia. Ja nämä ovat koruommeltuja lautasliinoja. Ne ovat espanjalaisen luostarin nunnien ompelemia.

— Onko se mahdollista? kuiskasi Becky, joka tunsi mielensä käyvän yhä juhlallisemmaksi.

— Kuvitellaan niin. Jos oikein koetat kuvitella, että asia on niin, se tuntuu myös siltä.

— Katso tätä!

Hän piti kädessään vanhaa kesähattua, jonka oli löytänyt arkun pohjalta. Sen ympärillä oli kukkaseppele, ja sen hän otti irti.

— Tässä on seppele juhlaan, hän sanoi mahtipontisesti. — Se täyttää ilman tuoksulla. Pesupöydällä on tuoppi ja saippua-astia, anna ne tänne pöytäkoristeiksi.

Becky antoi hänen pyytämänsä tavarat.

— Mitä ne nyt ovat? hän kysyi. — Luulisin, että ne ovat savesta — mutta tiedän, etteivät ne ole sellaisia.

— Tämä on kristallimaljakko, sanoi Saara järjestäessään seppeleestä ottamiaan oksia siihen, — ja tämä, hän sanoi hellästi katsellen saippua-astiaa, jonka hän täytti ruusuilla, — on jalokivillä koristettua puhtainta alabasteria.

Hän kosketteli totisena tavaroita, ja hänen huulillaan oli onnellinen hymy.

— Varjelkoon! Kuinka se on kaunista! kuiskasi Becky.

— Mutta mihin panisimme Ermien herkut? mutisi Saara. Minä tiedän — ja hän kiiruhti kirstun luo — muistan, että näin äsken jotakin.

Siellä oli vain hiukan villalankaa, joka oli kääritty silkkipaperiin, mutta pian silkkipaperi oli muodostettu pieniksi vadeiksi, jota paitsi siitä osa käytettiin yhdessä jäljellä olevien kukkien kanssa koristamaan kynttilänjalkoja. Ainoastaan taikatempun avulla olisi siitä voinut tulla muuta kuin vanha pöytä, joka oli peitetty punaisella liinalla ja katettu romulla. Mutta Saara katseli kaikkea muutaman askeleen päästä ja näki ihmeitä. Ja Becky oli aivan ihastuksissaan ja puhui hiljaa.

— Onko tämä, hän tuumi katsellen huonetta, — onko tämä nyt Bastilji — vai onko se muuttunut joksikin toiseksi paikaksi?

— On kyllä, aivan toiseksi. Se on sali, jossa aiotaan syödä juhla-ateria.

— Herranen aika, Saara neiti! Becky päivitteli. — Sali, jossa syödään juhla-ateria? Ja hän katseli kovin hämmästyneenä kaikkea.

— Niin, sanoi Saara, — suuri huone, jossa pidetään juhlia. Siinä on holvikatto, soittoparvekkeita ja suuri uuni täynnä leimuavia puita, ja sitä valaisevat vahakynttilät, jotka loistavat kaikkialla.

— Herranen aika! huudahti Becky uudelleen.

Nyt ovi avautui, ja Ermengarde tuli sisään melkein horjuen, sillä hänen korinsa oli raskas. Hän hämmästyi ja huudahti ilosta, sillä tullessaan ulkoa pimeästä oli hänelle punaisella verhottu, valkoisilla liinoilla ja kukilla koristeltu juhlapöytä aivan odottamaton näky, ja hän ymmärsi, että valmistukset olivat olleet suurenmoiset.

— Voi Saara! hän huudahti. — Sinä olet ihmeellisin tyttö, mitä koskaan olen nähnyt.

— Eikö tämä ole kaunista? Löysin tavarat vanhasta arkustani. Kysyin neuvoa noitaukoltani, ja hän kehoitta minua katsomaan sinne.

— Mutta odottakaa, neiti, sanoi Becky, — kunnes hän kertoo teille, mitä tämä kaikki on. Eivät nämä ole juuri — voi, Saara neiti, olkaa hyvä ja kertokaa hänelle! Becky pyysi.

Ja Saara kertoi ja sai taikavoimansa avulla Ermengarden näkemään melkein kaikki: kultaiset lautaset, holvikattoisen huoneen, leimuavan valkean ja loistavat vahakynttilät. Kun sitten tavarat oli otettu korista — sokeroidut leivokset, hedelmät ja makeiset — tuli juhlasta suurenmoinen.

— Meillähän on oikein pidot! huudahti Ermengarde.

— Tämä on aivan kuin kuningattaren pöytä, huokasi Becky.

Silloin Ermengarde keksi jotakin loistavaa:

— Minä sanon sinulle jotakin, Saara! Leikitään, että sinä olet prinsessa ja että tämä on kuninkaallinen juhla.

— Mutta sehän on sinun juhlasi, sanoi Saara. — Sinun pitää olla prinsessa, ja me olemme sinun hovineitojasi.

— Voi, en minä osaa! esteli Ermengarde. — Minä olen liian lihava enkä tiedä, miten pitää käyttäytyä. Sinä saat olla prinsessa.

— No niin, jos sinä tahdot, sanoi Saara.

Mutta yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi jotain muuta ja juoksi ruosteisen kamiinan luo.

— Kamiinassa on koko joukko paperia ja muuta roskaa, hän sanoi. — Jos me sytytämme ne, niin saamme leimuavan tulen muutamiksi minuuteiksi, ja meistä tuntuu, että meillä on oikea takkavalkea.

Hän sytytti romun palamaan; tuli leimahteli ja valaisi koko huoneen. Hän hymyili seistessään siinä leimuavan tulen valossa.

— Eikö kaikki näytä aivan toisenlaiselta? hän kysyi. — Nyt me aloitamme juhlan.

Hän osoitti tien pöytään ja teki armollisen kädenliikkeen Ermengardelle ja Beckylle. Hän eli kokonaan haaveessaan.

— Käykää juhlapöytään istumaan, soreat neitoset, hän sanoi onnellisella, unelmoivalla äänellään. — Jalo isäni, kuningas, joka on poissa pitkällä matkalla, on kehoittanut minua pitämään juhlat teille.

Hän kääntyi huoneen nurkkaan päin.

— Kuulkaa, soittajat! hän huusi. — Virittäkää viulunne ja fagottinne. Prinsessoilla — hän selitti kiireesti Ermengardelle ja Beckylle — oli aina soittajia, jotka soittivat heidän juhlissaan. Tuolla nurkassa on olevinaan soittoparveke. Nyt me aloitamme.

Tuskin he olivat ennättäneet ottaa kakkupalasen käteensä — ei kukaan heistä ollut ennättänyt enempää — kun kaikki kolme hypähtivät paikaltaan kääntäen kalpeat kasvonsa oveen päin — kuuntelivat — kuuntelivat.

Joku kiipesi portaissa. Ei voinut mitenkään erehtyä siitä, kuka se oli. Jokainen heistä tunsi neiti Minchinin raskaat askeleet ja tiesi, että nyt oli loppu tulossa.

— Se on — neiti! Becky sanoi puoleksi tukahtuneella äänellä ja pudotti kakkupalasensa lattialle.

— Niin! sanoi Saara ja hänen silmänsä laajenivat pienissä kalpeissa kasvoissa. Neiti Minchin on saanut tietää, että meillä on jotakin tekeillä.

Neiti Minchin työnsi oven auki. Hän oli kiukusta kalpeana. Hän katsoi pelokkaista kasvoista juhlapöytään ja juhlapöydästä viimeisiin kamiinassa palaviin paperikaistaleisiin.

— Olen epäillyt jotakin tämän tapaista, hän sanoi, — mutta en voinut uneksiakaan tällaisesta röyhkeydestä. Lavinia puhui totta.

Siten he saivat tietää, että Lavinia oli jollakin tavoin päässyt selville heidän salaisuudestansa ja antanut heidät ilmi. Neiti Minchin meni Beckyn luo ja löi häntä korvalle toisen kerran.

— Sinä hävytön olento! Sinä lähdet tästä talosta huomispäivänä!

Saara seisoi aivan hiljaa; hänen silmänsä laajenivat ja hänen kasvonsa kalpenivat yhä enemmän. Ermengarde purskahti itkuun.

— Voi, älkää panko häntä pois! hän nyyhkytti. — Tätini lähetti minulle korin. Pidimme vain pitoja.

— Minä näen sen, virkkoi neiti Minchin kuivasti. — Ja prinsessa Saara istui kunniaistuimella. Hän kääntyi kiivaasti Saaran puoleen. — Sinä tämän keksit, sen tiedän, hän kirkui. — Ermengarde ei olisi koskaan ajatellut sellaista. Sinä tietysti pöydänkin koristit — tuolla romulla.

Hän kääntyi Beckyn puoleen ja polki jalkaansa lattiaan.

— Mene huoneeseesi! hän komensi, ja Becky hiipi pois kätkien kasvonsa esiliinaan ja itkusta hytkien.

Sitten oli taas Saaran vuoro.

— Kyllä minä muistan huomenna. Et saa aamiaista etkä päivällistä etkä illallista.

— En ole tänäänkään saanut päivällistä enkä illallista, sanoi Saara hiljaa.

— Sitä parempi. Saat jotakin muistamista. Älä seiso siinä. Pane nuo takaisin koriin.

Hän alkoi itse syytää kaikkea koriin ja huomasi Ermengarden uudet kirjat.

— Ja sinä — hän huusi Ermengardelle — olet ottanut uudet kauniit kirjasi tänne ullakkokoppiin! Ota ne ja mene takaisin vuoteeseesi. Saat maata siinä koko huomisen päivän, ja minä kirjoitan isällesi. Mitä hän sanoisi, jos tietäisi, missä olit tänä iltana?

Samassa hän huomasi jotain erikoista Saaran totisessa vakavassa katseessa ja kääntyi kiivaasti tämän puoleen.

— Mitä sinä ajattelet? Miksi katsot minuun tuolla tavalla?

— Minä mietin, vastasi Saara aivan samoin kuin hän oli vastannut tuona merkillisenä päivänä kouluhuoneessa.

— Mitä sinä mietit?

Tämä muistutti paljon kohtausta kouluhuoneessa. Saara ei käyttäytynyt mitenkään nenäkkäästi. Hän oli ainoastaan murheellinen ja levollinen.

— Minä mietin, hän sanoi hiljaisella äänellä, — mitä minun isäni sanoisi, jos tietäisi, missä minä olen tänä iltana.

Neiti Minchin raivostui kuten hän oli ennenkin raivostunut, ja hänen kiukkunsa purkaantui niin kuin ennenkin hyvin hillittömällä tavalla.

— Sinä hävytön, niskoitteleva lapsi! Kuinka sinä uskallat?

Hän otti kirjat pöydältä, viskeli muut tavarat sikinsokin koriin, heitti sen Ermengardelle ja työnsi hänet edellään ulos ovesta.

— Jätän sinut miettimään, hän sanoi. — Mene heti nukkumaan!

Lumous oli haihtunut. Viimeinen kipinä kamiinasta oli sammunut, ainoastaan tuhkaa oli jäljellä; pöytä oli tyhjä, kultaiset lautaset, koruompeleiset lautasliinat ja seppeleet olivat muuttuneet vanhoiksi nenäliinoiksi, punaisiksi ja valkoisiksi paperinpalasiksi ja tekokukiksi, jotka olivat hajallaan lattialla; soittajat olivat hiipineet pois soittoparvekkeelta, viulut ja fagotit olivat vaienneet. Emily istui selkä seinää vasten ja tuijotti jäykästi eteensä. Saara huomasi sen, meni ja otti sen vapisevin käsin syliinsä.

— Juhla-ateria on päättynyt, Emily! hän selitti. — Eikä enää ole mitään prinsessaa. Ei ole jäljellä muuta kuin Bastiljin vangit.

Ja hän istuutui ja kätki kasvot käsiinsä.

Ei tiedä, mitä olisi tapahtunut, jollei hän juuri sillä hetkellä olisi kätkenyt kasvojaan tai jos hän olisi katsonut ikkunaan sopimattomalla hetkellä — kenties tämän luvun loppu olisi silloin ollut aivan toisenlainen. Sillä jos hän olisi katsonut ikkunaan, hän olisi varmaankin hämmästynyt näkemästään.

Hän olisi nähnyt samat kasvot, jotka aikaisemmin iltapäivällä, kun hän jutteli Ermengarden kanssa, katselivat häntä ikkunasta painautuneina sen ruutua vasten.

Mutta Saara ei katsonut ylös. Hän istui hetken pieni musta pää käsivarsien varaan painuneena. Niin hänen oli tapana istua aina, kun hän koetti ääneti kestää jotakin. Sitten hän nousi ja meni hitaasti vuoteeseen.

— En voi kuvitella mitään toisenlaiseksi niin kauan kuin olen hereillä, hän tuumi. — Ei maksaisi vaivaa yrittääkään. Jos menen nukkumaan, niin tulee mahdollisesti uni ja muuttaa kaikki toisenlaiseksi.

Yhtäkkiä hän tunsi olevansa — kenties ravinnon puutteesta — niin väsynyt, että hän uupuneena lysähti vuoteen laidalle.

— Mitäpä, jos kamiinassa olisi leimuava tuli ja pienet liekit leikkisivät siinä! hän mutisi. — Entä jos sen ääressä olisi mukava tuoli ja tuolin vieressä pieni pöytä, — hän veti ohuen peitteen päällensä — mitäpä jos tämä olisi kaunis, pehmoinen vuode, jossa olisi villaiset peitteet ja suuret untuvapielukset. Mitäpä jos — mitäpä —

Ja hänen väsymyksensä oli hänelle hyödyksi, sillä hänen silmänsä painuivat umpeen, ja hän vaipui sikeään uneen.

Hänen heräämisensä tapahtui hyvin äkkiä, eikä hän tiennyt, että mikään erityinen olisi häntä herättänyt.

Oikeastaan hän oli herännyt meluun — todelliseen meluun, sillä ikkunaluukku paukahti sulkeutuessaan notkean olennon perässä, joka kiipesi siitä ulos ja laskeutui pitkäkseen katolle juuri sen viereen, tarpeeksi lähelle voidakseen nähdä mitä ullakkokopissa tapahtui, mutta ei niin lähelle, että häntä itseään näkyi sinne.

Ensiksi Saara ei avannut silmiään, sillä häntä nukutti — ja merkillistä kyllä — hänen oli lämmin ja hyvä olla. Hänen oli niin hyvä ja lämmin olla, ettei hän uskonut olevansa oikein hereillä. Ei hänen koskaan ollut näin lämmin ja hyvä muulloin kuin mahdollisesti nähdessään suloista unta.

— Voi kuinka kaunis uni! hän mutisi. — Minun on oikein lämmin. Minä — en — tahdo — herätä.

Tietysti tämä oli unta. Tuntui aivan kuin hänen ympärillään olisi ollut lämpöisiä, ihania vuodevaatteita. Hän saattoi ihan kosketella peitettä, ja kun hän ojensi kätensä, se sattui johonkin, joka oli aivan kuin satiinilla päällystetty haahkanuntuvapeitto. Hän ei saanut herätä tästä suloisuudesta — hänen täytyi maata aivan hiljaa, niin että sitä jatkuisi.

Mutta hän ei voinut; vaikka hän painoi kiinni silmänsä, ei hän voinut. Jokin pakotti hänet heräämään — jokin, joka oli huoneessa. Tuntui aivan kuin kamiinassa olisi ollut tuli — leimuava, räiskyvä tuli.

Hänen silmänsä avautuivat vasten hänen tahtoansa. Ja sitten hän todellakin hymyili — sillä mitä hän nyt näki, sitä ei hän koskaan ennen ollut nähnyt ullakolla eikä vastakaan koskaan näkisi.

— Voi, enhän minä kuitenkaan ole herännyt, hän kuiskasi nojaten kyynärpäähänsä ja katsellen ympärilleen. — Näen vieläkin unta.

Tietysti tämä kaikki oli unta, sillä eihän sitä voinut olla olemassa silloin, kun hän oli hereillä.

Kamiinassa oli leimuava valkea, ja takan arinalla oli pieni, poriseva kuparikattila; lattialla oli paksu, lämpöinen, punainen matto; tulen ääressä oli pehmustettu saranatuoli, tuolin vieressä pieni valkoisella liinalla peitetty laskupöytä, jolle oli asetettu pieniä kulhoja, kuppi, kerma-astia ja teekannu; vuoteessa oli uusia lämpimiä huopapeitteitä ja satiinipeitto, huopatohvelit ja muutamia kirjoja. Koko huone oli ikään kuin taikaiskusta muuttunut — ja sinne tulvi valoa, sillä pöydällä oli kirkkaasti loistava lamppu, jossa oli punainen varjostin.

Hän nousi istumaan ja hengitti kiivaasti.

— Uni ei häivy, hän läähätti. — Voi, en ole koskaan ennen nähnyt tällaista unta!

Hän uskalsi tuskin liikahtaa, mutta vihdoin hän sentään työnsi vaatteet sivulle ja pisti hurmaantuneena hymyillen jalkansa lattialle.

— Näen vain unta — nousen vuoteesta, hän kuuli oman äänensä puhuvan, ja kun hän sitten seisoi katsellen kaikkea ympärillään, hän lisäsi: Näen unta, että kaikki tämä on totta. Se tuntuu kaikki todelliselta. Kaikki on kuin lumottua — tai minä itse lienen lumottu. Minähän luulen vain, että todella näen kaiken tämän. Hän alkoi puhua nopeammin. — Jos tätä unta vain voisi jatkua, muu on samantekevää.

Hän seisoi hetkisen huohottaen, sitten hän virkkoi:

— Voi! eihän se ole totta! Ei se voi olla totta. Mutta todelliselta se näyttää!

Leimuava valkea houkutteli häntä, ja hän laskeutui polvilleen sen eteen ja pani kätensä niin lähelle sitä, että kuumuus pakotti hänet peräytymään.

— Tuli, josta näen unta, ei voi polttaa, hän tuumi. Hän hyppäsi ylös, kosketteli pöytää, vateja, mattoa; hän meni vuoteen ääreen ja tunnusteli huopapeitteitä. Hän otti pehmoisen, vanulla sisustetun aamunutun ja painoi sitä rintaansa ja kasvojansa vasten.

— Se on lämmin. Se on pehmoinen! hän melkein nyyhkytti. — Se on totta. Sen täytyy olla totta!

Hän heitti sen hartioilleen ja pisti tohvelit jalkaansa.

— Ne ovat myös todelliset. Kaikki on totta! hän huudahti. — Minä en näe unta.

Melkein horjuen hän meni kirjojen luo, otti niistä päällimmäisen ja avasi sen. Jotakin oli kirjoitettu nimilehdelle, ja Saara luki:

"Pienelle ullakontytölle. Ystävältä."

Kun hän näki tämän, niin hän — eikö se ollut merkillistä? — painoi päänsä kirjaan ja purskahti itkuun.

— Joku välittää hiukan minusta, en tiedä, kuka. Minulla on ystävä!

Hän otti kynttilänsä ja hiipi huoneestansa Beckyn huoneeseen ja asettui hänen vuoteensa viereen seisomaan.

— Becky! Becky! hän kuiskasi niin kovasti kuin uskalsi. — Herää!

Kun Becky heräsi ja nousi säikähtyneenä istualleen naama likaisena itkusta, hänen vuoteensa vieressä seisoi pieni olento, jolla oli yllä kallisarvoinen, vanulla sisustettu aamunuttu. Ja hän näki ilosta säteilevät ihmeelliset kasvot. Prinsessa Saara, semmoisena kuin hän hänet muisti, seisoi hänen vuoteensa vieressä kynttilä kädessä.

— Tule! hän sanoi. — Voi, Becky, tule!

Becky ei uskaltanut puhua. Hän seurasi Saaraa ääneti suu ja silmät selällään.

Ja kun he olivat tulleet kynnyksen yli, Saara sulki varovaisesti oven ja veti hänet lämpöiseen huoneeseen keskelle kaikkia houkuttelevia tavaroita, jotka huimasivat hänen päätään ja lisäsivät hänen nälkäänsä.

— Tämä on totta. Tämä on totta! Saara huusi. — Olen kosketellut kaikkea. Kaikki on yhtä todellista kuin mekin. Noitaukko on käynyt täällä ja tehnyt tämän, Becky, sillä aikaa kun me nukuimme — noitaukko, joka ei tahdo, että pahin tapahtuisi.