ANNE

Ei koskaan ollut sellainen riemu vallinnut ison perheen lastenhuoneessa, eikä tämä perhe koskaan ollut uneksinutkaan riemusta, joka oli seurauksena tutustumisesta pikku tyttöön, "joka ei ollut kerjäläinen".

Jo Saaran kärsimykset ja seikkailut saivat hänet tuntumaan kalliilta aarteelta. Jokainen tahtoi yhä uudelleen kuulla kerrottavan kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut.

Kun istuttiin ihanan valkean ääressä suuressa valoisassa huoneessa, oli oikein viehättävää kuulla, kuinka kylmä ullakkokopissa saattoi olla.

Hauskinta oli kuitenkin kuulla juhla-ateriasta ja unesta, joka toteutui. Saara kertoi siitä ensimmäisen kerran seuraavana päivänä sen jälkeen kun hänet oli "löydetty".

Useita ison perheen jäseniä oli tullut hänen luokseen teelle, ja kun he istuivat tai loikoilivat matolla uunin edessä, hän kertoi tapauksen omalla tavallaan, ja intialainen herra kuunteli ja katseli häntä. Lopetettuaan kertomuksensa Saara laski kätensä pelastajansa polvelle ja katsoi häneen.

— Tämä oli minun osani; etkö sinä nyt tahdo kertoa omasta osastasi, Tom setä? Herra Carrisford oli pyytänyt, että Saara sanoisi häntä "Tom sedäksi". — En oikein tunne sinun osuuttasi vielä, ja se on tietysti kaunis.

Ja herra Carrisford kertoi, kuinka hän oli ollut yksin, alakuloinen ja sairas ja kuinka Ram Dass oli koettanut viihdytellä häntä kuvaamalla hänelle ohikulkijoita, joista eräs pieni tyttö oli kulkenut ohi useammin kuin kukaan muu.

Tyttö oli herättänyt hänen mielenkiintonsa — osaksi kenties sen vuoksi, että hän ajatteli niin paljon erästä pientä tyttöä, ja osaksi sen vuoksi, että Ram Dass oli kertonut käynnistään ullakolla marakattia ajaessaan.

Hän oli kertonut, kuinka kehno ja iloton tuo huone oli, ja oli kuvannut pienen tytön käytöstä ja tapoja — hän ei näkynyt kuuluvan palvelijain luokkaan. Vähitellen Ram Dass oli tehnyt yhä useampia havaintoja hänen onnettomista oloistaan. Hän oli myös huomannut, kuinka helppo oli kiivetä katolle ne muutamat metrit, jotka erottivat tytön ikkunan hänen omastaan, ja tämä oli kaiken tapahtuneen alku.

— Sahib, hän oli kerran sanonut, minä voisin kiivetä katolle ja lämmittää uunia lapselle jonakin päivänä, kun hän on kaupungilla asioilla. Kun hän sitten tulee kotiin märkänä ja viluisena ja näkee loimuavan valkean huoneessansa, hän luulee, että siellä on käynyt noitaukko.

Tämä ajatus oli tuntunut niin hupaisalta, että herra Carrisfordin surullisilla kasvoilla oli häivähtänyt hymyä, mistä Ram Dass oli ihastunut niin, että oli kehittänyt tuumaansa ja selittänyt isännälleen, kuinka helppoa olisi saada aikaan paljon muutakin.

Hän oli ollut lapsellisen iloinen ja osoittanut suurta kekseliäisyyttä, ja valmistukset tuuman toimeenpanemiseksi muodostivat harrastuksen, joka täytti monta päivää, jotka muuten olisivat kuluneet ikävystyttävässä yksitoikkoisuudessa.

Samana iltana kun myttyyn mennyttä "juhla-ateriaa" oli yritetty, Ram Dass oli ollut vartioimassa mukanaan kaikki Saaralle hankitut tavarat, ja henkilö, joka oli ollut hänen apunansa, oli myös siellä ja yhtä huvittuneena tästä oudosta seikkailusta kuin Ram Dass itse.

Ram Dass oli maannut vatsallaan katolla, kun "juhla-ateria" loppui niin nolosti! Varmistuttuaan siitä, että uupunut Saara oli vaipunut sikeään uneen, hän oli hiipinyt huoneeseen mukanaan salalyhty, ja hänen toverinsa oli sillä aikaa seisonut ulkopuolella ja ojentanut hänelle tavarat. Niin pian kuin Saara oli hiukankin liikahtanut, Ram Dass oli sulkenut lyhdyn ja laskeutunut lattialle pitkälleen.

Tästä ja monesta muusta huvittavasta asiasta lapset ottivat selvän tekemällä tuhansia kysymyksiä.

— Olen niin iloinen, sanoi Saara, — niin iloinen siitä, että sinä, Tom setä, olit se minun ystäväni.

Näistä kahdesta tulikin niin hyvät ystävät, että tuskinpa sellaisia ennen on ollutkaan. He näyttivät sopivan erinomaisen hyvin yhteen. Intialaisella herralla ei ollut koskaan ollut toveria, josta hän olisi pitänyt niin paljon kuin Saarasta. Kuukauden kuluttua hän oli, niin kuin herra Carmichael oli ennustanut, aivan kuin uusi ihminen. Hän oli hilpeä ja hänellä oli kaikenlaisia harrastuksia, ja rikkauskin, joka ennen oli tuntunut raskaalta taakalta, alkoi nyt tuottaa hänelle iloa.

Kerran kun herra Carrisford kohotti katseensa kirjastaan, hän näki pienen toverinsa istuvan liikahtamatta tuleen tuijottaen.

— Mitä sinä mietit, Saara? hän kysyi.

Saara katsoi häneen, ja hänen poskilleen nousi keveä puna.

— Ajattelen sitä päivää, jolloin olin niin nälissäni ja jolloin tapasin sen pienen kerjäläistytön, jolla oli vielä kovempi nälkä kuin minulla. Ja ajattelin, että olisi hauska, jos voisin tehdä jotakin…

— Mitä aikoisit tehdä? Saat tehdä, mitä tahdot, prinsessa!

— Minä mietin, sanoi Saara hiukan epäröiden, — sinähän sanot, että minulla on paljon rahaa — mietin, voisinko mennä leipurinrouvalta pyytämään, että hän, jos nälkäisiä lapsia istuutuu hänen portailleen tai seisoo ja katsoo ikkunasta sisään — varsinkin tuollaisina hirmuisina päivinä — kutsuisi heidät sisään ja antaisi heille syötävää ja lähettäisi sitten laskun minulle. Voinko minä tehdä niin?

— Sen saat tehdä jo huomispäivänä, vastasi intialainen herra.

— Kiitos! Katso, minä tiedän, miltä tuntuu olla nälissään, ja kuinka vaikea on olla, kun ei edes voi kuvitella olevansa kylläinen.

Seuraavana aamuna, kun neiti Minchin katsoi ulos ikkunastaan, hän näki jotakin, jota hän kenties kaikista vähiten olisi toivonut näkevänsä.

Intialaisen herran komeat hevoset ja vaunut ajoivat viereisen portin eteen, ja niiden omistaja sekä pieni, pehmoisiin, hienoihin turkiksiin pukeutunut olento tulivat ulos ja nousivat vaunuihin.

Pieni olento oli eräs tuttu tyttönen, joka muistutti neiti Minchinille kuluneista päivistä. Häntä seurasi toinen yhtä tuttu tyttönen, jonka näkeminen häntä erikoisesti ärsytti. Se oli Becky, joka Saaran kamarineitona aina ja ihastuneena seurasi nuorta emäntäänsä kantaen vaunuihin huopapeitteitä. Becky oli jo muuttunut pyöreä- ja rusoposkiseksi.

Vähää myöhemmin vaunut pysähtyivät leipämyymälän kohdalle, ja herra Carrisford ja Saara laskeutuivat vaunuista juuri kun leipurinrouva asetti tuoreita lämpöisiä pyöryköitä ikkunaan.

Kun Saara tuli myymälään, nainen kääntyi ja meni myymäläpöydän taakse. Hän katseli hetkisen Saaraa tarkasti, sitten hänen hyväntahtoiset kasvonsa kirkastuivat.

— Luulen varmasti, että olen nähnyt teidät ennen, neiti! Ja kuitenkin…?

— Niin, Saara vastasi, te annoitte minulle kerran kuusi pyörykkää neljällä pennyllä, ja…

— Ja te annoitte viisi niistä kerjäläistytölle, sanoi leipurinrouva. — En koskaan unohda sitä. En ensin voinut ymmärtää. — Hän kääntyi intialaisen herran puoleen.

— Pyydän anteeksi, sir, mutta ei monikaan lapsi huomaisi nälkäisiä kasvoja ja välittäisi niistä. Antakaa anteeksi rohkeapuheisuuteni, neiti, hän sanoi Saaralle, — mutta te olette paljoa punakamman ja terveemmän näköinen kuin silloin…

— Kiitos, voin kyllä paremmin, sanoi Saara. — Ja olen paljon onnellisempi — ja olen tullut pyytämään, että te tekisitte minulle palveluksen.

Nojaten myymäläpöytään Saara teki hänelle pienen ehdotuksensa vaikeiden päivien ja nälkäisten kulkurilapsien hyväksi.

Leipurinrouva katseli ja kuunteli häntä hämmästyneenä.

— Hyvänen aika, hän huudahti kuultuansa kaikki, — mielelläni minä toki teen sen. En voi koskaan unohtaa, kuinka te annoitte pois lämpimät pyörykkänne, vaikka itse olitte niin nälkäinen ja viluisen näköinen.

— Oletteko nähnyt tyttöä sen perästä? kysyi Saara. — Tiedättekö missä hän on?

— Kyllä tiedän, vastasi nainen, ja hänen hymynsä oli vielä hyväntahtoisempi kuin ennen. — Hän on tuolla sisällä, neiti; hän on ollut luonani kuukauden, ja hänestä alkaa tulla oikein kelpo tyttö, ja minulle on hänestä hyvä apu sekä kaupassa että keittiössä!

Hän meni huoneeseen, ja heti sen jälkeen tuli hänen mukanaan pieni tyttö. Hän oli tosiaankin tuo kerjäläistyttö, mutta nyt puhtaassa ja siistissä asussa, ja näytti siltä, että hänen ei pitkään aikaan ollut tarvinnut nähdä nälkää.

Hän oli ujon näköinen, mutta hänen kasvonsa olivat miellyttävät, kun hän ei enää ollut hoidon puutteessa ja kun vauhko ilme oli hävinnyt hänen silmistänsä.

Hän tunsi heti Saaran ja seisoi ja katseli häntä ikään kuin ei koskaan voisi katsella häntä kylliksensä.

— Asia on niin, sanoi leipurinrouva, — että minä käskin hänen tulla tänne, kun hänen oli nälkä, ja kun hän tuli, annoin hänelle tavallisesti jotakin tekemistä. Kun huomasin hänet halukkaaksi työhön, rupesin pitämään hänestä. Ja lopuksi annoin hänelle paikan kodissani; hän auttaa minua, ja se näkyy luonnistuvan hyvin. Hän on niin kiitollinen kuin tyttönen suinkin voi olla. Hänen nimensä on Anne. Muuta nimeä hänellä ei ollut.

Lapset seisoivat ja katselivat toisiansa hetkisen; sitten Saara otti kätensä puuhkastaan ja ojensi sen Annelle. Anne tarttui siihen, ja he katsoivat toisiansa silmiin.

— Olen niin iloinen, kun sinun on käynyt hyvin, sanoi Saara. — Ja olen juuri ajatellut jotakin. Kenties rouva Brown tahtoo antaa sinun tehtäväksesi jakaa leipää ja pyöryköitä lapsille. Kenties sinä mielelläsi tekisit sen, koska tiedät, miltä tuntuu olla nälissään?

— Kyllä, neiti, sanoi tyttö.

Ja Saara tunsi, että Anne ymmärsi häntä, vaikka hän puhui niin vähän ja vain seisoi liikahtamatta ja katseli, kun hän meni intialaisen herran kanssa ulos ja he nousivat vaunuihinsa ja ajoivat pois.