RAM DASS

Joskus näkyi torinkin luota kauniita auringonlaskuja. Niitä voi nähdä savupiippujen lomitse ja kattojen yläpuolelta. Keittiön ikkunoihin ei niitä ollenkaan näkynyt, mutta olipa paikka, jonne ne näkyivät kaikessa komeudessaan: punaisia ja kullalle hohtavia pilviä lännessä, häikäisevän valoreunaisia rusopilviä tai pieniä ruusunvärisiä hattaroita, jotka liidellessään sinitaivaalla muistuttivat lentävää kyyhkysparvea. Se paikka, josta voi kaikkea tätä katsella ja jossa samalla voi hengittää puhtaampaa ilmaa, oli tietysti ullakkohuone.

Kun tori yhtäkkiä alkoi hehkua lumoavassa hohteessa näyttäen ihmeelliseltä nokisista puistaan ja pystyaidoistaan huolimatta, tiesi Saara, että pilvissä tapahtui jotakin. Jos silloin oli mahdollista lähteä keittiöstä tarvitsematta pelätä, että häntä kaivattaisiin tai huudettaisiin takaisin, hän hiipi aina pois, juoksi rappusia huoneeseensa, kiipesi vanhalle pöydälle ja kurottautui ulos ikkunasta niin kauas kuin mahdollista. Kun hän oli päässyt niin pitkälle, hän hengitti aina syvään katsellen ympärilleen. Hänestä tuntui, että taivas ja koko maailma olivat olemassa ikään kuin häntä varten.

Toisista ullakonikkunoista ei kukaan koskaan katsellut ulos. Tavallisesti ne olivat kiinni, mutta silloinkin, kun ne olivat auki tuuletettaessa, ei näkynyt ketään niiden läheisyydessä. Ikkunassa Saaran oli tapana katsella sinitaivasta, joka näytti olevan niin ystävällinen ja lähellä, aivan kuin kaunis holvikatto. Hän katseli läntistä taivaanrantaa, jossa tapahtui ilmeellisiä asioita: pilviä, jotka haihtuivat tai kiitivät eteenpäin tai pysähtyivät muuttaakseen väriä ruusunpunaisesta karmosiininpunaiseksi, lumivalkoiseksi, tulipunaiseksi tai vaalean siniharmaaksi.

Sellainen auringonlasku oli muutamia päiviä sen jälkeen, kun intialainen herra oli muuttanut uuteen kotiinsa. Kun kaikeksi onneksi iltapäivän työt keittiössä olivat lopussa eikä kukaan ollut käskenyt Saaraa tekemään mitään eikä menemään minnekään, hänen oli tavallista helpompi päästä pakoon ullakolle.

Hän kiipesi pöydälle, seisoi ja katseli ympärilleen. Oli ihmeellinen hetki. Kultainen meri peitti taivaan lännessä aivan kuin loistava nousuveden aalto olisi tulvinut yli maailman. Suuri ja laaja keltainen valo levisi ilmaan, ja linnut, jotka lentelivät kattojen yllä, näyttivät aivan mustilta sitä vasten.

— Tämä on suurenmoinen auringonlasku, tuumi Saara mieli heltyneenä itsekseen. — Minua melkein pelottaa, aivan kuin tapahtuisi jotakin outoa.

Yhtäkkiä Saara käänsi päätänsä, sillä hän kuuli merkillisen äänen muutaman kyynärän päästä; oli aivan kuin joku olisi nauranut lyhyesti ja kimakasti. Ääni tuli viereisen kopin ikkunasta. Joku katseli auringonlaskua niin kuin hänkin.

Ikkunasta näkyi pää ja osa ihmisen ruumista, mutta ne eivät olleet pienen tytön eikä sisäkön, vaan synnynnäisen Intian asukkaan outo, valkoisiin puettu vartalo ja pää, johon oli kiedottu valkoinen turbaani.

— Se on intialainen palvelija, arvasi Saara heti, ja naurun oli päästänyt pieni marakatti, jota mies piteli sylissään aivan kuin hän olisi ollut siihen kiintynyt. Marakatti painautui lörpötellen hänen rintaansa vasten.

Kun Saara katsoi sinnepäin, mieskin katsoi häneen. Saaran ensimmäinen vaikutelma oli, että mies oli surullinen ja että hän ikävöi kotiansa. Varmaankin hän oli tullut katsomaan aurinkoa, koska hän harvoin näki sen Englannissa ollessaan ja kaipasi sitä. Saara katseli miestä ja hymyili sitten hänelle. Hän oli oppinut ymmärtämään, että hymyilystä voi olla lohdutusta, vaikkakin hymyilijä olisi vieras. Hänen hymyilynsä nähtävästi huvitti miestä.

Miehen ilme muuttui, ja kun hän hymyili takaisin, tulivat hänen hampaansa näkyviin, ja ne olivat niin kiiltävän valkoiset, että ne ikään kuin valaisivat hänen tummat kasvonsa. Saaran ystävälliset silmät tekivät aina hyvää, kun ihmiset olivat väsyksissä tai surullisia.

Luultavasti silloin kun mies tervehti Saaraa, marakatti pääsi häneltä irti. Se oli juonikas eläin, aina valmis kepposiin. Se loikkasi peltikatolle, juoksi lörpötellen kattoa myöten Saaran luo, hyppäsi hänen olkapäälleen ja siitä hänen huoneeseensa. Se nauratti ja huvitti Saaraa, mutta hän tiesi, että se oli saatava takaisin isäntänsä luo — lieneekö hindu sitten ollut sen isäntä. Hän tuumaili, voisiko hän saada sen kiinni vai olisiko se juonikas eikä antautuisi hänen käsiinsä, vaan karkaisi vielä pitkin kattoa ja joutuisi kadoksiin. Eihän se mitenkään kävisi laatuun. Kenties se olikin intialaisen herran oma, ja kenties herraraukka oli siihen kiintynyt.

Hindu vastasi oikealla sanatulvalla. Hän oli missee Sahibin palvelija. Marakatti oli kiltti eläin eikä purrut, mutta valitettavasti sitä oli vaikea saada kiinni. Se saattoi paeta paikasta toiseen salaman nopeasti. Se oli tottelematon, mutta ei häijy. Ram Dass tunsi sen kuin oman lapsensa, ja joskus se totteli Ram Dassia, mutta ei aina. Jos missee Sahib sallisi, niin hän tulisi kattoa pitkin ja ikkunan kautta Saaran huoneeseen ottamaan kiinni tottelemattoman pienen elukan. Mutta hän pelkäsi, että Saara pitäisi häntä liian rohkeana eikä antaisi hänen tulla. Mutta Saara antoi hänelle heti luvan.

— Voitteko te tulla tänne? hän kysyi.

— Voin tulla hetkiseksi, vastasi hindu.

— Tulkaa sitten. Marakatti hyppii huoneen toiselta puolelta toiselle, ikään kuin se pelkäisi.

Ram Dass kiipesi ulos ikkunastaan ja kulki Saaran ikkunan luo niin varmasti ja kevyesti kuin hän olisi tottunut aina katolla kävelemään. Hän pujahti sisään ikkunasta ja hyppäsi alas aivan äänettömästi. Sitten hän kääntyi Saaran puoleen ja tervehti häntä uudelleen. Marakatti näki hänet ja päästi pienen kirkaisun. Varmuuden vuoksi Ram Dass heti sulki ikkunan ja alkoi sitten ajonsa. Sitä ei kestänyt kauan. Marakatti pitensi sitä muutamia minuutteja nähtävästi ainoastaan huvin vuoksi, mutta hyppäsi pian lörpötellen Ram Dassin olkapäälle, istuutui siihen ja piti kiinni hänen kaulastaan pienellä laihalla käsivarrellaan.

Ram Dass kiitti Saaraa nöyrästi. Saara oli nähnyt, että Ram Dass oli alkuasukkaille ominaisella nopeudella huomannut huoneen tyhjyyden ja kehnouden, mutta hän ei ollut näkevinään mitään, vaan puhutteli Saaraa kuin pientä rajahin tytärtä. Hän uskalsi viipyä vain hetken saatuaan marakatin, mutta tämän hetken hän käytti ilmaistakseen vielä kohteliaasti syvää kiitollisuutta Saaran hyväntahtoisuuden vuoksi.

Kun Ram Dass oli mennyt, Saara seisoi keskellä huonetta ja mietti kaikenlaisia asioita, jotka olivat juolahtaneet hänen mieleensä, kun hän näki Ram Dassin. Hänen pukunsa ja syvästi kunnioittava tapansa palauttivat Saaran mieleen monta vanhaa muistoa. Oli kummallista ajatella, että hän — asiatyttö, jota keittäjä tunti sitten oli parjannut niin pahasti — oli vielä muutama vuosi sitten ollut ihmisten ympäröimänä, jotka kaikki kohtelivat häntä niin kuin Ram Dass oli häntä kohdellut, jotka tervehtivät häntä, kun hän kulki ohi, joiden otsa melkein koski maahan, kun hän puhutteli heitä, ja jotka olivat hänen palvelijoitansa ja orjiansa. Se oli kuin unennäköä. Kaikki oli mennyttä eikä koskaan voinut uudistua.

Tuntui varmalta, että muutosta ei mitenkään voinut tapahtua. Hän tiesi, minkälaiseksi neiti Minchin oli ajatellut hänen tulevaisuutensa. Niin kauan kuin hän oli liian nuori tavalliseksi opettajaksi, käytettäisiin häntä asiatyttönä ja palvelijattarena, mutta siitä huolimatta hänen täytyisi sekä muistaa se, minkä oli lukenut, että jollakin salaperäisellä tavalla oppia lisää. Useimmat illat hänen piti käyttää lukemiseen ja epämääräisten väliaikojen perästä häntä kuulusteltiin. Hän tiesi hyvin saavansa ankarat nuhteet, jollei hän ollut edistynyt niin kuin odotettiin. Kun hän tulisi vanhemmaksi, saisi hän ylenmäärin aherrella kouluhuoneessa, niin kuin hän nyt sai uurastaa eri paikoissa talossa. Olisihan heidän pakko antaa hänelle siistimpiä vaatteita, mutta varmaankin ne olisivat rumia ja huonoja, niin että hän näyttäisi palvelijattarelta.

Tämmöiseltä hänen tulevaisuutensa näytti ja hän seisoi monta minuuttia miettien sitä.

Mutta sitten hänen mieleensä tuli ajatus, joka sai hänen poskensa punoittamaan ja silmänsä säteilemään… Hän oikaisi pienen laihan ruumiinsa ja kohotti päätään. — Mitä tahansa tapahtuneekin, on sentään jotain, jota ei voi muuttaa. Vaikka olenkin repaleinen ja ryysyinen, voin kuitenkin sisimmässäni olla prinsessa. Helppo olisi olla prinsessa, jos olisin puettu kultavaatteisiin, mutta kunniakkaampaa on olla prinsessa, kun ei kukaan sitä näe, niin kuin Maria Antoinette, kun hän menetettyään kruununsa oli vankilassa mustassa puvussa ja harmaahapsisena, kun roskaväki loukkasi häntä sanoen häntä Capet'n-leskeksi. Paljon ylevämpi kuningatar hän oli silloin kuin ollessaan iloinen ja kaiken ollessa suurenmoista. Minä pidän hänestä eniten semmoisena. Ulvova roskaväki ei saanut häntä säikähtämään.

Tämä ei ollut mikään uusi ajatus. Se oli lohduttanut häntä monena katkerana päivänä, ja hänen kasvoissaan oli silloin ollut ilme, jota neiti Minchin ei voinut ymmärtää ja joka kovasti harmitti arvoisaa neitiä, sillä lapsi näytti elävän elämää, joka korotti hänet muun maailman yläpuolelle. Tuntui melkein siltä kuin hän ei olisi kuullut raakoja ja häijyjä sanoja, joita hänelle sanottiin, tai jos hän ne kuuli, ei olisi välittänyt niistä. Joskus neiti Minchin saattoi kesken tuiman, käskevän puheensa huomata lapsen katseen kohdistuneen häneen itseensä ja siinä jonkinlaisen hymyilevän, ylpeän ilmeen. Hän ei voinut aavistaakaan, että Saara silloin mietti itsekseen:

— Sinä et tiedä, että sanot kaiken tämän prinsessalle ja että minä voisin, jos tahtoisin, viitata riistämään hengen sinulta. Armahdan sinut, koska minä olen prinsessa ja sinä yksinkertainen, epäystävällinen, halpamainen vanha olento, raukka, joka ei ymmärrä parempaa.

Tämä tavallisesti huvitti häntä ja kiinnosti häntä enemmän kuin mikään muu, ja tämä hänen ihmeellinen haaveilunsa toi hänelle lohdutusta. Kun hän haaveili näin, hän ei voinut olla raaka ja epäkohtelias niille, jotka olivat raakoja ja epäkohteliaita hänelle.

— Prinsessan täytyy olla kohtelias, hän tuumi itsekseen.

Ja kun palvelijat — jäljitellen emäntäänsä — olivat röyhkeitä ja komensivat häntä juoksemaan kaikenlaisille asioille, hän piti päänsä pystyssä ja vastasi heille kohteliaasti, mikä usein sai heidät ihmetellen tuijottamaan häneen.