TIMANTTIKAIVOKSET

Vähän aikaa tämän jälkeen tapahtui jotakin, mikä herätti suurta mielenkiintoa. Ei yksin Saara kiinnittänyt huomiotaan siihen, vaan koko koulu, ja siitä puhuttiin monta viikkoa vielä jälkeenpäin.

Kapteeni Crewe oli kerran kirjeessään kertonut erittäin mielenkiintoisen jutun. Eräs hänen ystävänsä ja entinen koulutoverinsa oli aivan odottamatta käynyt Intiassa tervehtimässä häntä. Tämä omisti suuren maa-alueen, josta oli löydetty timantteja, ja kaivoksissa työskenneltiin parastaikaa. Jos kaikki kävisi, niin kuin oli syytä otaksua, hänestä tulisi niin suurten rikkauksien omistaja, että päätä huimasi niitä ajatellessakin. Koska hän oli hyvin kiintynyt lapsuudenystäväänsä, hän oli tarjonnut tälle tilaisuuden päästä rikkauksista osalliseksi rupeamalla osakkaaksi liikeyritykseen.

Niin Saara ainakin oli ymmärtänyt hänen kirjeensä. Tosin ei mikään muu liikeyritys, kuinka suurenmoinen tahansa, olisi herättänyt hänen mielenkiintoaan eikä muidenkaan koululaisten, mutta timanttikaivokset! — sehän oli aivan kuin "Tuhannesta yhdestä yöstä" otettua, eikä sen vuoksi kukaan voinut pysyä välinpitämättömänä.

Saara kuvitteli ne loihdituiksi ja keksi satuja Ermengardelle ja Lottielle maanalaisista sokkelokäytävistä, joiden seinät, lattia ja katto olivat hohtokivien peitossa ja joissa tummaihoiset miehet hakkasivat irti kiviä raskailla kaivoskoukuilla. Ermengarde oli hyvin ihastunut kertomukseen, ja Lottie tahtoi joka ilta kuulla sen uudelleen. Laviniaa harmitti! Hän sanoi Jessielle, ettei hän uskonut sellaisia timanttikaivoksia olevankaan.

— Minun äidilleni on timanttisormus, joka on maksanut neljäkymmentä puntaa, hän sanoi, — eikä se ole suinkaan suuri. Jos olisi oikein kaivoksia täynnä timantteja, niin ihmiset tulisivat ihan naurettavan rikkaiksi.

— Kenties Saarasta tulee naurettavan rikas, hihitti Jessie.

— Hän on naurettava olematta rikas, Lavinia sanoa sävähdytti.

— Minä luulen, että sinä vihaat häntä, tuumi Jessie.

— En suinkaan, Lavinia tiuskaisi. — Mutta en usko olevan kaivoksia, jotka olisivat täynnä timantteja.

— Ihmistenhän täytyy kuitenkin saada timanttinsa jostakin, huomautti Jessie ja kysyi uudelleen hihittäen: Tiedätkö, mitä Gertrude sanoo?

— En, enkä siitä välitäkään, jos se koskee tuota siunattua Saaraa!

— Häntä se juuri koskeekin. Hän on nyt keksinyt, että hän muka on prinsessa. Sitä hän aina leikkii. Koulussakin. Hän sanoo oppivansa läksynsä paremmin sillä tavalla. Hän tahtoisi, että Ermengardekin olisi prinsessa, mutta Ermengarde sanoo olevansa liian lihava.

— Hän onkin liian lihava, ja Saara liian laiha. Taaskin Jessie nauraa hihitti.

— Hän sanoo, ettei se riipu siitä, minkä näköinen on tai mitä omistaa. Se riippuu vain siitä, mitä ajattelee ja tekee.

— Kai meidän täytyy sanoa hänelle "teidän kuninkaallinen korkeutenne", ilkkui Lavinia.

Päivän oppitunnit olivat päättyneet, ja tytöt istuivat takkavalkean ääressä kouluhuoneessa ja viettivät aikaansa mielensä mukaan.

Lavinian puhuessa ovi avautui ja Saara tuli huoneeseen mukanaan Lottie, jonka oli tapana seurata hänen kintereillään kuin pieni koira.

— Tuossa hän on, tuo kamala penikka! kuiskasi Lavinia. — Jos Saara on häneen niin ihastunut, niin miksi ei hän sitten pidä häntä omassa huoneessaan? Varmaankin hän rupeaa kirkumaan, ennen kuin on kulunut viittäkään minuuttia.

Lottieta oli yhtäkkiä haluttanut leikkiä kouluhuoneessa, ja hän oli pyytänyt "kasvatusäitiänsä" seuraamaan häntä sinne. Hän meni muutamien pienokaisten seuraan, jotka leikkivät huoneen nurkassa.

Saara kiipesi ikkunakomeroon, avasi kirjan ja alkoi lukea. Kirjassa kerrottiin Ranskan vallankumouksesta, ja pian hän oli syventynyt kertomukseen Bastiljin vangeista. Nämä miehet olivat viettäneet niin monta vuotta vankiluolissa, että kun heidän vapauttajansa päästivät heidät ulos, heidän kasvonsa olivat melkein kokonaan pitkän tukan ja parran peitossa, ja he olivat melkein unohtaneet, että oli maailmaa heidän vankilansa ulkopuolella.

Hän oli kaukana kouluhuoneesta, eikä ollut suinkaan miellyttävää joutua sinne takaisin, kun Lottie yhtäkkiä päästi kimakan ulvonnan. Saarasta ei mikään ollut niin vaikeaa kuin malttaa mielensä, jos joku häiritsi häntä, kun hän oli syventyneenä kirjoihin.

Hänen täytyi väkisin tukahduttaa ärtyisyyden tunne, kun hän pani pois kirjansa ja hyppäsi alas sopestaan.

Lottie oli laskenut luikua lattialla, oli ärsyttänyt Laviniaa ja Jessietä melullaan ja vihdoin kellahtanut kumoon ja satuttanut lihavan polvensa. Hän huusi ja hyppeli keskellä ystävien ja vihollisten piiriä, jotka milloin hyväilivät, milloin toruivat häntä.

— Suu kiinni, irvisuu! Heti paikalla! komensi Lavinia.

— Minä en ole irvisuu — en ole irvisuu! valitti Lottie. — Saara!

— Jollei hän vaikene, niin neiti Minchin kuulee, sanoi Jessie.

Saara juoksi huoneen poikki, laskeutui polvilleen ja syleili Lottieta.

— Kas niin, Lottie! hän sanoi. Lottie pieni, sinähän lupasit Saaralle!

— Hän sanoi, että minä olen irvisuu, nyyhkytti Lottie.

Saara hyväili häntä, mutta puhui totisella äänellä, jonka Lottie tunsi.

— Jos sinä itket ja parut, niin sinusta tulee sellainen, pikku Lottie. Sinähän lupasit!

Lottie muisti, että oli luvannut, mutta huusi vain kovemmin.

— Minulla ei ole äitiä! hän julisti. — Ei äitiä ollenkaan.

— Onhan sinulla sentään, sanoi Saara ystävällisesti. — Oletko unohtanut? Etkö tiedä, että Saara on sinun äitisi? Etkö huoli Saaraa äidiksesi?

Lottie painautui häntä vasten, ja hänen nyyhkytyksensä hiljenivät.

— Tule ikkunakomeroon luokseni istumaan, jatkoi Saara, — niin kuiskutan sinulle sadun.

— Kerrotko sinä? Lottie ihasteli lopettaen nyyhkytyksensä. Kerrotko minulle — timanttikaivoksista?

— Timanttikaivoksista! tirskahti Lavinia. — Ilkeä lellitelty penikka, tahtoisin pieksää häntä!

Saara hyökkäsi äkisti ylös. Täytyy muistaa, että hän oli ollut syventyneenä kertomukseen Bastiljista ja että hänen oli täytynyt nopeasti palauttaa mieleensä kasvattinsa ja hoivata häntä. Hän ei ollut enkeli, eikä suinkaan pitänyt Laviniasta.

— Niin, hän sanoi kiivaasti, — mutta minäpä tahtoisin pieksää sinua — mutta en nyt tee sitä kuitenkaan, hän lisäsi hilliten itsensä. — Emmehän ole katulapsia. Olemme kylliksi vanhoja ymmärtääksemme.

Nyt sai Lavinia toivomansa tilaisuuden.

— Niinpä niin, teidän kuninkaallinen korkeutenne! hän virkkoi ivallisesti. — Mehän olemme luullakseni prinsessoja — ainakin eräs meistä. Koulun maineen pitäisi kohota korkealle nyt, kun neiti Minchinillä on prinsessa oppilaana.

Saara juoksi hänen luoksensa. Näytti siltä kuin hän olisi aikonut antaa Lavinialle korvapuustin. Kenties hän aikoikin.

Hänen tapansa kuvitella kaikenlaista tuotti hänelle paljon iloa. Näistä kuvitelmistaan hän ei kertonut koskaan sellaisille tytöille, joista hän ei pitänyt. Uutta "keksintöään", että hän oli prinsessa, hän oli pitänyt sydämenasianaan ja pelkäsi kovasti, että joku saisi siitä vihiä. Hän oli pitänyt sitä salaisuutena, ja nyt Lavinia pilkkasi sitä melkein koko koulun kuullen.

Hän tunsi veren kohoavan poskilleen ja suhisevan korvissaan. Mutta hän hillitsi itsensä ajoissa.

Prinsessa ei saanut joutua raivon valtaan. — Hänen kätensä vaipui alas, ja hän seisoi hetkisen aivan hiljaa. Kun hän sitten puhui, hänen äänensä oli levollinen ja vakava. Hänen päänsä oli pystyssä, ja kaikki kuuntelivat häntä.

— Se on totta, hän sanoi. — Joskus kuvittelen olevani prinsessa voidakseni koettaa käyttäytyä niin kuin prinsessa käyttäytyisi.

Lavinia ei voinut keksiä sopivaa vastausta. Monta kertaa hän oli huomannut, ettei hän voinut löytää tyydyttävää vastausta joutuessaan riitaan Saaran kanssa.

— Vai niin, hän sanoi vihdoin. — Toivon, ettet unohda meitä, kun nouset valtaistuimelle.

— En unohda, vastasi Saara ja katseli vaieten ja vakavasti Laviniaa, joka näki parhaaksi kääntyä, tarttua Jessien käsivarteen ja poistua.

Tämän jälkeen ne tytöt, jotka kadehtivat Saaraa, sanoivat häntä "Saara-prinsessaksi", kun milloin tahtoivat erikoisesti näyttää halveksivansa häntä. Ne, jotka pitivät hänestä, käyttivät samaa nimitystä hyväilynimenä.

Beckyn mielestä se oli Saaralle sopivin nimi, mitä koko maailmasta voi löytyä. Tuttavuus, joka oli alkanut sinä sumuisena iltapäivänä, jolloin hän oli säikähtyneenä herännyt mukavassa tuolissa, oli kehittynyt ja kasvanut neiti Minchinin tietämättä siitä mitään.

Joskus Becky uskalsi viipyä vain muutaman minuutin valoisassa, lämpöisessä huoneessa, jolloin tytöt saattoivat ainoastaan vaihtaa muutaman sanan ja Saara pistää vain jonkin pienen lahjan Beckyn avaraan taskuun.

Makupalojen etsiminen ja löytäminen ja kääriminen pieneen pakettiin tuotti Saaralle uutta huvia. Kun hän oli kaupungilla kävelemässä tai ajelemassa, hänen oli tapana tarkastella kauppojen ikkunoita. Kun hän ensimmäisen kerran oli tuonut mukanaan kotiin kaksi pientä piirakkaa, hän oli mielestään tehnyt oikein hyvän keksinnön. Beckyn silmät loistivat ihastuksesta, kun hän näki ne.

Vähitellen Beckyltä alkoi tämän ylimääräisen kestityksen vaikutuksesta hävitä alituinen näläntunne, eikä hiilikoppa tuntunut hänestä enää niin sietämättömän raskaalta kuin ennen.

Ja vaikka se olikin aika raskas ja keittäjä pahalla tuulella, ja vaikka työt, jotka sälytettiin Beckyn tehtäväksi, olivatkin raskaita, niin olihan odotettavissa iltapäivän lohduttava hetki, toivo, että Saara neiti olisi huoneessaan. Olisi hän ollut iloinen ilman lihapiirakoitakin, kunhan vain sai nähdä Saaran.

Becky-poloinen oli joutunut koko elämänsä ajan raatamaan, ja hän tuskin tiesi, mitä nauru olikaan. Saara sai hänet sekä hymyilemään että nauramaan ja nauroi itse mukana, ja vaikkei kumpikaan heistä oikein ymmärtänyt sitä, tämä nauru oli yhtä ravitsevaa kuin lihapiirakatkin.

Pari viikkoa ennen kuin Saara täytti yksitoista vuotta, hän sai isältään kirjeen, jota kirjoittaessaan isä ei näyttänyt olleen yhtä poikamaisen hyvällä tuulella kuin tavallisesti. Hän ei ollut oikein terve, ja timanttikaivoksen aiheuttamat puuhat nähtävästi rasittivat häntä liiaksi.

— Katso, pikku Saara, hän kirjoitti, — isäsi ei ole liikemies, ja numerot ja asiakirjat vaivaavat häntä. Hän ei ymmärrä niitä ja kaikki touhu tuntuu niin hankalalta. Jollei minulla olisi kuumetta, en luultavasti pysyisi öisin valveilla heittelehtien vuoteellani puolelta toiselle. Jos oma pikku emäntäni olisi täällä, luulen, että hän antaisi minulle monta vakavaa, hyvää neuvoa. Antaisithan, pikku emäntäni?

Kapteeni Crewe oli leikillään sanonut Saaraa "pikku emännäkseen" tytön pikkuvanhan käytöksen vuoksi.

Hän oli ryhtynyt suurenmoisiin valmisteluihin Saaran syntymäpäiväksi. Muun muassa oli Pariisista tilattu uusi nukke, ja sen vaatetuksesta oli pidetty erinomainen huoli.

Syntymäpäivää aiottiin viettää suurin juhlallisuuksin. Tarkoituksena oli koristaa koulusali ja panna siellä toimeen illanvietto.

Laatikot ja lahjapaketit avattaisiin juhlallisesti, ja neiti Minchinin yksityisissä huoneissa vietettäisiin loistavat juhlat.

Kouluhuone koristettiin rautatammen lehvistä sidotuilla seppeleillä, pulpetit nostettiin pois, ja penkit peitettiin punaisella kankaalla ja asetettiin seinäviereen ympäri huonetta.