TAASKIN LOTTIE
Reading edition
Kolmas Saaran ystävä oli Lottie. Pieni raukka, joka ei tiennyt mitään suruista ja huolista ja joka oli hyvin hämillään nähdessään, millainen muutos hänen kasvatusäitinsä elämässä oli tapahtunut. Hän oli kuullut kerrottavan, että Saara oli kokenut merkillisiä asioita, mutta ei voinut ymmärtää, minkä vuoksi hän oli niin muuttunut — minkä vuoksi hänellä oli vanha, musta puku ja minkä vuoksi hän tuli kouluhuoneeseen ainoastaan opettamaan, sen sijaan että olisi istunut kunniapaikallaan ja itse saanut opetella läksyjä.
Paljon oli kuiskuteltu pienokaisten kesken, kun huomattiin, ettei Saara enää asunut niissä huoneissa, joissa Emily niin kauan oli ollut näytteillä.
— Oletko sinä nyt hyvin köyhä, Saara? hän oli viattomasti kysynyt ensimmäisenä aamuna, jolloin hänen ystävänsä alkoi opettaa ranskaa pikkulapsille. — Oletko sinä yhtä köyhä kuin kerjäläinen? Hän pisti palleroisen kätensä Saaran laihaan kouraan, ja hänen pyöreät silmänsä olivat kyynelissä. — Minä en tahdo, että sinä olet köyhä kuin kerjäläinen.
Hän näytti rupeavan itkemään, mutta Saara ehätti lohduttamaan:
— Kerjäläisellä ei ole asuntoa, mutta minulla on.
— Missä sinä asut? jatkoi Lottie. — Sinun huoneessasi asuu uusi tyttö, eikä se ole enää kaunis.
— Minä asun toisessa huoneessa.
— Onko se kaunis? jatkoi Lottie. — Minä tahdon mennä katsomaan.
— Et saa jutella. Neiti Minchin katsoo meihin. Hän suuttuu, jos minä annan sinun kuiskata.
Hän oli jo huomannut, että kaikki mitä tapahtui pantiin hänen syykseen. Jos lapset olivat tarkkaamattomia, jos he juttelivat, jolleivät he istuneet hiljaa, hän sai toruja.
Lottie oli kuitenkin itsepintainen. Jollei Saara tahtonut sanoa, missä hän asui, pienokainen aikoi jollakin toisella tavalla ottaa selvän asiasta. Hän puheli ikäistensä kanssa, kierteli vanhempien tyttöjen seurassa ja kuunteli heidän puhettaan ja sai heidän huomaamattaan erinäisiä tietoja, joiden johdosta hän lähti eräänä iltapäivänä löytöretkelle. Hän kiipesi portaita, joiden olemassaolosta hänellä ei ennen ollut aavistustakaan, kunnes tuli ullakkokerrokseen. Siellä hän näki kaksi ovea vieretysten, ja kun hän avasi toisen niistä, hän huomasi rakkaan Saaransa, joka seisoen jakkaralla katseli ulos ikkunasta.
— Saara! hän huusi hämillään. — Saara äiti! Hän säikähti huomatessaan, että huone oli autio ja ruma ja tuntui olevan kaukana muusta maailmasta. Hän oli mielestään kiivennyt satoja portaita.
Saara kääntyi äkisti kuullessaan hänen äänensä. Nyt oli hänen vuoronsa hämmästyä. Mitähän nyt tapahtuisi? Jos Lottie alkaisi huutaa ja joku kuulisi, he olisivat molemmat pulassa. Hän hyppäsi alas jakkaralta ja juoksi lapsen luo.
— Älä huuda, älä melua! hän rukoili. — Minua torutaan, jos sinä huudat, ja minua on jo toruttu koko päivän. Ei tämä — ei tämä ole mikään huono huone, Lottie!
— Eikö se ole huono? läähätti Lottie ja puri huultaan tarkastellessaan sitä. Hän oli tosin lellitelty lapsi, mutta hän rakasti kasvattiäitiään ja koetti sen vuoksi hillitä itseään. Sitä paitsi hän ajatteli, että mikä paikka tahansa voisi muuttua hauskaksi, kun Saara tuli sinne asumaan.
— Miksi se ei ole huono, Saara? hän kuiskasi.
Saara veti hänet luoksensa ja koetti nauraa. Pehmoisen lapsenruumiin lämpö tavallaan lohdutti häntä. Hänellä oli ollut vaikea päivä ja hän oli tuijottanut ulos ikkunasta kuumin silmin.
— Täältä voi nähdä kaikenlaista, jota sieltä alhaalta ei näe.
— Mitä sitten? kysyi Lottie uteliaana.
— Savupiippuja aivan meidän lähellämme, ja savua, joka kiertelee ylöspäin renkaina ja pilvinä ja häviää ilmaan; ja varpusia, jotka hyppelevät ja juttelevat keskenään aivan kuin ihmiset — ja toisia ullakkoikkunoita, joista koska tahansa voi näkyä joku ihmisen pää, ja silloin haluaisi tietää, kenen se on. Ja kaikki tuntuu olevan niin korkealla, aivan kuin olisi jossakin toisessa maailmassa.
— Voi anna minun katsella! pyysi Lottie. — Nosta ylös.
Saara nosti hänet ylös, ja he seisoivat vieretysten vanhalla pöydällä, nojautuivat katossa olevaan ikkunaan ja katselivat ulos.
Se joka ei ole kertaakaan tehnyt samoin, ei tiedä, kuinka toisenlaisen maailman he sieltä näkivät. Peltikatto levisi heidän ympärillään viettäen räystäskourua kohti. Varpuset olivat siellä kuin kotonaan, hyppelivät ja visertelivät pelkäämättä. Kaksi istuutui savupiipun reunalle riidellen kiivaasti, kunnes toinen nokki toista ajaen sen pois. Viereinen ikkuna, joka kuului toiseen taloon, oli suljettu, sillä talossa ei asunut ketään.
Taivas näytti olevan paljon lähempänä täällä kuin kadulla, ja Lottie oli innoissaan. Kaikki alhaalla oleva tuntui häipyvän. Saattoi tuskin uskoa, että neiti Minchiniä ja neiti Ameliaa ja kouluhuonetta oli olemassakaan, ja vaununpyörien jyrinä kuului kuin toisesta maailmasta.
— Voi Saara! huudahti Lottie puristaen hänen suojelevaa käsivarttaan. — Minä pidän tästä ullakosta — minä pidän siitä! Se on hauskempi kuin huoneet tuolla alhaalla.
— Katso tuota varpusta, kuiskasi Saara. — Toivoisin, että minulla olisi muruja heittää sille.
— Minulla on! huusi Lottie. — Minulla on palanen kakkua taskussa.
Kun he heittivät katolle muutamia muruja, varpunen hyppäsi pois ja lensi lähellä olevalle savupiipulle. Se ei nähtävästi ollut tottunut tuttavallisuuteen, joten odottamattomat murut tekivät sen levottomaksi. Mutta kun Lottie oli aivan hiljaa ja Saara piipitti vienolla äänellä — melkein kuin itse olisi ollut varpunen — lintu huomasi, että se, mikä oli säikähdyttänyt sitä, olikin vieraanvaraisuutta. Se tarkasteli pää kallellaan ja säihkyvin silmin murusia. Lottie tuskin malttoi pysyä hiljaa.
— Tuleekohan se? Tuleekohan se? hän kuiskasi.
— Silmistä päättäen se tahtoisi, kuiskasi Saara takaisin. — Se miettii, uskaltaako. Kyllä se tulee, se tulee.
Varpunen lensi katolle ja hyppi muruja kohden, mutta pysähtyi muutaman tuuman päähän niistä, kallisti taas päätänsä ja näytti harkitsevan, voisivatko Saara ja Lottie muuttua suuriksi kissoiksi ja karata kimppuun. Vihdoin se tunsi sydämessään, että he olivat kiltimpiä kuin olisi luullut, hyppäsi lähemmäksi ja lähemmäksi, tarttui yhdellä nokkaisulla isoimpaan muruun ja vei sen savupiipun toiselle puolelle.
— Nyt se tietää, ja se tulee kyllä takaisin hakemaan lisää.
Se tuli takaisin; vieläpä sillä oli ystävä mukanaan. Ja ystävä lensi pois ja palasi tuoden mukanaan sukulaisen; siitä syntyi oikeat pidot. Ne visertelivät, juttelivat ja piipittivät. Silloin tällöin ne seisahtuivat ja pää kallellaan tutkien tarkastelivat Lottieta ja Saaraa.
Lottie oli niin ihastuksissaan, että hän aivan unohti, kuinka ensin oli säikähtänyt, kun näki Saaran huoneen. Kun he laskeutuivat alas pöydältä ja palasivat entiseen maailmaansa, Saara kykeni näyttämään hänelle huoneessa kaikenlaista kaunista, jonka olemassaoloa hän ei itsekään ollut aavistanut.
— Se on niin pieni ja kaiken muun yläpuolella, sanoi hän huoneestaan, — että se on melkein kuin linnunpesä oksalla. Kalteva katto on niin lystikäs. Katso, sinä tuskin voit seisoa suorana tällä puolella huonetta; ja kun aamu koittaa, minä voin vuoteessani maaten ikkunasta nähdä taivaan. Näen ikään kuin nelikulmaisen valopaikan. Kun aurinko paistaa, leijailee helakoita pieniä pilviä ohi, ja mielestäni voisin aivan koskea niihin. Kun sataa, loiskivat ja ratisevat pisarat aivan kuin ne kertoisivat jotakin kaunista. Ja kun taivas on tähdessä, voi maatessaan koettaa laskea, kuinka monta tähteä sopii valopaikkaan. Aika paljon siihen sopiikin. Ja katsopa tuota pientä, ruosteista uuninristikkoa nurkassa! Ajattele, kuinka hauskalta se näyttäisi, jos se olisi kiilloitettu kirkkaaksi ja tuli palaisi uunissa. Niin kuin näet, tämä on todellakin pieni, hauska huone.
Hän kulki ympäri huonetta pitäen Lottieta kädestä ja selitti käsien liikkeillä kaikkea kaunista, mitä hän oli näkevinään. Ja Lottie näki kaiken semmoisena kuin Saara sen hänelle esitti, sillä Saara sai hänet aina uskomaan kertomuksiansa.
— Katso, Saara taas aloitti, — lattialla voisi olla paksu pehmoinen, sininen intialainen matto. Ja tuossa nurkassa voisi olla pehmoinen, pieni sohva pieluksineen, jolle voisi nousta istumaan, ja sen yläpuolella voisi olla hylly täynnä kirjoja. Ja sitten täällä voisi olla lamppu ja tummanpunainen lampunvarjostin, ja pöytä keskellä lattiaa, jonka ääressä voisi juoda teetä, ja pieni pyöreä kuparikattila, joka laulaisi uuninreunuksella, ja vuode voisi olla aivan toisenlainen. Se voisi olla pehmoinen, ja siinä voisi olla kaunis silkkipeite. Olisikohan se kaunista. Ja kenties voisimme kesyttää varpuset ystäviksemme, niin että ne naputtaisivat ikkunaan ja kysyisivät, saisivatko tulla sisään.
— Voi Saara! huudahti Lottie, — minä asuisin mielelläni täällä.
Saara houkutteli Lottieta menemään takaisin alakertaan, ja kun hän oli auttanut pikku tytön matkalle ja palannut huoneeseensa, hän seisoi keskellä lattiaa ja katsoi ympärilleen. Lumo, jonka hänen mielikuvituksensa oli luonut Lottielle, oli haihtunut. Vuode oli kova, ja siinä oli likainen peite. Valkaistulla seinällä näkyi kuluneita paikkoja, lattia oli kylmä ja paljas, uuninristikko ruosteinen ja rikkinäinen, ja risainen jakkara, joka oli vinossa rikkinäisillä jaloillaan, oli ainoa istumapaikka. Hän istahti sille ja nojasi päätään käsiinsä. Vain se, että Lottie oli käynyt siellä ja taas mennyt pois, sai esineet näyttämään huonommilta. Varmaan vangitkin tuntevat itsensä hylätymmiksi sen jälkeen, kun joku heidän luonansa käynyt on poistunut jättäen heidät yksinäisyyteen.
— Täällä on autiota. Joskus minusta tuntuu, että tämä on yksinäisin paikka maailmassa.
Viikkoa myöhemmin oli sellainen harvinainen ilta, jolloin Ermengarde uskalsi hiipiä ullakolle. Hän naputti sormenpäillään oveen, mutta kului pari minuuttia Saaran tulematta avaamaan. Oli niin hiljaista, että Ermengarde luuli Saaran nukkuvan. Mutta sitten hän kuuli ihmeekseen tämän hiljaa nauravan ja puhuvan hyväillen jollekulle.
— Katsos tässä! kuuli Ermengarde hänen sanovan. — Ota se ja mene kotiin, Melkisedek! Mene kotiin vaimosi luo! Sen jälkeen Saara avasi oven ja näki Ermengarden seisovan levottomana kynnyksellä.
— Ke-kenelle sinä puhut, Saara? hän läähätti.
Saara työnsi hänet varovaisesti sisään iloisen näköisenä.
— Sinun täytyy luvata, ettet pelkää — etkä suinkaan huuda, sillä muuten en voi kertoa mitään.
Ermengarden teki kovasti mieli huutaa samassa, mutta hän sai sentään hillityksi itsensä. Hän katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään.
— Onko täällä jotakin, joka voi säikähdyttää? hän kysyi.
— Muutamat pelkäävät niitä. Minäkin ensin pelkäsin, mutta en nyt enää.
— Onko täällä kummitus?
— Ei toki, sanoi Saara nauraen. — Minulla on rotta.
Ermengarde hyppäsi suoraan pieneen likaiseen vuoteeseen. Hän veti jalkansa yöpaitansa ja punaisen liinan alle. Hän ei huutanut, mutta huohotti pelosta.
— Voi! Hyi! hän kuiskasi. — Rotta! Rotta!
— Arvasin, että pelkäisit. Mutta ei sinun tarvitse pelätä. Minä parastaikaa kesytän sitä. Se jo tuntee minut hyvin ja tulee tänne, kun houkuttelen. Minä olen pannut sille nimeksi Melkisedek. Etkö sinä uskalla katsoa sitä?
Asia oli niin, että aikaa myöten keittiöstä saatujen murujen avulla tämä tuttavuus oli kehittynyt; Saara oli vähitellen unohtanut, että arka olento, johon hän oli niin hyvin tutustunut, oli tavallinen rotta.
Ensin Ermengarde oli niin säikähtynyt, ettei hän uskaltanut muuta kuin istua vuoteeseen kyyristyneenä ja vetää jalat alleen, mutta kun hän näki Saaran rauhalliset kasvot ja kuuli kertomuksen Melkisedek-rotan ensimmäisestä esiintymisestä, hän alkoi käydä uteliaaksi ja kumartui vuoteen laidan yli katselemaan, kun Saara laskeutui polvilleen lattiassa olevan reiän eteen.
— Eihän se vain hyppää vuoteeseen? hän kysyi.
— Ei toki. Se osaa käyttäytyä yhtä hyvin kuin mekin. Se onkin ihmisen kaltainen. Pidä nyt varasi!
Hän vihelsi aivan hiljaa, toisti vihellyksensä moneen kertaan ja näkyi kokonaan syventyvän yritykseensä. Ermengardesta tuntui siltä kuin Saara lukisi jonkinlaisia loitsuja. Ja vihdoin tuli reiästä esiin viiksekäs kirkassilmäinen pää. Saaralla oli muutamia muruja kädessä. Hän pudotti ne lattialle, ja Melkisedek tuli rauhallisesti syömään ne. Suurimman palasen se tietenkin vei kotiinsa.
— Katso, tuon se vei vaimolleen ja lapsilleen. Se on hyvin kiltti. Se syö vain pienet muruset. Sitten se menee kotiinsa, ja minä voin aina kuulla, kuinka sen perhe piipittää iloisesti.
Ermengarde rupesi nauramaan.
— Voi Saara! Sinä olet merkillinen — mutta sinä olet niin hyvä ja hauska!
Samassa kuului kaksi kovaa koputusta seinään. Ermengarde säikähti niin, että oli hypätä pois vuoteesta. Saara nousi seisomaan ja vastasi varsin juhlallisesti:
— Se on viereisen kopin vanki.
— Becky! huudahti Ermengarde ihastuksissaan.
— Niin juuri. Saat kuulla: kaksi koputusta merkitsee: "Vanki, oletko siellä?"
Hän koputti itse kolme kertaa seinään vastaukseksi.
— Se merkitsee: "Kyllä, minä olen täällä ja kaikki on hyvin."
Beckyn puolelta seurasi neljä koputusta.
— Se merkitsee, Saara selitti: "Siis, onnettomuustoveri, nukutaan rauhassa. Hyvää yötä!"
Ermengarde säteili ihastuksesta.
— Voi, Saara! hän kuiskasi iloisesti, — tämähän on aivan kuin satua!
Saara istui ja jutteli, niin että Ermengarde unohti itse olevansa tavallaan karannut vanki, ja Saaran täytyi muistuttaa hänelle, ettei hän voinut jäädä Bastiljiin koko yöksi, vaan että hänen täytyi hiljaa hiipiä alas ja kiivetä takaisin vuoteeseensa.