"HÄN ON SE LAPSI"

Seuraavana iltapäivänä istui kolme ison perheen jäsentä intialaisen herran kirjastossa tehden parhaansa ilahduttaakseen häntä.

Sairas herra oli jonkin aikaa elänyt jännittävässä odotuksessa, ja tänään häntä hermostutti erikoisesti eräs tapaus. Herra Carmichael oli nimittäin palannut kotiin Moskovasta. Hänen siellä olonsa oli pidentynyt viikon toisensa perästä.

Kun hän ensin saapui outoon suureen kaupunkiin, hänen oli ollut mahdotonta päästä sen perheen jäljille, jota hän etsi. Kun hän vihdoin varmasti tiesi löytäneensä sen ja oli käynyt heidän kotonaan, oli hänelle ilmoitettu, että he olivat matkoilla. Hänen yrityksensä päästä yhteyteen heidän kanssaan olivat turhia, minkä vuoksi hän päätti jäädä Moskovaan siksi, kunnes he palaisivat matkaltansa.

Herra Carrisford istui lepotuolissaan, Janet lattialla hänen vieressänsä. Hän piti paljon Janetista. Nora oli löytänyt jakkaran, ja Donald istui hajareisin ratsastaen tiikerillä, jonka pää koristi sen nahasta tehtyä mattoa, vieläpä hän ratsasti aika rajusti.

— Älä reuhtoile niin kovasti, Donald, nuhteli Janet.

— Kun olemme tulleet tänne ilahduttamaan sairasta, ei pidä meluta noin! Kenties meidän "ilahduttamisemme" on liiaksi meluavaa, herra Carrisford?

— Ei ollenkaan, tämä vastasi taputtaen häntä olalle.

— Se estää minua ajattelemasta liikaa.

— Kas, tuolla tulevat ajurinrattaat! huudahti Janet heti sen jälkeen. — Ne seisahtuivat portille. Se on isä!

Kaikki juoksivat ikkunaan ja katsoivat ulos.

— Se on isä! ilmoitti Donald. — Mutta ei hänellä ole mitään pientä tyttöä mukanaan.

Kaikki kolme juoksivat viipymättä ja riemuiten ulos huoneesta eteiseen. Tällä tavalla he aina lausuivat isänsä tervetulleeksi. Saattoi kuulla heidän hyppelevän ja taputtavan käsiään sekä kuinka heitä nosteltiin ja suudeltiin.

Herra Carrisford yritti nousta tuoliltansa, mutta vaipui siihen takaisin.

— Ei maksa vaivaa koettaakaan, hän sanoi. — Minkälainen raukka minä olenkaan!

Herra Carmichaelin ääni kului sanovan:

— Ei, lapset, te saatte tulla sisään sitten, kun minä olen puhunut herra Carrisfordin kanssa. Menkää nyt Ram Dassin luo leikkimään.

Sitten hän avasi oven ja tuli sisään. Hän näytti entistäkin kukoistavammalta ja toi mukanaan terveyden ja reippauden tuulahduksen, mutta hänen silmissään oli pettymyksen ja levottomuuden ilme, kun hän kohtasi sairaan hartaasti kysyvän katseen.

— Mitä uutta? kysyi herra Carrisford. — Mitä tiedät tytöstä, jonka venäläinen perhe otti lapseksensa?

— Hän ei ole se lapsi, jota me etsimme, kuului herra Carmichaelin vastaus. — Hän on paljon nuorempi kuin kapteeni Crewen pieni tyttö. Hänen nimensä on Emily Carew. Olen nähnyt hänet ja puhunut hänen kanssaan. Venäläiset eivät voineet antaa minulle kaikkia tietoja.

Kuinka väsyneeltä intialainen herra näyttikään!

— Sitten täytyy aloittaa tiedustelut uudelleen, hän sanoi. — Siinä on kaikki, mitä voimme tehdä. Mutta ole hyvä ja paina puuta.

Herra Carmichael istuutui. Hän oli vähitellen oppinut pitämään tästä onnettomasta miehestä. Hän oli itse hyvinvoipa ja onnellinen ja häntä ympäröivät hilpeys ja rakkaus, joten yksinäisyys ja sairaus tuntuivat hänestä sietämättömiltä ja surkuteltavilta.

— Niin, niin, hän sanoi iloisesti, — kyllä me hänet viimein löydämme.

— Meidän täytyy aloittaa heti. Aikaa ei saa hukata, puuttui herra Carrisford kiihkeästi puheeseen. Voitko tehdä jotakin uutta ehdotusta — mitä tahansa?

— Kenties, vastasi herra Carmichael. — Muuan ajatus juolahti päähäni miettiessäni tätä asiaa matkalla Doverista.

— Mikä se oli? Jossakinhan hänen täytyy olla, jos hän elää.

— Niin, jossakin hän on. Olemme etsineet Pariisin kouluista. Jätetään Pariisi rauhaan ja ruvetaan etsimään Lontoosta. Se oli ajatukseni — etsitään Lontoosta.

— Lontoossa on paljon kouluja, sanoi herra Carrisford. — Todellakin, viereisessä talossakin on yksi.

— No hyvä, parasta aloittaa siitä. Emmehän voi aloittaa lähempää kuin viereisestä talosta.

— Emme kylläkään, sanoi Carrisford. — Siellä on lapsi, joka on herättänyt mielenkiintoani, mutta hän ei ole oppilaana siellä. Se on pieni, tumma, hylätty raukka ja on niin vähän Crewe-paran näköinen kuin yleensä kukaan lapsi voi olla.

Mahdollisesti taikavoima vaikutti juuri tällä hetkellä — hyvä taikavoima. Siltä tosiaankin näytti. Mikä muuten olisi tuonut Ram Dassin huoneeseen juuri kun hänen isäntänsä puhui.

Ram Dass tervehti kunnioittavasti, mutta hänen tummat silmänsä välähtivät innostuksesta.

— Sahib, hän sanoi, — lapsi on itse tullut — lapsi, jota sahibin oli niin sääli. Hän on tullut tuomaan apinan, joka taas on karannut hänen ullakkokoppiinsa. Olen pyytänyt häntä odottamaan hetkisen. Ajattelin, että sahibia huvittaisi nähdä hänet ja puhutella häntä.

— Kuka hän on? kysyi herra Carmichael.

— Jumala sen tietää, vastasi herra Carrisford. — Sama lapsi, josta juuri puhuin. Koulun pienin palvelustyttö.

Hän viittasi Ram Dassille ja sanoi hänelle:

— Kyllä minä mielelläni tahtoisin nähdä hänet. Mene hakemaan hänet.

Heti sen jälkeen Saara tuli huoneeseen. Hänellä oli marakatti sylissään, eikä se ollenkaan näyttänyt haluavan erota, sillä se piteli lörpöttäen kiinni hänestä.

— Teidän apinanne karkasi taas, selitti Saara. — Se tuli minun ikkunani taakse eilen illalla, ja minä päästin sen sisään, kun oli niin kylmä. Olisin tuonut sen heti takaisin, mutta oli jo myöhäinen ilta, ja kun tiesin, että olette sairas, en tohtinut häiritä teitä.

Intialainen herra katseli häntä uteliaasti.

— Se oli oikein hyvin ajateltu, hän sanoi. Saara katsoi Ram Dassiin, joka seisoi ovella.

— Jätänkö minä sen hindulle? hän kysyi.

— Miten sinä tiedät, että hän on hindu? vastasi intialainen herra hieman hymyillen.

— Voi, kyllä minä tunnen heidät, sanoi Saara antaen pois vastahakoisen apinan. — Minä olen syntynyt Intiassa.

Intialainen herra nousi äkisti istumaan, ja hänen kasvojensa ilme muuttui niin, että Saara miltei säikähti.

— Oletko sinä syntynyt Intiassa? hän huudahti. — Oikeinko totta? Tule tänne!

Hän ojensi kätensä. Saara meni hänen luoksensa ja pani kätensä hänen käteensä, koska hän näkyi tahtovan sitä.

— Sinä asut viereisessä talossa? hän kysyi.

— Niin, asun neiti Minchinin täysihoitolassa.

— Mutta et ole hänen oppilaitaan?

Saara hymyili oudosti.

— Luulen, etten oikein tiedä, mikä minä olen, hän vastasi.

— Miksi et tiedä?

— Ensin olin oppilas ja minulla oli kaksi omaa huonetta, mutta nyt —

— Sinä olit oppilas! Mikä sinä olet nyt?

Taas Saara hymyili surullisesti.

— Minä asun ullakkokopissa astianpesijätytön vieressä, hän selitti. — Juoksen keittäjättären asioilla — teen kaikkea, mitä he käskevät — ja opetan pikkutytöille läksyjä.

— Kysy häneltä, Carmichael, sanoi Carrisford vaipuen takaisin makaavaan asentoon ikään kuin olisi menettänyt kaikki voimansa. — Minä en jaksa.

Ja ison perheen suuri, ystävällinen isä tiesi, miten pieniltä tytöiltä on kysyttävä. Saara ymmärsi, kuinka paljon kokemusta hänellä oli, kun hän puhui hänelle ystävällisellä, rohkaisevalla äänellään.

— Mitä sinä tarkoitat, lapseni, kun sanot "ensin?" hän kysyi.

— Kun isäni ensin toi minut tänne.

— Missä sinun isäsi on?

— Hän on kuollut, kertoi Saara. — Hän kadotti kaikki rahansa, eikä minulle jäänyt mitään. Eikä ollut ketään ihmistä, joka olisi voinut pitää minusta huolta tai maksaa neiti Minchinille.

— Meidän ei pidä säikähdyttää häntä, sanoi herra Carmichael syrjään hiljaisella äänellä ja lisäsi kovemmin Saaralle: — Ja sitten sait mennä ullakkokoppiin, ja sinusta tuli pieni palvelustyttö. Eikö niin?

— Ei ollut ketään, joka olisi voinut pitää minusta huolta. Eikä minulla ollut ollenkaan rahaa. Ja olin aivan yksin.

— Kuinka sinun isäsi menetti rahansa? intialainen herra puuttui läähättäen puheeseen.

— Ei se ollut hänen oma syynsä, vastasi Saara, joka joutui yhä enemmän hämilleen. — Hänellä oli ystävä, josta hän paljon piti — hän piti hänestä paljon. Hänen ystävänsä otti hänen rahansa. Hän luotti liiaksi ystäväänsä.

— Kenties ei ystävän aikomus ollut vahingoittaa häntä? huomautti herra Carrisford. Kenties oli syynä erehdys?

Saara ei tiennyt, kuinka julmalta hänen levollinen äänensä kuului, kun hän vastasi. Jos hän olisi voinut aavistaa sellaista, hän olisi varmaan puhunut lempeämmin intialaisen herran vuoksi.

— Se koski kuitenkin isääni sangen kovasti. Se vei häneltä hengen.

— Kuka isäsi oli? kysyi intialainen herra. — Sano se!

— Hänen nimensä oli Ralph Crewe, vastasi Saara hiukan levottomana. — Kapteeni Crewe. Hän kuoli Intiassa.

Riutuneet kasvot vääntyivät, ja Ram Dass juoksi isäntänsä luo.

— Carmichael! läähätti sairas, — hän on se lapsi — se lapsi!

Saara luuli hetkisen, että intialainen herra kuolisi siihen paikkaan. Ram Dass kaatoi pullosta jotakin lääkettä hänen suuhunsa. Saara seisoi vieressä hiukan vavisten. Hän katsoi neuvottomana herra Carmichaeliin.

— Mikä lapsi minä olen? hän kuiskasi.

— Hän oli sinun isäsi ystävä, vastasi herra Carmichael. — Älä säikähdä. Me olemme etsineet sinua kaksi vuotta.

Saara vei kätensä otsalleen ja hänen huulensa vapisivat. Hän puhui ikään kuin unessa, puoleksi kuiskaten:

— Ja minä olen koko ajan ollut neiti Minchinin luona. Seinä vain välillä!