"KANSAN LAPSI"

Talvi oli hyvin ankara. Monta päivää oli satanut taukoamatta; oli koleaa, kadut olivat lokaiset ja ilma täynnä ilkeää, kylmää sumua. Kaikkialla oli likaa — tahmeaa Lontoon likaa — kaikkialla usvaa ja vihmasadetta.

Tietysti oli käytävä asioilla pitkän matkan päässä — ainahan niitä oli! — ja Saara lähetettiin ulos uudelleen ja yhä uudelleen, niin että hänen kuluneet vaatteensa olivat lopulta läpimärät. Vanhat pörröiset sulat hänen haalistuneessa hatussaan olivat lerpallaan ja entistä enemmän porhollaan, ja hänen linttaan poljetut kenkänsä olivat likomärät. Sen lisäksi hän oli jäänyt ilman päivällistä, neiti Minchin oli rangaissut häntä sillä tavalla.

Hän oli niin viluissaan ja nälissään ja riutuneen näköinen, että silloin tällöin joku hyväsydäminen ohikulkija katsahti häneen myötätuntoisesti säälien. Hän ei kuitenkaan huomannut sitä. Hän kiiruhti eteenpäin ja koetti ajatella jotakin muuta. Se olikin kovin tarpeen. Hän koetti kaikin voimin elää mielikuvituksessaan, mutta tällä kertaa se oli todella vaikeampaa kuin koskaan ennen. Jopa hän pari kertaa ajatteli, että kuvittelut saivat hänet tuntemaan itsensä vieläkin viluisemmaksi ja nälkäisemmäksi, eikä päinvastoin. Mutta kuitenkin hän koetti "kuvitella" herkeämättä, ja kun likainen vesi sirisi hänen kengissänsä ja tuuli oli riistää häneltä hänen ohkaisen nuttunsa, hän eteenpäin pyrkiessään jutteli itseksensä, vaikkei ääneen, ei edes liikuttamalla huuliansa.

— Olisipa minulla nyt kuivat vaatteet! Ja olisipa minulla hyvät jalkineet ja pitkä, paksu viitta ja pehmoiset villasukat ja pieni sateensuoja. Ja sitten minä — sitten minä löytäisin kuuden pennyn rahan — joka ei olisi kenenkään oma, juuri leipurikaupan edustalta, jossa olisi kaupan lämpöisiä vehnäpyöryköitä. Ja jos minä löytäisin rahan, menisin kauppaan ja ostaisin kuusi lämpöisintä pyörykkää ja söisin ne kaikki, toisen toisensa perästä.

Joskus tapahtuu merkillisiä asioita tässä maailmassa.

Saaralle tapahtui tosiaankin jotakin kummallista. Juuri näin ajatellessaan hän kulki kadun poikki. Lokaa oli hirveästi. Hänen täytyi melkein kahlata. Hän kulki niin varovaisesti kuin osasi, mutta vaikeaa se oli. Ainoa, mitä hän saattoi tehdä, oli katsoa eteensä joka askeleella, ja katsoessaan alas juuri kun hän tuli katukäytävälle, hän näki loassa jotakin kiiltävää. Siinä oli todellakin hopearaha — ohut lantti, jota monet jalat olivat polkeneet, mutta joka sentään vielä vähäsen kiilsi. Ei se ollut juuri kuuden pennyn raha, mutta kyllä neljän.

Heti sen jälkeen se oli hänen pienessä kylmässä sinisenpunaisessa kädessään.

— Voi! Tämä on totta! hän läähätti. — Tämä on totta!

Ja sitten hän katsoi suoraan myymälään, joka oli hänen edessään. Se oli leipurin myymälä, ja lihavahko, ystävällisen näköinen, punaposkinen nainen tyhjensi juuri peltiä, jolla oli ihania vehnäpyöryköitä, korkeita sileitä pyöryköitä, joissa oli korinttejakin.

Saaran päätä oikein pyörrytti hänen nähdessään vehnäpyörykät ja tuntiessaan ihanan leivänhajun, joka tunki ulos leipurin kellarikerroksen ikkunasta.

Hän tiesi, ettei hänen tarvinnut epäillä, mihin hän käyttäisi pienen rahasen.

— Mutta minun täytyy kysyä leipurin rouvalta, onko hän kadottanut tämän rahan, hän tuumi hiukan vastahakoisesti itsekseen.

Niin hän kulki katukäytävän poikki ja nousi portaille. Samassa hän näki jotakin, joka sai hänet pysähtymään.

Siinä oli pieni olento, joka oli häntä itseään vielä kurjempi — pieni raukka, joka ei ollut juuri kummempi kuin ryysykäärö, josta pistivät esiin paljaat, punaiset, likaiset jalat, joita hän turhaan koetti peittää liian lyhyillä ryysyillään. Vaaterepaleiden yläpuolella näkyi vanukkeinen tukka ja likaiset kasvot, joissa oli suuret syvälle painuneet nälkäiset silmät.

Samassa silmänräpäyksessä kun Saara näki ne, hän ymmärsi, että ne olivat nälkäisen silmät, ja hänen tuli äkkiä sääli lasta.

— Tuo on kansan lapsi, hän tuumi itsekseen, ja hän on vielä nälkäisempi kuin minä.

"Kansan lapsi" tuijotti Saaraan ja väistyi vähän syrjään antaakseen tietä. Hän oli tottunut väistymään jokaisen tieltä. Hän tiesi, että niin pian kuin poliisi sattuisi näkemään hänet, tämä käskisi hänen "mennä eteenpäin".

Saara puristi kovemmin rahaansa ja hiukan epäiltyänsä kääntyi hänen puoleensa.

— Onko sinun nälkä? hän kysyi. Lapsi väistyi repaleineen vielä vähän.

— Että onko minun nälkä? hän sanoi käheällä äänellä. — Nälkähän minun juuri onkin.

— Etkö ole syönyt päivällistä? kysyi Saara.

— En ole syönyt päivällistä — vielä käheämmin ja yhä väistyen. — Enkä aamiaista, enkä illallista, enkä yhtään mitään.

— Kuinka pitkään aikaan? kysyi Saara.

— En tiedä. En ole tänään saanut rahtuakaan mistään, vaikka olen kerjännyt kerjäämistäni.

Saara tunsi vielä kovempaa nälkää ja väsymystä katsellessaan häntä. Hänen aivoissaan liikkui kuitenkin merkillisiä ajatuksia, ja hän keskusteli itsekseen, vaikka olikin niin alakuloinen:

— Olenko minä prinsessa? Kun heidät karkotettiin valtaistuimiltaan, kun he tulivat köyhiksi, he aina jakoivat omastaan, jos tuli joku vastaan, joka oli heitä itseään köyhempi.

— Odota hetkinen, hän sanoi ääneen kerjäläistytölle. Saara meni myymälään. Siellä oli lämmin ja tuoksui hyvälle. Leipurin vaimo asetteli lämpimiä vehnäpyöryköitä ikkunalle.

— Anteeksi, kysyi Saara, — oletteko kadottanut hopearahan — neljä pennyä?

Ja hän ojensi pienen rahan rouvalle.

Nainen katseli rahaa ja katseli Saaraa — hänen totisia pieniä kasvojansa ja tahraantuneita, ennen hienoja vaatteitaan.

— En, en suinkaan, hän vastasi. — Oletko sinä löytänyt sen?

— Olen, myönsi Saara. — Tuolta katuloasta.

— Pidä se sitten, sanoi nainen. — Se on kenties ollut siinä jo viikkomääriä, ja Jumala tietää, kuka sen on kadottanut. Et sinä siitä koskaan saa selvää.

— Tiedän sen, mutta ajattelin, että minun pitäisi kysyä teiltä.

— Sitä ei monikaan olisi viitsinyt tehdä, virkkoi nainen näyttäen samalla hämmästyneeltä, huvittuneelta ja hyväntahtoiselta.

— Tahdotko ostaa jotakin? hän lisäsi huomatessaan Saaran katselevan vehnäpyöryköitä.

— Voisinko saada neljä vehnäpyörykkää. Noita, jotka maksavat pennyn kappale.

Nainen meni ikkunan luo ja pisti muutamia pussiin. Saara näki, että hän pani kuusi.

— Anteeksi, mutta minä sanoin neljä, hän huomautti. — Minulla on vain neljä pennyä.

— Minä panen kaksi kaupanpäälliseksi, sanoi nainen ystävällisesti. — Ajattelen, että voit joskus syödä ne. Eikö sinun ole nälkä?

Saaran silmät kostuivat.

— On, hän vastasi, — minun on hyvin nälkä, ja olen hyvin kiitollinen ystävällisyydestänne; ja hän aikoi juuri lisätä, että ulkona oli lapsi, jolla oli kovempi nälkä kuin hänellä, mutta samassa silmänräpäyksessä tuli kauppaan pari ostajaa, joilla näytti olevan kiire, minkä vuoksi hän ehti vain kiittää naista ja poistua.

Kerjäläistyttö istui yhä rappujen nurkkaan kyyristyneenä. Hän oli hirveän näköinen märissä, likaisissa ryysyissään. Hän tuijotti suoraan eteensä, hänen katseensa oli kärsivä ja tylsä. Saara näki hänen karhean tumman kätensä selkämyksellä pyyhkäisevän silmistään kyynelet, jotka väkisin tunkeutuivat esiin. Hän mutisi jotakin itseksensä.

Saara avasi pussinsa ja otti sieltä lämpimän vehnäpyörykän, joka jo oli vähän lämmittänyt hänen omia viluisia käsiänsä.

— Kas tässä, hän sanoi laskiessaan pyörykän tyttöparan syliin, — se on hyvä ja lämmin. Syö se, niin sinun ei ole niin nälkä.

Lapsi säpsähti ja tuijotti Saaraan ikäänkuin äkillinen onni olisi säikähdyttänyt häntä. Sitten hän tempasi leivän ja alkoi ahmia sitä.

— Voi rakas! Voi rakas! kuuli Saara hänen kuiskaavan.

Saara otti vielä kolme pyörykkää ja antoi ne tytölle.

— Hän on nälkäisempi kuin minä, toisteli Saara itseksensä. — Hän näkee nälkää. Mutta hänen kätensä vapisi, kun hän otti esiin neljännen pyörykän. Minä en kärsi nälkää, hän ajatteli ottaen esiin viidennen.

Lontoon pieni, ahne, villi lapsi ahmi yhä leipäänsä, kun Saara lähti hänen luotaan. Hän söi liian ahneesti huomatakseen kiittää, vaikka häntä olisikin opetettu kohteliaisuuteen, mitä ei kuitenkaan oltu koskaan tehty.

Hän muistutti pientä villiä eläintä.

— Hyvästi!

Kun Saara oli kulkenut kadun poikki, hän katsoi taakseen. Tytöllä oli vehnäpyörykkä kumpaisessakin kädessään, ja hän tuijotti hänen jälkeensä. Saara nyökäytti hänelle päätään, ja luotuaan uudelleen katseensa Saaraan — merkillisen, ikävöivän katseensa — kadun lapsi kumarsi vastaukseksi pörröistä päätään.

Samassa leipurin rouva katsahti ulos ikkunasta.

— No enpä ole ennen nähnyt moista! hän huudahti.

— Eikö tuo tyttöparka antanut vehnäsiänsä kerjäläistytölle! Eikä hän sitä tehnyt siksi, ettei itse olisi huolinut niitä. Ei suinkaan, sillä näyttipä hänellä itselläänkin olevan kova nälkä.

— Tule sisään, hän sitten sanoi kerjäläistytölle pitäen ovea auki.

Lapsi nousi ja meni sisään. Hän pääsi lämpöiseen huoneeseen, joka oli täynnä leipiä! Se tuntui uskomattomalta. Tyttö ei tiennyt, mitä vielä tapahtuisi. Eikä hän siitä välittänytkään.

— Lämmittele nyt siinä, virkkoi nainen osoittaen pienen myymälähuoneen uunissa räiskyvää tulta. — Ja kuule — kun sinun on vaikea saada leipää, voit tulla täältä sitä hakemaan. Minä tahdon antaa sinulle leipää tuon tytön vuoksi!

* * * * *

Oli jo pimeä, kun Saara ehti torille, jonka varrella täysihoitola oli. Kaikkialta taloista loistivat valot. Verhot olivat vielä ylhäällä siinä huoneessa, jossa hän melkein aina näki vilahdukselta ison perheen jäsenet. Tähän aikaan hän näki usein herran, jota hän nimitti herra Montmorencyksi, istuvan suuressa tuolissa lapsijoukon ympäröimänä. He juttelivat ja nauroivat ja kiipesivät hänen käsivarrelleen ja syliinsä ja nojasivat häneen.

Tänä iltana oli koko perhe hänen ympärillään, mutta hän ei istunut paikallaan. Päinvastoin näytti talossa olevan levotonta. Oli selvää, että joku heistä aikoi lähteä matkalle, ja tämä oli itse herra Montmorency.

Vaunut odottivat portin edessä, ja suuri matkalaukku oli kannettu ulos. Lapset hyppelivät ja juttelivat isänsä ympärillä. Kaunis kukoistava äiti seisoi hänen vieressään ja hän näytti tekevän viimeisiä kysymyksiä. Saara seisahtui hetkiseksi katsellakseen, kuinka isä suuteli ensin pienokaisia ja sitten suurempia.

— Aikooko hän viipyä kauankin poissa, tuumaili Saara. — Matkalaukku on aika suuri. Kylläpä he kaipaavat häntä. Minäkin kaipaan häntä, vaikkei hän edes tiedä olemassaolostani.

Kun portti avattiin, hän meni pois, mutta näki matkapukuisen Montmorencyn yhä vanhempien lastensa ympäröimänä tulevan ulos ja hänen taustanaan lämpöisen valaistun eteisen.

— Onko Moskova ihan lumen peitossa? kysyi pikku Janet. — Onko siellä kaikkialla jäätä?

— Kyllä minä kirjoitan ja kerron kaikesta, sanoi isä nauraen. — Mutta juoskaa sisään nyt. On kovin kosteaa tänä iltana. Minä jäisin mieluummin tänne teidän luoksenne kuin matkustaisin Moskovaan. Hyvää yötä! Hyvää yötä, pienokaiset! Jumala olkoon kanssanne! Ja hän juoksi portaita alas ja hyppäsi vaunuihin.

— Jos tapaat sen pienen tytön, sano hänelle terveisiä meiltä! huusi Guy Clarence hypellen oven edessä matolla.

Sen jälkeen he menivät sisään ja sulkivat oven.

Saara kulki torin poikki neiti Minchinin keittiöportaille tuntien itsensä aika väsyneeksi ja heikoksi.

— Kukahan se pieni tyttö on, hän ajatteli, — se pieni tyttö, jota hän matkustaa etsimään?

Ja hän kiipesi portaita kantaa retustaen koria, joka hänestä tuntui sangen raskaalta, ison perheen isän ajaessa asemalle matkalla Moskovaan, josta hän toivoi löytävänsä kapteeni Crewen kadonneen pienen tyttären.