VIELÄ KERRAN TIMANTTIKAIVOKSET

Iltapäivällä Saara astui koristettuun kouluhuoneeseen ensimmäisenä oikein juhlasaatossa.

Neiti Minchin, joka oli sonnustautunut hienoimpaan silkkipukuunsa, talutti häntä kädestä. Heitä seurasi miespalvelija kantaen rasiaa, jossa uusi nukke oli, sisäkkö kantoi toista rasiaa, ja viimeisenä tuli Becky kantaen kolmatta. Päivän kunniaksi hänellä oli puhdas esiliina ja uusi myssy.

Saara olisi paljon mieluummin tahtonut tulla sisään niin kuin tavallisesti, mutta neiti Minchin oli kutsunut hänet luokseen huoneeseensa ja esittänyt hänelle toivomuksensa.

Sen vuoksi siis Saara talutettiin sisään näin suurenmoisella tavalla, ja hän ujosteli vähän tullessaan huoneeseen, kun suuret tytöt tuijottivat häntä tyrkkien toisiansa kyynärpäillään, ja pienet, jotka istuivat riveissä, alkoivat kuiskia ja iloisesti liikahdella.

— Hiljaa, nuoret neidit! varoitti neiti Minchin. — James, pane laatikko pöydälle ja ota kansi pois. Emma, pane rasiasi tuolille. — Becky! hän sanoi sitten jyrkästi ja ankarasti.

Becky oli innoissaan aivan unohtanut itsensä ja nauroi Lottielle, joka vääntelehti ihastuksissaan. Hän oli pudottaa rasiansa, sillä hän säikähti paheksuvaa ääntä, ja kun hän pelästyneenä niiasi ikään kuin anteeksi pyytäen, hän oli niin hullunkurisen näköinen, että Lavinia ja Jessie nauraa hihittivät.

— Sinun ei sovi tirkistellä nuoria neitejä, torui neiti Minchin. — Unohdat, miten on käyttäydyttävä. Pane rasia pois!

Becky totteli peloissaan ja riensi kiireesti ovelle.

— Saatte mennä, ilmoitti neiti Minchin viitaten kädellään palvelijoille.

— Ettekö voisi sallia, neiti Minchin, sanoi Saara äkkiä, — että Becky saisi jäädä?

Se oli rohkea pyyntö. Neiti Minchin säpsähti hieman. Sitten hän otti lornjenttinsa ja katseli Saaraa sangen kiihtyneenä.

— Beckykö! hän huudahti. — Mutta… Saara kulta!

— Pyydän sitä, sillä tiedän, että hän mielellään tahtoisi nähdä lahjat, selitti Saara. — Hänhän on myös pieni tyttö.

— Mutta Saara kulta! sanoi neiti Minchin nuhdellen… Beckyhän on keittiötyttö, eivätkä sellaiset ole… eivät ole… pikkutyttöjä.

Hänen mieleensä ei tosiaankaan ollut koskaan juolahtanut ajatella heitä pikku tyttöinä. Keittiötytöt olivat koneita, jotka pesivät astioita, kantoivat hiilikoppia ja panivat tulen uuniin.

— Mutta Becky on kuitenkin pikkutyttö! väitti Saara.

— Ja minä tiedän, että hänellä olisi hauskaa. Olkaa hyvä ja antakaa hänen jäädä — koska on minun syntymäpäiväni.

Neiti Minchin vastasi hyvin arvokkaasti:

— Koska pyydät sitä suosionosoituksena syntymäpäivänäsi — niin jääköön. Rebecka, kiitä Saara neitiä hänen suuresta ystävällisyydestänsä! Hän viittasi kädellään oven lähellä olevaan nurkkaan.

— Mene tuonne seisomaan! hän komensi. — Ei liian lähelle nuoria neitejä!

Becky niiasi ja kiitti ja meni hymyillen paikalleen. Hän ei välittänyt siitä, missä hänen piti seisoa, oli vain onnellinen, kun sai jäädä huoneeseen sen sijaan, että hänet olisi lähetetty keittiöön astianpesuun näiden juhlien ajaksi.

— Minulla on vähän sanomista teille, nuoret neidit, lausui neiti Minchin selvitettyään kurkkuansa merkitsevällä tavalla.

— Hän aikoo pitää puheen, kuiskasi joku tytöistä. — Kunpa se olisi lyhyt!

Saaraa ei tämä ollenkaan miellyttänyt. Koska juhla oli hänen kunniakseen, oli otaksuttavaa, että puhekin koskisi häntä. Ei ole miellyttävää seisoa kouluhuoneessa ja kuunnella puhetta, joka koskee asianomaista itseään.

— Te tiedätte, nuoret neidit, aloitti neiti Minchin, — että rakas Saara täyttää tänään yksitoista vuotta.

— Rakas Saara, mutisi Lavinia.

— Useat teistäkin ovat täyttäneet yksitoista vuotta, mutta Saaran syntymäpäivä on vähän erilainen kuin muiden pienten tyttöjen. Kun hän tulee vanhemmaksi, hän saa periä suuren omaisuuden, ja hänen velvollisuutensa on käyttää sitä ansiokkaalla tavalla. Kun hänen isänsä, kapteeni Crewe, tuli hänen kanssaan tänne Intiasta ja jätti hänet minun huostaani, hän sanoi minulle leikillisesti: "Pelkään, että hänestä tulee hyvin rikas, neiti Minchin!" Minun vastaukseni kuului: "Hänen kasvatuksensa minun koulussani tulee olemaan suurimmallekin varallisuudelle kunniaksi." Saarasta on tullut paras oppilaani. Hänen ranskankielentaitonsa ja tanssinsa tuottavat koululle kunniaa. Hänen käytöksensä, joka on antanut teille aihetta sanoa häntä prinsessa Saaraksi, on mallikelpoinen. Hän osoittaa herttaisuuttansa kutsumalla teidät tähän illanviettoon. Minä toivon, että te pidätte arvossa hänen auliuttansa. Minä toivon, että ilmaisette tyytyväisyytenne sanomalla ääneen ja yhtaikaa: Kiitos, Saara!

Kaikki nousivat seisomaan, niin kuin he olivat tehneet tuona ensimmäisenä aamuna, jonka Saara niin hyvin muisti.

— Kiitos, Saara, he sanoivat, ja Lottie hyppeli innoissaan. Saara oli hetkisen hiukan ujon näköinen. Hän niiasi — niiasi sievästi.

— Kiitos, hän sanoi, — kun tahdoitte tulla tänne.

— Hyvä, oikein hyvä todellakin! sanoi neiti Minchin hyväksyen. — Juuri noin tekee oikea prinsessa, kun kansa taputtaa käsiään hänelle. Ja nyt minä lähden, että voitte huvitella mielenne mukaan.

Kaikki syöksyivät rasioiden kimppuun. Saara kumartui yhden ääreen ihastuneen näköisenä.

— Tässä on kirjoja, sen tiedän!

Pikkulapset mutisivat pettymyksestä, ja Ermengarde oli aivan hämillään.

— Lähettääkö isäsi sinulle kirjoja syntymäpäivälahjaksi? hän huudahti. — Silloin hän on yhtä ankara kuin minun isäni. Älä viitsi avata sitä laatikkoa, Saara!

— Minä pidän niistä, sanoi Saara nauraen, mutta meni suurimman laatikon luo. Kun hän otti siitä "viimeisen nuken" — niin kuin hän sitä sanoi, koska ajatteli, ettei hän tästedes enää huolisi uusia, lapset suorastaan huusivat riemusta.

— Se on melkein yhtä suuri kuin Lottie, joku väitti hengästyneenä.

— Tässä on sen matkalaukku, sanoi Saara. — Avataan se ja katsotaan, minkälaisia tavaroita siellä on.

Hän istuutui lattialle ja väänsi avainta. Lapset tunkeutuivat meluten hänen ympärilleen, kun hän tutki, mitä matkalaukun eri osastot sisälsivät. Eikä kouluhuoneessa ollut koskaan ennen ollut sellaista hälinää kuin nyt.

Kaikenlaistapa matkalaukusta löytyikin: siinä oli pitsikauluksia, silkkisukkia ja nenäliinoja, siellä oli jalokivilipas, jonka sisästä löytyi kaula- ja otsakoriste, jotka näyttivät olevan oikeista timanteista tehtyjä, siellä oli kylpy viittoja ja kävelypukuja, hattuja ja viuhkoja.

Lavinia ja Jessiekin unohtivat olevansa liian suuria välittääkseen nukeista, huudahtelivat ihastuksesta ja tarkastelivat kapineita.

Silloin neiti Amelia ilmestyi äkkiä huoneeseen.

— Saara, hän sanoi, — isäsi asiamies, herra Barrow, on tullut tänne tapaamaan neiti Minchiniä. Hän tahtoo puhutella neiti Minchiniä kahdenkesken, ja koska virvokkeet ovat kaikki hänen vastaanottohuoneessansa, niin on parasta, että te kaikki tulette nyt sinne viettämään juhlaanne, niin että sisareni voi pyytää herra Barrow'n tänne kouluhuoneeseen.

Virvokkeita nauttimasta ei kukaan kieltäytynyt, milloin tahansa niitä tarjottiinkin, ja monet silmät loistivat, kun lapset menivät huoneesta jättäen "viimeisen nuken" istumaan tuolille keskelle komeuttaan.

Heti sen jälkeen neiti Minchin tuli huoneeseen. Häntä seurasi pieni, kuivannäköinen, teräväpiirteinen herra. Neiti Minchin istuutui jäykän arvokkaasti ja viittasi tuoliin.

— Käykää istumaan, olkaa hyvä, herra Barrow!

Herra Barrow ei heti istuutunut. Hänen huomionsa näkyi kiintyneen "viimeiseen nukkeen" ja sitä ympäröiviin tavaroihin. Hän pani silmälasit nenälleen ja tutki kaikkea hermostuneen paheksuvasti.

— Syntymäpäivälahjoja sadan punnan arvosta! hän huomautti arvostellen, — yksitoistavuotiaalle lapselle! Mieletöntä tuhlausta!

Neiti Minchin oikaisihe loukkaantuneena.

— Kapteeni Crewe on rikas, hän huomautti. — Jo timanttikaivokset…

Herra Barrow kääntyi häneen päin.

— Timanttikaivokset saattavat useammin perikatoon kuin rikkauteen. Kun mies, joka ei itse ole liikemies, joutuu tekemisiin "rakkaan ystävän" kanssa, olisi hänen paras pysytellä visusti erillään rakkaan ystävän timanttikaivoksista ja kultakaivoksista, yleensä kaivoksista kuin kaivoksista, joihin tuo rakas ystävä tahtoo käyttää hänen rahojansa. Kapteeni Crewe vainaja…

Tässä keskeytti hänet neiti Minchinin läähätys.

— Kapteeni Crewe vainaja! hän huudahti. — Vainaja! Ette suinkaan aio kertoa, että kapteeni Crewe on…?

— Hän on kuollut, vastasi herra Barrow lyhyesti ja tylysti. — Kuollut liejukuumeeseen ja rahahuoliin. Liejukuume ei olisi tappanut häntä, jollei hän olisi tullut hulluksi rahahuolista, eivätkä rahahuolet olisi vieneet hänen henkeänsä, jollei hänellä olisi ollut liejukuumetta. Kapteeni Crewe on kuollut!

Neiti Minchin vaipui tuoliinsa. Herra Barrow'n sanat tekivät hänet levottomaksi.

— Mitkä rahahuolet? hän kysyi. — Mitkä? Mitkä?

— Timanttikaivokset, herra Barrow vastasi, — ja hyvä ystävä — ja vararikko.

Neiti Minchin oli tukehtumaisillaan.

— Vararikko! hän läähätti.

— Menetti jok'ainoan rovon. Nuorella kapteenilla oli liian paljon rahaa. Rakas ystävä teki hullun yrityksen timanttikaivoksellaan. Hän pani siihen kaikki rahansa ja kaikki kapteeni Crewen rahat myös. Sitten rakas ystävä karkasi — kapteeni Crewe makasi kuumeessa jo silloin, kun sai tiedon tästä. Isku oli hänelle liian ankara. Hän kuoli mielisairaana houraillen pikku tytöstään. Eikä häneltä jäänyt penniäkään!

Nyt neiti Minchin ymmärsi, mistä oli kysymys, eikä hän ollut eläessään saanut sellaista iskua. Yhtäkkiä hän menettäisi parhaimman oppilaansa ja parhaimman suosijansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi joutunut rosvouksen ja pahoinpitelyn alaiseksi, ja hänen mielestään kapteeni Crewe, Saara ja herra Barrow olivat kaikki yhtä moitittavia.

— Onko tarkoituksenne, hän huudahti, — sanoa minulle, ettei häneltä jäänyt mitään? Ettei Saaralla ole lainkaan omaisuutta? Että lapsi on kerjäläinen? Että hänet jätetään minulle köyhäinhoitolaisena eikä perijättärenä?

Herra Barrow oli ovela liikemies ja piti parhaana viipymättä vapautua kaikesta edesvastuusta.

— Hän on tullut kerjäläiseksi, hän vastasi. — Ja hän on jäänyt teidän huostaanne — koska hänellä ei tietääksemme ole ketään sukulaista koko maailmassa.

Neiti Minchin tuijotti eteensä. Näytti siltä, kuin hän olisi aikonut avata oven ja syöksyä ulos huoneesta keskeyttämään juhlallisuudet, jotka jatkuivat meluavina ja riemuisina virvokkeiden ääressä.

— Se on ennenkuulumatonta! Tyttö on parast'aikaa vierashuoneessani ja pitää kutsuja minun kustannuksellani.

— Jos hän pitää kutsuja, hän pitää ne teidän kustannuksellanne, selitti herra Barrow levollisesti. — Barrow & Skipworth ei vastaa mistään. Harvoin on kenenkään miehen omaisuus täydellisemmin sulanut olemattomiin. Kapteeni Crewe kuoli maksamatta meille viimeistä laskuamme — ja se lasku oli suuri.

Neiti Minchin kääntyi takaisin ovelta yhä enemmän kiihdyksissään. Asia oli pahempi kuin kukaan olisi voinut uneksiakaan.

— Pitipä tämän nyt sattua! hän huusi. — Olin niin varma hänen maksuistaan, että panin rahaa suorastaan naurettaviin asioihin tuon lapsen vuoksi. Minä maksoin tuon naurettavan nuken ja sen naurettavan eriskummallisen koristelun. Tytönhän piti saada mitä ikinä halusi. Hänellä on vaunut ja ponihevonen ja kamarineito, ja kaikesta minä olen maksanut sen jälkeen, kun sain viimeisen maksuosoituksen.

— Paras on olla maksamatta mitään, jollette tahdo antaa lahjoja tuolle nuorelle neitoselle, muistutti herra Barrow. — Ei kukaan muista teitä kuitenkaan. Hänellä ei ole pennin pyöreääkään, jota voisi sanoa omakseen.

— Mutta mitä minun pitää tehdä? kysyi neiti Minchin, ikään kuin hänen mielestään herra Barrow'n ilmeinen velvollisuus olisi ollut järjestää asia.

— Siinä ei ole mitään tekemistä, sanoi herra Barrow ottaen nenältään silmälasinsa ja pistäen ne taskuunsa.

— Kapteeni Crewe on kuollut. Lapsi on rutiköyhä. Te olette hänestä vastuussa. Te eikä kukaan muu.

— Minä en ole hänestä vastuussa, en nyt enkä koskaan!

Neiti Minchin ihan kalpeni kiukusta. Herra Barrow kääntyi lähteäkseen.

— Asia ei koske minua, hän sanoi välinpitämättömästi. — Barrow & Skipworth ei ole hänestä vastuussa.

— Jos kuvittelette, että voitte tyrkyttää hänet minulle, niin erehdytte suuresti! läähätti neiti Minchin. — Minut on ryöstetty ja petetty; minä heitän hänet kadulle!

Jollei hän olisi ollut niin raivoissaan, hän olisi pitänyt varomattomana sanoa näin paljon. Hänelle tyrkytettiin lasta, joka oli saanut kalliin kasvatuksen ja joka oli häntä aina harmittanut; hän menetti kokonaan mielenmalttinsa.

Herra Barrow meni levollisena ovea kohti.

— Minä en tekisi niin. Se ei näyttäisi hyvältä. Siitä syntyisi ikävä juttu, josta juorupuheet saisivat vettä myllyynsä. Oppilas kadulle ilman rahaa ja ilman ystäviä! Parempi on pitää tyttö ja käyttää häntä hyödykseen, kun hän tulee vanhemmaksi.

— Kyllä kai minä hänestä hyödyn! neiti Minchin huudahti katkerasti.

— Siitä olen varma, sanoi herra Barrow hieman häijysti hymyillen. — Hyvästi!

Hän poistui kumartaen ja painoi oven kiinni mennessään.

Neiti Minchin jäi seisomaan paikalleen useaksi minuutiksi tuijottaen oveen.

Kohta sen jälkeen neiti Amelia avasi oven, mutta peräytyi säikähtyneenä askelen huomatessaan neiti Minchinin muuttuneet, vihan vääristämät kasvot.

— Mitä on tapahtunut, sisar? hän kysyi.

— Missä Saara Crewe on? vastasi neiti Minchin tylysti.

Neiti Amelia hämmästyi.

— Saarako? hän kysyi änkyttäen. — Hän on tietysti toisten lasten kanssa sinun huoneessasi.

— Mene sanomaan hänelle, että hän riisuu päältään tuon koristellun hienon silkkipuvun ja pukeutuu mustaan, olipa se sopiva tai pieni. Nyt tuli hänen koristelemisistaan loppu.

Silloin alkoi neiti Amelia väännellä lihavia käsiänsä ja itkeä.

— Voi sisar! hän nyyhkytti. — Voi, sisko, mitä on tapahtunut?

Neiti Minchin ei tuhlannut sanojaan.

— Kapteeni Crewe on kuollut, hän aloitti. — Kuollut jättämättä penniäkään omaisuutta. Tuo lellitelty, pilattu haaveksiva lapsi on jätetty köyhäinhoitolaisena huostaani. Satoja puntia olen tuhlannut kaikenlaiseen turhuuteen hänen vuokseen, enkä saa pennyäkään takaisin. Lopeta hänen naurettavat kutsunsa! Sano, että hän muuttaa leningin heti paikalla!

— Minäkö? läähätti neiti Amelia. — Pi-pitääkö minun mennä sanomaan se hänelle nyt?

— Silmänräpäyksessä! kuului ankara vastaus. Äläkä istu siinä ja tuijota kuin lehmä uutta konttia! Mene!

Neiti Amelia raukka oli tottunut siihen, että häntä sanottiin milloin miksikin.

Hän hieroi nenäliinallaan silmänsä punaisiksi ja lähti huoneesta uskaltamatta sanoa sanaakaan. Kun hänen vanhempi sisarensa oli sen näköinen kuin nyt ja puhui niin kuin nyt, oli viisainta totella käskyä napisematta.

Kun Saara muutamaa hetkeä myöhemmin tuli noudattaen neiti Minchinin käskyä tämän luo, johtajatar oli ankaramman ja armottomamman näköinen kuin koskaan ennen.

Jo silloin Saarasta tuntui, että syntymäpäiväjuhla oli joko uni tai tapaus, joka oli vuosikausia sitten sattunut jonkun toisen tytön elämässä.

Kaikki juhlan merkit oli jo poistettu; rautatammiseppeleet olivat poissa, ja pulpetit ja penkit oli nostettu paikoilleen.

— Sisar, oli neiti Amelia sanonut, — merkillisempää lasta en koskaan ole nähnyt. Hän on niin hiljainen. Kun kerroin hänelle, mitä on tapahtunut, hän seisoi aivan rauhallisena ja katseli äänettömänä minuun. Hänen silmänsä laajenivat laajenemistaan ja hän meni kalman kalpeaksi. Kun olin lopettanut kertomukseni, hän seisoi tuokion hiljaa tuijottaen, sitten hänen leukansa alkoi vapista, ja hän kääntyi, juoksi ulos huoneesta ja portaita ylös. Toisista lapsista alkoivat useat itkeä, mutta hän ei huomannut eikä kuullut muuta kuin mitä minä sanoin. Minun oli oikein paha olla, kun en saanut mitään vastausta.

Ei kukaan muu kuin Saara itse tiennyt, mitä tapahtui hänen huoneessaan sen jälkeen, kun hän oli juossut sinne ja sulkenut oven. Ei hän itsekään muistanut muuta kuin että hän kulki edestakaisin ja toisti toistamistaan aivan vieraalla äänellä:

— Minun isäni on kuollut! Minun isäni on kuollut! Kerran hän seisahtui Emilyn eteen, joka istui tuolissaan ja katseli häntä, ja huusi rajusti:

— Emily! Kuuletko sinä? Kuuletko sinä — isäni on kuollut! Hän on kuollut Intiassa — tuhannen peninkulman päässä täältä.

Kun hän neiti Minchinin käskyä noudattaen tuli vierashuoneeseen, hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen silmiensä ympärillä oli tummat renkaat. Hänen suunsa oli jäykistynyt, aivan kuin hän ei olisi tahtonut ilmaista, miten hän oli kärsinyt ja yhä kärsi. Hän ei ollut vähääkään sen ruusunvärisen perhoslapsen näköinen, joka oli leijaillut koristetussa kouluhuoneessa aarteensa luota toisen luo. Hän oli kuin mikäkin vieras, hylätty, melkein omituinen pieni olento.

Ilman Marietten apua hän oli pukenut ylleen kuluneen mustan samettileningin. Se oli liian lyhyt ja liian ahdas, ja hänen hoikat säärensä näkyivät pitkinä ja laihoina lyhykäisen hameen alta. Hän ei ollut löytänyt mitään mustaa nauhaa, minkä vuoksi hänen paksut mustat kiharansa olivat valtoiminaan hänen kasvojensa ympärillä ja tekivät niiden kalpeuden silmiinpistäväksi. Toisella kädellään hän piti rintaansa vasten painettuna Emilyä, jonka hän oli käärinyt mustaan kangaspalaseen.

— Pane nukke pois, sanoi neiti Minchin. — Mitä varten sinä sitä tänne kuljetat?

— Ei, vastasi Saara, — en tahdo panna sitä pois. Sehän on kaikki, mitä omistan. Isä antoi sen minulle.

Hän oli aina saanut neiti Minchinin pahalle tuulelle, niin nytkin. Hän ei ollut puheessaan epäkohtelias, vaan pikemminkin kylmän levollinen, ja tätä hänen levollisuuttaan vastaan oli neiti Minchinin vaikea taistella — kenties sen vuoksi, että hän aikoi käyttäytyä sydämettömästi ja epäinhimillisesti.

— Tästä lähtien ei sinulla ole aikaa leikkiä nukkien kanssa, hän sanoi. — Sinun täytyy tehdä työtä ja edistyä, niin että voit olla hyödyksi.

Saara katseli häntä vaiteliaana suurilla, ihmeellisillä silmillään.

— Kaikki muuttuu nyt toisenlaiseksi, jatkoi neiti Minchin. — Otaksun, että neiti Amelia on selittänyt asian sinulle?

— On, vastasi Saara. — Isä on kuollut. Häneltä ei jäänyt yhtään rahaa. Olen aivan köyhä.

— Sinä olet kerjäläinen! neiti Minchin kirkui, ja hän kiukustui yhä enemmän ajatellessaan, mitä kaikkea se merkitsi. — Näyttää olevan niin, ettei sinulla ole sukulaisia, ei kotia, eikä ketään, joka voisi pitää sinusta huolta.

Saaran kalpeat laihat kasvot värähtivät, mutta hän vaikeni yhä.

— Mitä sinä tuijotat? kysyi neiti Minchin tuimasti. — Oletko niin tyhmä, ettet ymmärrä? Minä sanon sinulle, että olet aivan yksin maailmassa, ettei sinulla ole ketään, joka pitäisi sinusta huolta, jollen minä tee sitä armeliaisuudesta.

— Kyllä ymmärrän, vastasi Saara hiljaa, ja kuului siltä kuin hän olisi kiivaasti nielaissut jotakin, mikä kohosi hänelle kurkkuun. Kyllä minä ymmärrän.

— Tuon nuken, sanoi neiti Minchin osoittaen komeaa syntymäpäivälahjaa, joka oli lähellä tuolilla, — tuon naurettavan nuken ja sen kalliit koristukset — olen minä maksanut!

Saara kääntyi tuoliin päin.

— Olkaa hyvä ja ottakaa se sitten. Minä en tarvitse sitä.

Jos hän olisi kirkunut tai nyyhkyttänyt tai ollut säikähtyneen näköinen, neiti Minchinillä olisi ollut enemmän kärsivällisyyttä. Hän oli nainen, joka tahtoi hallita ja tuntea valtansa, mutta nähdessään Saaran pienet, kalpeat, tyynet kasvot ja kuullessaan hänen levollisen äänensä hän tunsi mahtinsa joutuvan alakynteen.

— Älä huoli ylpeillä. Siihen ei sinulla enää ole syytä. Sinä et enää ole mikään prinsessa. Vaunusi ja ponihevosesi lähetetään pois — kamarineitosi erotetaan palveluksestasi. Saat pukeutua vanhimpiin ja huonoimpiin vaatteisiisi — paremmat eivät sovi nykyiseen asemaasi. Sinä olet Beckyn vertainen, ja sinun täytyy tehdä työtä hankkiaksesi elatuksesi.

Yllätyksekseen hän huomasi heikon valonpilkahduksen lapsen silmissä, helpotuksen merkin.

— Saanko tehdä työtä? kysyi Saara. — Jos minä voin tehdä työtä, niin ei tunnu yhtä vaikealta. Mitä minä saan tehdä?

— Saat tehdä kaikkea, mihin sinua käsketään! Sinä olet sangen ymmärtäväinen lapsi, ja sinun on helppo oppia. Sinä puhut sujuvasti ranskaa; ja saat olla apuna pienten lasten hoidossa.

— Saanko minä? huudahti Saara. — Voi, saanhan minä! Minä pidän niin paljon pienistä lapsista, ja he pitävät minusta.

— Älä puhu joutavia, että ihmiset muka pitävät sinusta, tiuskaisi neiti Minchin. — Tulee sinulle muutakin tekemistä kuin pienten opettamista. Saat juosta asioilla ja auttaa sekä keittiössä että kouluhuoneessa. Jollen ole sinuun tyytyväinen, niin lähetän sinut pois. Muista se! Mene nyt!

Saara seisoi hetkisen hiljaa ja katseli neiti Minchiniä. Hänestä tuntui niin kummalliselta ja hänen mielessään liikkui syviä ja ihmeellisiä ajatuksia. Sitten hän kääntyi lähteäkseen huoneesta.

— Seisahdu! sanoi neiti Minchin. — Etkö aio kiittää minua?

Saara seisahtui, ja hänestä tuntui vielä omituisemmalta.

— Mistä? hän kysyi.

— Hyvyydestäni sinua kohtaan, vastasi neiti Minchin. — Hyvyydestäni, kun annan sinulle kodin.

Saara kulki pari askelta lähemmäksi neitiä. Hänen pieni rintansa kohosi ja laski, ja hän puhui vieraalla, ankaralla, kaikkea muuta kuin lapsellisella äänellä:

— Te ette ole hyvä; te ette ole hyvä, eikä tämä ole mikään koti.

Ja hän juoksi ulos huoneesta, ennen kuin neiti Minchin ennätti estää tai tehdä muuta kuin seisoa ja tuijottaa vihasta mykkänä.

Saara kiipesi hitaasti portaita, mutta hänen henkeään ahdisti, ja hän painoi Emilyä lujasti rintaansa vasten.

Hän aikoi mennä huoneeseensa, heittäytyä pitkäkseen suurelle tiikerintaljalle, painaa poskensa pedon täytettyä päätä vasten ja miettiä, miettiä, miettiä.

Mutta samassa kun hän pääsi välikäytävään, neiti Amelia tuli hänen huoneestaan, pani oven kiinni ja asettui hermostuneen näköisenä sen eteen seisomaan. Asia oli niin, että hän salaa häpesi sitä, mihin häntä oli käsketty.

— Sinä… sinä et saa mennä sinne, hän änkytti.

— Vai en saa? huudahti Saara peräytyen askelen taaksepäin.

— Se ei ole enää sinun huoneesi, sanoi neiti Amelia punastuen hiukan.

Saara ymmärsi heti. Hän ymmärsi, että tämä oli sen muutoksen alkua, josta neiti Minchin oli puhunut.

— Missä minun huoneeni on? hän kysyi.

— Saat maata Beckyn huoneen vieressä ullakkohuoneessa.

Saara tiesi missä se oli. Becky oli puhunut ullakkohuoneesta. Hän kääntyi ja kiipesi vielä kahdet portaat ylös.

Kun hän saapui ullakkohuoneen ovelle ja avasi sen, hän tunsi ahdistusta mielessään.

Hän painoi oven kiinni, asettui sitä vasten seisomaan ja katseli ympärilleen.

Huone oli valkaistu, ja siinä oli viettävä katto. Väri oli likaista ja lohkeillut pois monista paikoista. Takan ristikko oli ruostunut, ja vanhassa rautasängyssä oli kova patja ja haalistunut peite.

Kattoikkunan alla, josta ei näkynyt muuta kuin kaistale harmaata taivasta, oli vanha, rikkinäinen, punainen jakkara. Saara istuutui sille.

Hän itki harvoin eikä hän itkenyt nytkään. Hän asetti Emilyn polvelleen, painoi päänsä sitä vasten, kietoi käsivartensa sen ympärille ja istui aivan hiljaa.

Jonkin ajan kuluttua kuului hiljainen koputus ovelta — se oli niin hiljainen ja nöyrä, ettei hän sitä ensin kuullut eikä havahtunut mietteistään, ennen kuin ovi ujosti avattiin, ja näkyviin tulivat itkettyneet kasvot.

Ne olivat Beckyn kasvot. Becky oli varkain itkenyt tuntikausia ja hieronut silmiään astialiinalla, niin että hän oli sangen kummallisen näköinen.

— Voi, neiti! hän sanoi kuiskaten. — Saanko minä — sallitteko te, että tulen sisään?

Saara kohotti päätään ja katsoi häneen. Hän koetti hymyillä, mutta ei jaksanut. Hän ojensi kätensä ja sanoi nyyhkyttäen:

— Voi, Becky, sanoinhan sinulle kerran, että olimme aivan samanlaisia — kaksi pientä tyttöä vain. Nyt näet, kuinka totta se on. Nyt ei ole mitään eroa. Minä en ole enää mikään prinsessa.

Becky juoksi hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja painoi sitä rintaansa vasten, polvistui hänen viereensä ja nyyhkytti kiintymyksestä ja surusta.

— Kyllä, neiti, prinsessa te olette, hän sanoi murtuneella äänellä. — Vaikka tapahtuisi mitä tahansa — niin, mitä tahansa — te olette kuitenkin prinsessa — eikä mikään voi muuttaa sitä.